Perjantaina katsoin säätiedotusta, joka kertoi, että viikonloppuna sataa. Näytti siltä, että maanantain vapaapäivän pidentämä viikonloppu ei kuluisikaan niin kesäfiiliksissä kuin olin ajatellut. Koska yhteistä vapaata aikaa ei huvittanut käyttää pelkkään arkiseen puuhailuun, teimme varasuunnitelmia ja tutkimme kulttuuririentoja.
Mutta mitä vielä.
Paria raikastavaa sadekuuroa ja yhtä yöllistä ukkosmyrskyä lukuun ottamatta aurinko on helottanut koko pidennetyn viikonlopun. Nyt maanantai-iltana posket ja käsivarret vähän punottavat, päässä on sellainen auringon aiheuttama raskaan tyhjä olo ja tekee mieli sipsejä.
Siis just tällaista mun elämä on, mietin. Aika ihanaa.
Kirjoitin suunnilleen kuukausi sitten siitä, miten mulle kuuluu hyvää. Kelluttelin töiden välisessä autuudessa ja bookkailin reissuja. Tekstin julkaisun jälkeen kävin Suomessa ja Sveitsissä, niillä reissuilla juttelin aamuisin tärkeille tyypeille, joiden kanssa jaoin sängyn tai huoneen. Kävelin Lontoossa tosi paljon ja sairastin flunssan, jonka aikana ehdin katsoa tuotantokauden Made in Chelseaa. Aloitin työt.
Ja olin onnellinen. Olen.
Ehkä se on tää kesä, ehkä se on rakkaus, en tiedä, enkä jaksa miettiä. Onnellisuuskolmiosta tosin juttelin taas kerran pari päivää sitten, siitä aion kirjoittaa pian. Sen tiedän, etteivät kaikki asiat todellakaan ole niin ruusuisesti kuin tästä ehkä ymmärtäisi, mutta niiden tyyni hoitaminen kiinnostaa murehtimista enemmän.
Kiinnostavat myös jääkaapissa vetääntyvä perunasalaatti, mölkkymatsi lähipuistossa, keskiviikkoillan kirjakerhoon luettavan kirjan viimeistely ja uudet roosat kesähousut. Ja ne sipsit.
