Mulla on ikävä

Luin pari päivää sitten blogitekstin, jonka kirjoittaja ilmoitti rakastuneensa Hongkongiin.

"Shenzhenin suunnasta tultaessa ensikosketukseni Hongkongiin tapahtui täpötäydessä metrossa. En yleensä pidä suurkaupungeista enkä väenpaljoudesta, mutta jo ensimmäisellä metromatkalla tuli olo, että tulen viihtymään kaupungissa", blogissa kirjoitettiin.

Minä nyökkäilin. Ja melkein itkin.

Tekstin kirjoittaja oli Hongkongissa viikon, minä vuoden ja neljä kuukautta pidempään, ja silti olin kateellinen. En oikein edes tiedä, että kateellinen mistä. Kyllähän minäkin voisin bookata lentoliput vaikka heti, anoa lomaa ja lennähtää toiselle puolelle maailmaa.

En minä kai olekaan kateellinen siitä, että joku pääsee kaupunkiin vierailulle, vaan siitä ajatuksesta, että jollakin se kaikki voi vielä olla edessä. Tutustuminen ja rakastuminen Hongkongiin, vakkariravintoloiden löytäminen, vaelluspolkujen koluaminen, tunnokseen tottuminen... Ihan kaikki.

Viime päivinä Hongkong on muutenkin tullut vastaan.

Kung hei fat choi on toistunut Instagramissa, sillä vietetään tulikukon vuoden ensimmäisiä päiviä. Kiinalaiset ystäväni ovat matkanneet perheidensä luokse, pukeutuvat punaiseen ja antavat lahjaksi valtavia omenoita.

Rediscover this day, ehdottaa taas Google photos melkein päivittäin. Ja minä olen monesti klikannut kuvat auki ja antanut muistojen tulla.

Olen muistellut päiviä rannoilla korttia pelaten, uiden ja ympäristöä tutkien. Oli aina uusia ihmisiä ja kiinnostavia tarinoita. Oli Monopoly Dealin Hongkong-versio, joka on ehkä maailman paras korttipeli.

Ja lauttamatkoja takaisin auringon laskiessa niin nopeasti, että taivaanrannan väri vaihtui jatkuvasti. Hikisen päivän jälkeen vilutti ja väsytti, ja aina löytyi joku, jonka huivin alle pujottautua tai kainaloon kaivautua.

Muistelin toisen kotini kattoterassia, josta näkyi merta, metsää ja pilvenpiirtäjiä. Ja kolmatta kotikatuani, sen vilkkuvia kylttejä ja jalkakäytävät täyttäviä mannerkiinalaisia matkalaukkuineen.

Yhtenä päivänä mietin erityisesti yhtä pitkää miestä, joka työkseen piteli kosmetiikkakaupan mainoskylttiä ulko-ovemme vieressä. Mietin, että vieläköhän hän seisoo kuutena päivänä viikossa kaupan edustajalla. Ja toivoin, että joku ohikulkiessaan katsoo häntä silmiin ja hymyilee, sillä silloin hänenkin kasvoilleen leviää valloittava hymy.

Ehkä eniten olen miettinyt vaelluksia. 

Sitäkin yhtä, jolle lähdimme sen enempää suunnittelematta varvassandaalit jalassa. Minulla oli päälläni hame ja olallani kangaskassi, ja niillä varusteilla liukastelimme jyrkän vesiputouksen pusikkoista vartta ylös. Välillä me tai sandaalimme liukuivat muutaman metrin alemmas, ja olisin halunnut luovuttaa. Kun luulimme vaikeimman olevan takana, vaelluskumppanini liukastui kalliolla ja putosi pari metriä veteen. Kuljin edellä, ja kun käännyin, seisoi hän joessa toinen käsi kipeällä takapuolella ja toinen pitäen puhelinta korkealla ilmassa.

Huipulla paistoi aurinko, olimme ruhjeilla, mustelmilla ja uskomattoman onnellisia.

Kertasin myös niitä kertoja, jolloin nousimme väärille huipuille. Etenkin sitä, kun reitin loppupisteenä toimivalle rannalle päästyämme ja kokikset juotuamme kolme meistä päätti kalliin venetaksin ottamisen sijaan juosta takaisin bussipysäkille. Lauloimme, juttelimme ja hyvä fiilis siivitti pysäkille reilusti ennen illan viimeistä bussia.

Olen muistellut kattoterasseja ja ystäviä.

Sitä omituista porukkaa, jossa ihmiset tulivat ja menivät. Josta löytyi aina juhla-, vaellus- tai illallisseuraa, ja josta harvaan enää pidän yhteyttä, mutta joka silloin oli todella tärkeä.

Muistelen palmuja, lämpöä ja aurinkoa. Sitä, kun pelkkä paikallaan oleminen sai hikoiluttamaan enemmän kuin mikään muu koskaan aiemmin.

Olen miettinyt sitä, kun uppouduimme töihin niin, että illalliselle ehdimme vasta puolenyön aikoihin. Muutaman sadan metrin säteeltä löytyi silti lukuisia auki olevia ruokapaikkoja, joista yleensä päädyimme kuitenkin Tsui Wahiin tai Mäkkäriin. Ja miten sitten syödessämme katsoimme leffaa puhelimesta ja vitsailimme todellakin omaksuneemme paikallisen kulttuurin.

Olen muistellut sitä, miten perjantaisin töiden jälkeen siirryin Centralista Kowlooniin yleensä metron sijaan Star Ferryllä. Ostin matkalta mansikoita, joiden jakaminen aloitti viikonlopun.

Mietin välillä näyttelyitä ja museoita, joissa vieraillessa tuli usein löydettyä uusia kaupunginosia. Niissä piti monesti päästä katoille ja olla kings of the valley.

▽ ▽ ▽

Muistelusta tulee hyvä mutta samalla myös vähän haikea mieli. Mahanpohjassa muljahtaa, kun mietin kaikkia upeita seikkailuita, joita olen kokenut.

Joskus vain tuntuu, että rima on nostettu liian korkealle.

Sitten ostin kaupasta eurolla brie-paketin (ottamatta edes sitä halvinta), ja mietin, että puolensa kaikessa.

Tarinoita olisi paljon, mutta niiden muistelun sijaan on nyt parempi lähteä tekemään uusia. Hongkongin aikaisia juttujani voi lukea täällä.