Kun olen isosiskoni luona yökylässä, menevät aamut yleensä näin: Herään asunnossa ensimmäisenä ja loikoilen vierashuoneen patjalla, kunnes 4-vuotias kummityttöni pian hipsii ovelleni mursuriepu kainalossaan ja leveä virne kasvoillaan. Luemme sängyssä loikoillen monesti yhden kirjan, leikimme kutitusleikkiä (ei saa kutittaa, kutita, ei saa kutittaa, kutita jne.) ja otamme joskus selfien tai pari. Kun alkaa riittää tai jomman kumman pitää päästä pissalle, siirrymme alakertaan. Telkkariin Nick Jr., ja sillä aikaa kun lapsi huutaa sohvalla vastauksia Doran tai Umizoomin kysymyksiin, teen itselleni runsaan aamupalaleivän ja levitän suurelle ruokapöydälle Hesarin. Normaalissa elämässäni en ollenkaan kaipaa paperisia sanomalehtiä (tai aamupalaleipiä), mutta onhan se vapaapäivisin aika luksusta.
World Press Photo on siis - kuten nimi sanoo - kansainvälinen lehtikuvakilpailu, jonka järjestää samanniminen organisaatio. Parhaat lehtikuvat valitaan joka vuosi, ja noin puolen vuoden ajan niistä koottu näyttely kiertää ympäri maailmaa. (Nykyaikaisissa lehtikuvissa hienoa on kaiken muun lisäksi se, että ne on ovat nollia ja ykkösiä ja siksi helposti tulostettavissa. Niinpä näyttely voidaan järjestää useammassa kaupungissa samaan aikaan.)
Viime vuoden näyttelyn näin Lontoon Southbank Centressä. Lisäksi olen ihaillut parhaita lehtikuvia kaksi kertaa Prahassa ja ainakin kerran aiemminkin Helsingissä. Näyttely on aina ilmainen, monesti aika nopeasti kierrettävissä - ja joka kerta vaikuttava.
Tänään suuntasinkin siis heti keskustaan ehdittyäni Sanomataloon, jonka ala-aulaan näyttely on sijoitettu. Enkä joutunut taaskaan pettymään!
Erityisbonusplussa lyhyistä kuvauksista, jotka on hyvin kirjoitettu, kertovat kiinnostavia faktoja ja jättävät fiiliksen tulkinnan kuvan katsojalle.
Viime vuoden näyttelyn näin Lontoon Southbank Centressä. Lisäksi olen ihaillut parhaita lehtikuvia kaksi kertaa Prahassa ja ainakin kerran aiemminkin Helsingissä. Näyttely on aina ilmainen, monesti aika nopeasti kierrettävissä - ja joka kerta vaikuttava.
Tänään suuntasinkin siis heti keskustaan ehdittyäni Sanomataloon, jonka ala-aulaan näyttely on sijoitettu. Enkä joutunut taaskaan pettymään!
Erityisbonusplussa lyhyistä kuvauksista, jotka on hyvin kirjoitettu, kertovat kiinnostavia faktoja ja jättävät fiiliksen tulkinnan kuvan katsojalle.
Koska kaikki kuvat on oikeasti julkaistu erilaisissa lehdissä tai muissa julkaisuissa, ovat monet teemoista hyvin ajankohtaisia. Tänä vuonna mukana on paljon kuvia pakolaisista. Muutkin vuoden suuret tapahtumat ja katastrofit ovat yleensä edustettuina: viime vuodelta esimerkiksi Nepalin maanjäristys sekä poliisin ja rotuvähemmistöjen yhteenotot Yhdysvalloissa.
Kuten uutiset tai maailma noin yleensäkin, osa kuvista on aika rankkoja. Lapsia tai raskaana olevia ei kannatakaan välttämättä valita kulttuurikavereiksi, jos ei ole varmasti valmis antamaan hyviä vastauksia ja lohduttavaa olkapäätä.
Todistin nimittäin tänään äidin ja noin 8-vuotiaan pojan näyttelykäyntiä, kun satuin kaksikon kanssa yhtä aikaa Nepalin maanjäristyksestä kertovan kuvasarjan eteen. Poika kyseli ensin yleisiä: mitä tässä on tapahtunut, mikä on maanjäristys, sortuivatko kaikki talot? Sitten nuori näyttelykävijä bongasi yhdestä kuvasta likaisen ja verisen ruumiin, joka lojui raunioissa, ja esitti surullisena kysymyksen, johon varmaan itsekin tiesi vastauksen: äiti, mikä tuo on?
Muutama vuosi sitten taas houkuttelin näyttelyyn siskoni, joka juuri oli saanut kuulla odottavansa esikoistaan. Vähän aikaa kierrettyämme huomasin, kuinka siskoni pyyhki silmäkulmiaan yhden kuvasarjan edessä. Kuvissa raskaana oleva nainen hävisi hiljalleen kamppailun syöpää vastaan, ja synnytti samalla terveen lapsen maailmaan. Viimeisessä kuvassa oli vain tyhjä sairaalasänky.
Kuvat sanovat enemmän kuin... kyllähän te tiedätte.
Menkää siis Sanomataloon (tai vähintään nettiin) 8. syyskuuta mennessä (mutta jemmatkaa nenäliina taskuun).
Post Comment
Lähetä kommentti