Image Slider

Hello from the metrolaituri

28.5.2017

Hello from the other side, alkoi yhtenä sunnuntai-iltapäivänä soida tourcoingilaisen (kuvat sieltä) metroaseman kaiuttimista.

I must have called a thousand times, jatkoin äänettömästi huuliani liikutellen, koska kukapa voisi sisäisen Adelensa hiljentää.

To tell you I'm sorry for everything that I've done, kaikui vielä seuraavallakin asemalla ovien avautuessa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ranskassa julkisessa tilassa soiva musiikki sai minut a) laulamaan tai ainakin liikuttelemaan huuliani biisin mukana, b) havahtumaan ja c) yllättymään. Sillä vaikka Ranskaan muuttaminen ei ole sisältänyt mitään suuria yllätyksiä, niin näitä pieniä riittää: Työpaikan aamutervehtimiset. Kassien nippusiteellä sulkeminen ruokakauppaan mennessä. Totaalinen välittämättömyys liikennevaloista. Ja sitten tämä upea mahdollisuus musikaalimaisiin yhteislaulu ja -tanssikohtauksiin.

Olen metromatkustajana hyvin satunnainen, ja silti olen useammankin kerran havahtunut hyräillessäni mukana kaiuttimista soivaa biisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt korvamatojen top-vitoseen mahtuva Gotyen Someone You Used to Know Lille Europen jylhällä asemalaiturilla.


Ja soitetaan musiikkia muuallakin. Kerran valitessani sopivan kovia kiivejä Carrefour-supermarketin hedelmäosastolla, tunnusti Rihanna, että bum, bum, man down. Minä pamauttelin mukana, samoin vieressä ollut kanssaostelija, eikä ollut yhtään ikävä S-markettien panhuilu-mmmboppia.

Adelen jatkaessa menetystä rakkaudesta harmittelin vähän, etten tajunnut mainita tätä positiivista yllätystä sille paikalliselle nuorelle miehelle, joka juuri vähän aiemmin oli kertonut, ettei oikein pidä Ranskasta. (Hän myös arvioi minut 22-vuotiaaksi ja puhelinnumeron tai Facebookin sijaan kysyi, että olenko Instagramissa.) Toivottavasti hän siellä näkee päivityksen, jossa totesin, ettei voi olla ihan paska paikka, jos metroasemien kuuluttimista soitetaan pophittejä. Samaa mieltä olen edelleen.

Paras ja paskin viikko

24.5.2017

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Paljon ihan paskaa, mutta vähän myös parasta.

Melkein kaksi viikkoa sitten tietokoneeni varastettiin brysseliläisessä puistossa. (Tutuille tiedoksi, että olen kunnossa. Kaikille muillekin tiedoksi, että kun juoksette ohikulkijan perään viemään tämän "pudottamaa" henkilökorttia/mitä tahansa, ottakaa kaikki tavaranne mukaan.)

Heti tapahtuneen jälkeen kirjoitin muistiin tuntojani:

Eniten harmittaa että minua huijattiin, kun tein jotain hyvää ja oikein - en halua lakata auttamasta muita. Harmittaa myös tavaroiden menettäminen, sillä ne ovat kaikki huolella valittuja ja tärkeitä: juuri Suomesta ostettu kasvoöljy, jota ei saa Ranskasta, Kånkenin reppu, Lumenen kulmakarvageeli ja peitevoide, vuosia käyttämäni poskipuna, veljeltäni lahjaksi saatu Marimekon kosmetiikkaboksi ja kahdet itse tekemäni villasukat - yhdet vanhat ja toiset melkein valmiit. 

Ja sitten kaikki on kuitenkin niin hyvin. 

Repun vieminen ja huijatuksi tuleminen kirveli siinä hetkessä tosi paljon. Poliisi, joka otti vastaan ilmoitukseni, teki kaikkensa saadakseen minut paremmalle mielelle: kertoi vitsejä, toi lasillisen vettä, kirjoitti paperilapulle henkilökohtaisen puhelinnumeronsa. Vasta sunnuntai-iltana tajusin, että viimeinen kohta ei olekaan ihan normikäytäntö, kun puhelimeeni kilahti hienovaraisen treffikutsun sisältänyt 'toivottavasti voit jo paremmin' -tekstari, minkä ansiosta tätä tarinaa on nyt paljon mukavampi kertoa.

Töissäkin on ollut kaikenlaista. Nettisivuillamme myllää häirikkö, joka roskapostittaa sidosryhmiämme, emmekä pysty sitä ennakolta varmasti estämään. Tällaisia asoita ei yhtään jaksaisi, kun muutakin hommaa olisi ihan riittämiin.

