Lähden juhannukseksi Varsovaan. Yksin.
Kun melkein kaksi vuotta sitten lensin Hongkongista Pekingiin repussani 30 päivän viisumi ja pari vihkoon raapustettua vinkkiä siitä, mitä tehdä pinta-alaltaan maailman kolmanneksi suurimmassa valtiossa, kuvittelin jotenkin, että olin aika kokenut yksin reissaaja. Todellisuudessa olin tehnyt yksin päiväreissuja Tallinnaan, käynyt moikkaamassa ulkomailla asuvia ystäviä ja no, jos se lasketaan, muuttanut kaksi kertaa yksin uuteen maahan.
Toisin sanoen en tiennyt kovinkaan paljoa siitä, mitä seuraavien viikkojen aikana tapahtuisi ja millainen olisin.
Sittemmin olen oppinut, että yksin matkustaminen on välillä maailman parasta ja välillä vähän surkeaa. Ja ettei yksin matkustaminen tarkoita yksin olemista.
Kiinassa opin, että en jaksa viettää kaikkea aikaa satunnaisten tuttavien kanssa, mutta parhaat asiat tapahtuvat kuitenkin yleensä seurassa. Yksin en olisi ikinä pyytänyt aseistettuja kiinalaissotilaita pysäyttämään taksia Tiananmenin aukion laidalla tai kiivennyt 30 asteen helteessä vuorelle katsomaan auringonlaskua ja suostunut ostamaan vesipulloa sääkeskuksen työntekijältä, jotta hän päästäisi meidät aseman katolle. En olisi voinut syödä Pekingin ankkaa tai hot potia.
Toisaalta yksin en olisi joutunut puolityhjään kauppakeskukseen odottelemaan ranskalaisia, jotka aina katosivat johonkin. En olisi varmaankaan matkustanut 11 tuntia ylibuukatussa junassa Pekingistä Xi'aniin, koska joku olisi tajunnut, että reitillä kulkee myös pikajuna. En olisi kävellyt niin montaa katua, lukenut niin montaa kirjaa tai tavannut niin montaa ihmistä.
Vietin joulun aikoihin viikon Lissabonissa.
Päivisin nautin yksin matkustamisesta: Sain muuttaa mieleni ja kääntyä takaisin, jos haluaisin sittenkin ottaa vielä yhden kuvan, ostaa toisen leivoksen tai poiketa symppikseen kahvilaan, vaikka olin juuri tullut toisesta. Sain olla tekemättä suunnitelmia ja tehdä suunnitelmia, joista ei sitten täytynyt pitää kiinni.
Hostellissa yöpymällä säästin rahaa, mutta valitsin sen myös siksi, että tapaisin ihmisiä. Kun se ei sitten tuosta vain tutustunutkaan, tuntui pahalta. Mietin jopa, että vaihtaisin hotelliin, jotta en tuntisi huonoa omaatuntoa siitä, etten kiinnostunut baarikierroksesta tai halunnut viettää koko sateista päivää korttia ja pingistä pelaten. Kuvittelin olevani ainoa, joka haluaa mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa lähteä aamulla aikaisin Sintraan.
Yhtenä iltana sitten rohkaistuin ja pyysin päästä illalliselle lähtevien tyttöjen mukaan. Söimme, joimme viiniä, puhuimme pojista, ulkomailla asumisesta ja ikävästä. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa, mutta sinä iltana olimme kavereita.
Reissun viimeisenä iltana katsoin ilotulituksia ja skoolasin lissabonilaisella katolla intialaisen kirurgin, matkaa varten kaksi vuotta säästäneen amerikkalaisen opiskelijan, italialaisen peliartistin, FBI:lle työskentelevän poliisin ja espanjalaisen muusikon kanssa.
Koska olin yksin. Ja yksin en olisi koskaan.
Suosittelen lukemaan aiheesta myös Eeva Kolun ja Vihervaaran Annan kirjoitukset.
Book the tickets already!
Kuvat Kiinasta elokuulta 2014 ja Lissabonista joulukuulta 2015.
Post Comment
Lähetä kommentti