Oot kiva oli ehkä tylsin ja tyhjin kohteliaisuus, joita rippileirin lopussa kirjoitettiin niihin kiertäviin lappuihin, joihin ensin merkattiin oma nimi ja sen jälkeen ihan jokaisen piti kirjoittaa paperin omistajasta jotain positiivista.
Silloin kiva tarkoitti sitä, ettei ole muuta sanottavaa. Sen ajan perushymiö. Kaksoispiste ja sulku kiinni.
15-vuotiaana kuulin mieluummin olevani söpö, hauska tai tosi hyvä Trivial Pursuitissa, mutta nykyään olla kiva on ehkä suurin tavoitteeni.
Välillä toivon olevani rohkea. Sellainen, joka menee aika täysillä mukaan kaikkeen, eikä pysähdy murehtimaan. Sosiaalinen tyyppi, joka puhuu, jos sanottavaa on, ja menee toisten luo, jos kaipaa seuraa.
Toisinaan haluan olla viisas ja nokkela. Osata aina vastata, kun kysytään. Ehdottaa luovia ratkaisuja ja yhdistellä asioita yllättävällä tavalla. Tuntea historiaa ja maailmanpolitiikkaa ja keskustella sujuvasti päivän uutisista.
Monesti yritän olla positiivinen. Muistan todella hyvin kaksi kertaa, jolloin minua on kuvailtu positiiviseksi. Sarajevossa tanskalainen blondi poika sanoi, että olen positiivisin ihminen, jonka hän on koskaan tavannut. Toinen kerta oli, kun lähdin ensimmäisestä aikuisten työpaikastani, ja työkaverini sanoi, että tulee ikävä, koska levitän aina positiivista fiilistä toimistoon. Useammin minun on annettu ymmärtää, että positiivisuudessani on parannettavaa, ja ne kerrat vasta muistankin.
Ennen kaikkea haluan kuitenkin olla kiva.
Kiva pitää sisällään niin paljon hyvää: kiva ihminen on mukava ja ystävällinen, saa toisen tuntemaan olonsa hyväksi. Tosi tärkeitä asioita.
Ainakaan kiva ihminen ei ole ilkeä. Inhoan ilkeyttä.
Pari päivää sitten sain vähän yllättävältä taholta kuulla olevani kiva, ja se lämmitti sisältä. Luulenkin, että kivat ihmiset myös levittävät lämpöä ja kehuvat toisia, jos kehuttavaa on.
Taidan yrittää.
Post Comment
Lähetä kommentti