Sitten yhtenä päivänä otin kahden tunnin lounastauon ja osallistuin työpaikan munanvierityskilpailuun. Vaikka vesiväreillä maalaamani muna ei pyörinytkään top-vitoseen tai sijoittunut edes koristekategoriassa, oli hetken silti vähän parasta.

Maanantai-iltana kotimatkalla nuori mies juoksi perääni kertomaan, että olen hänen mielestään viehättävä. Minä kerroin, että Suomi on tunnettu kylmästä säästä ja joulupukista. Kun hän ehdotti, että pitäiskö mennä kahville, vastasin, että ei varmaan. Well, okay, it was nice to talk with you, bonne soirée, au revoir, kuuluivat vielä hyvästelyt, koska kyllä me kaksi muualta tulluttakin ranskalaiset kohteliaisuuslitanjat osataan.

Keskiviikkona oli viimeinen päivä jättää ensikertalaisen paperinen veroilmoitus Ranskassa. Hyvissä ajoin tiistaiaamuna poikkesin hallintotaloon, valmiiksi jo peloissani sekä ranskalaisen byrokratian parjatusta monimutkaisuudesta että siitä, ettei kukaan varmaankaan puhu englantia. Ensimmäinen ei puhunutkaan, mutta ymmärsimme kyllä toisiamme. Toinen ja kolmas väittivät, ettei minun tarvitse maksaa veroja Ranskassa ennen kuin olen asunut täällä vuoden. Kolmas haki paikalle neljännen, joka vihdoin antoi luvan ilmoittaa tuloni täällä. Vaikka asian selvittäminen vaatikin vähän vääntöä, jäi käynnistä kuitenkin hyvä mieli. Ihmiset hymyilivät, eivät valittaneet englannin puhumisesta ja antoivat huomionsa, kunnes asiani selvisi.

Töihin kävellessä aurinko paistoi ja jo ennen aamuyhdeksää oli 20 astetta lämmintä.

Keskiviikkoiltana irtisanoin vuokrasopimukseni. Torstaina päätin, että tilaan uuden tietokoneen englantilaisella näppäimistöllä, enkä maksa yli satasta enempää siitä, että kesäkuun alussa Helsingissä työmatkalla käyvät työkaverit saisivat tuotua minulle äällisen ja ööllisen läppärin. Joskus päätösten pohtiminen on hurjan rankkaa, niiden tekemisen jälkeinen tunne on autuas.

Perjantaina sain uuden työsopimukseni, joka ei ole kovin pitkä mutta sisältää kolme kuukautta Berliiniä. Parasta.

Mitä sulle kuuluu?

Aikuisten Erasmus

10.5.2017

Vähän aikaa sitten vietimme työkaverini läksiäisiä. Joimme kuoharia ja olutta, pomomme piti huonon puheen. Lähtevä työkaveri puhui paremmin, itki ja itketti. Sitten katsoimme tekemämme videon, jota varten opettelimme yhtenä aamuna irlantilaista rivitanssia. Jatkoimme drinkeille baariin, jonka nimi on atomipupu.

Lähtevä työkaverini vietti talossa melkein 10 vuotta. Valmistumisen jälkeen hän teki töitä Erasmus-ohjelmassa, työskenteli kaveriporukalla ja juhli paljon. Sitten hän halusi jotain aikuisempaa ja päätyi EU-ohjelman sihteeristöön.

Vähänkö tiesin, että tämähän on kuin Erasmus aikuisille, työkaverini totesi puheessaan.

C'est vrai !

Tässä kuusi syytä, miksi työpaikkani on aikuisten Erasmus.

1. Eurooppalainen perhe

Toimistoni jaan ranskalaisten lisäksi italialaisten, saksalaisten, espanjalaisten, irlantilaisen, puolalaisen, tsekin, kreikkalaisen, romanialaisen ja liettualaisen kanssa. Tällä hetkellä meillä on sveitsiläinen työharjoittelija, edellinen oli Unkarista.

Monella on ranskalainen poikaystävä tai mies. On italialainen, joka meni viime kesänä naimisiin espanjalaisen kanssa. Espanjalainen, joka tapasi eteläafrikkalaisen poikaystävänsä Lontoossa. Irlantilainen pacsasi (PACS = siviililiitto, joka vaikuttaa mm. verotukseen) ranskalaisen poikaystävänsä huhtikuussa, ranskalainen bulgarialaisen tyttöystävänsä ensi viikolla. Sitten on niitä, joiden kumppanit ovat jättäneet kotimaansa rakkaansa työn takia ja muutama etäsuhteessa elävä.


