Minä, mies ja hiiri Lillessä

Jos joskus joudutte sellaiseen tilanteeseen, että kämppiksen kanssa on etäiset, välillä jopa kiusalliset välit ja ehkä jonkin verran kielimuuriakin, niin minulla on vinkki:

Tuokaa hiiri asuntoonne.

Tulin eilen töistä kotiin siinä puoli kahdeksan maissa, aloin kokata illallista ja opin että parsakaali on ranskaksi brocoli. Sitten sohvalta kuului varovainen ääni:

- Laura...
- Niin?
- Luulen, että näin juuri hiiren.

Kävi ilmi, että kämppikseni oli itse asiassa bongannut pitkähäntäisen tunkeilijan jo edellisenä iltana, mutta ei ollut maininnut minulle asiasta. Töistä tullessaan hän oli käynyt sitten ostoksilla, ja kaivoi nyt esiin hiirenloukkuja ja myrkkyruokapusseja.

Kävimme läpi myös ruokakaapit etsien kaikenlaista hiirelle mahdollisesti kelpaavaa. Lopputuloksena nostimme pöydälle palan leipää ja kahdenlaisia keksejä. Kämppikseni isä (joka hälytettiin etätueksi puhelinlinjan päähän) suositteli tarkoitukseen sipsejä, mutta niitä ei siihen hätään valitettavasti löytynyt.

Teimme myös muita suunnitelmia. Sellaisia kuin, että minä varustaudun parsakaalin pilkkomiseen käyttämälläni suurella veitsellä ja kämppikseni aseistautuu kattilalla, ja niiden kanssa hyökkäämme hiiren kimppuun.

Ilta huipentui siihen, kun rakensimme kämppikseni ideoiman hiiriansan, jonka rakennusaineina toimivat mustat jätepussit ja ilmastointiteippi. Niistä muodostettu aita kohosi hiiren piilopaikkana toimivan komeron eteen, ja vaikka alussa epäilinkin ansan toimivuutta, tuli siitä lopulta kuitenkin aika vakuuttava.

Pieni lässähdys tapahtui siinä vaiheessa, kun ansan valmistuttua hiirtä ei sitten enää löytynytkään mistään. Lähdin nukkumaan, ja asettelin oven alareunaan varmuuden vuoksi pyyhkeen suojaksi, vaikka aiemmin olin nauranut kämppikseni samantyyliselle viritelmälle. Kämppikseni jäi hiirivahdiksi olohuoneeseen, jossa hän sitten vietti koko yön torkkuen sohvalla valot päällä. (Tämän tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt, mutta en viitsinyt myöskään kommentoida, että eikö olisi järkevämpää nukkua omassa huoneessa pyyheviritelmän takana ja antaa hiiren syödä myrkkynsä rauhassa.)

Kuulin, että illalla hiiri kävi vielä tutkimassa uutta sisustuselementtiä ja nuuhkimassa keksinpaloja. Muovipussiaidan toiselle puolelle eläin ei uskaltanut, joten jotain iloa siitäkin kai on.

Tänään hiirtä ei ole vielä näkynyt, mutta metsästys jatkuu.

Äsken kämppikseni kokkasi hiirelle illallista: patonkia kera valkohomejuuston ja murskattujen sipsien tarjoiltuna puiselta loukkualustalta. Ranskassa hiirilläkin, les souris, on ranskalaiset eväät.

Vaikka ajatus hiirestä kanssa-asukkaana ei välttämättä olekaan miellyttävin, niin asuntomme ilmapiiriä yhteinen vihollinen on rentouttanut. Jotenkin on helpompi puhua monesta asiasta, kun tietää, että 32-vuotiaana kämppikseni ihan oikeasti pelkää pientä hiirtä ja on valmis käyttämään maanantai-iltana melkein tunnin ihmeellisen diy-hiirimuurin rakentamiseen.

Sitä paitsi, samalla puolellahan tässä ollaan. Pientä piipittävää hiirtä vastaan.