Väri, joka loi toivoa

Tultuani Suomeen olen kävellyt paljon. Koska pyöräni on vielä säilössä muun Suomi-omaisuuteni kanssa, on kävely the next best thing. Ensin kulutin väliaikaisen majapaikkani lähiöpolkuja ja kallioreittejä, muutaman kerran kävin harhailemassa metsässä. Sitten siirryin kaupunkiin. Kävelin Kasarmitorilta Kaivopuistoon ja kiersin rantaa Hietalahden torille. Tuulen yltyessä peitin korvani huivilla, jonka sisään käärin myös käteni. Ei etelästä tulleella ole toukokuussa hanskoja ja pipoa. Toisella kertaa kiersin Katajanokan. Pysähdyin matonpesulaiturille syömään suklaata ja ottamaan tärähtäneitä omakuvia.

Kävellessäni ymmärsin jotain:

vaaleanvihreä on ihanan toiveikas väri.

Suomen keväässä vaaleanvihreää on kaikkialla. Aukeavissa lehdissä, uusissa versoissa, terassien tekstiileissä.

Tropiikissa vihreä on tummempaa, syvempää ja vanhempaa. Sävyjä on satoja, mutta vahapinta ja jatkuva kukoistaminen ovat syventäneet värit.

Vaaleanvihreä on uusiutumisen, nuoruuden ja kasvamisen väri. Lumen alta puskevat versot ja paljaisiin oksiin ilmestyneet pienet lehdet kannustavat yrittämään ja kokeilemaan uutta. Jos havupuutkin pystyvät kasvattamaan oksien päähän hentoja vaaleita neulasia kuin tyhjästä, pystyn minäkin saamaan töitä ja sopeutumaan takaisin tähän kaupunkiin.

Istuessani Esplanadin puiston aurinkoisella penkillä ja katsellessani keväisen hentoja lehtiä puskevia lehmuksia avasin monen kuukauden jälkeen taas Duolingo-sovelluksen ja päätin: tänä kesänä opin edes ranskan alkeet. Jos alkaa laiskottaa tai epäilyttää, muistan vert clairin.