2. Kieliklikit

Italialaisilla on oma tiivis porukkansa, totta kai. Samoin espanjanpuhujilla, joita natiivien lisäksi löytyy etenkin italialaisista mutta myös pari muuta, jotka viettivät Erasmus-jakson Espanjassa.

On myös puolalaisklikki, johon kuuluvat pari puolaa keskenään puhuvaa ja yksi ranskalainen, jonka tyttöystävä on puolaa puhuva bulgarialainen ja siksi viihtyy näiden seurassa. On saksalaiset, jotka käyttävät keskenään saksaa, mutta huomaavaisina ovat kyllä valmiita vaihtamaan englantiinkin. Ja me muut, pienemmistä maista tulevat, jotka vähän kateellisena kuuntelemme, kun muut puhuvat äidinkieltään. (Viime viikolla tosin sain suomalaisen työkaverin, mikä on todella outoa. Ja kivaa. Mutta outoa.)

3. Kansainvälinen englanti

Virallinen työkielemme on englanti, yleensä sellainen yksinkertaistettu ja vähän hassusti lausuttu, mutta sen lisäksi käytävillä kuulee usein ranskaa, italiaa, espanjaa ja puolaa, välillä myös venäjää ja puhelimessa montaa muutakin.

Aamulla kreikkalainen työkaverini toivottaa aina kalimera, ja pohjoismaan projekteista vastaava yrittää opetella sanomaan mitä kuuluu ja kiitos hyvää. Hän on liimannut näyttöönsä keltaisen post it -lapun, jossa lukee Mitä kulu? Kidos.

Välillä nauramme muiden aksenteille, etenkin sille, miten ranskalaiset jättävät h:n lausumatta. Tai sille, miten yksi espanjalainen lausuu project niin kuin suomalainen lukisi projekt. Hänen koko työnsä liittyy projekteihin.

Läksiäisissä moni tunnusti, että irlantilaisten työkavereiden nopeasta natiivienglannista oli alussa vaikea saada selvää. Kunnes siihen tottui - tai he tottuivat yksinkertaistamaan.

4. Rakkautta ja draamaa

Porukan sisäisiä romansseja on vähemmän kuin vaihtareilla (tosin muutama on löytänyt kumppanin työtapahtumista), mutta jotkut ovat naapureita ja toisilla on jotain työtehtäviin liittyvää draamaa.

Kun yhdessä pyöritään myös vapaa-ajalla, ovat piirit aika pienet ja juoruja riittää. Muista puhutaan etenkin niinä myöhäisinä tunteina, kun toimistolla on jäljellä enää pari iltahuhkijaa, ja oluen äärellä kerrotaan noloja tarinoita entisistä kollegoista tai menneistä tapahtumista.


5. Juhlat

Sen lisäksi, että työpaikalla pidetään kaikenlaisia juhlatilaisuuksia, joita varten keräännytään kokoushuoneeseen, levitetään pöydille naposteltavaa ja assarit kantavat kaupasta skumppaa ja olutta, käydään työporukalla konserteissa, kulttuuritapahtumissa ja tunnelmallisissa baareissa, joissa on pöytiintarjoilu. Viime perjantaina juhlittiin yhden työkaverin kolmekymppisiä, tällä viikolla on taas läksiäiset.

(Työpaikalla tapahtuvaan alkoholitarjoiluun on muuten olemassa jonkinlainen säädös, jonka mukaan on ok tarjota työpaikalla ranskalaisia alkoholijuomia, ei tosin viiniä vahvempaa, mutta ulkomaalaiset ovat non-non.)

Drinkin äärellä puhutaan esimerkiksi siitä, miten missä maassa joku asia tehdään tai jostain ajatellaan. Menevätkö ihmiset naimisiin? Ollaanko uskonnollisia? Millaista on työelämässä? Toistuva puheenaihe on myös se, miten ranskalaisen poikaystävän saa kosimaan, ne kun kaikki haluavat vain PACSata. Välillä mukana ovat myös ne ranskalaiset poikkikset, jotka vähän tuskailevat englannin kanssa ja jossain vaiheessa iltaa ajautuvat keskenään puhumaan asuntokaupoista tai verotuksesta.

6. Matkustaminen

Työkenttäämme ovat 28 EU-maata sekä Norja ja Sveitsi, joten monet matkustavat aika paljon. Yleensä tietenkin työasioissa, mutta melkeinpä poikkeuksetta myös lomilla. Pääsiäisenä Whatsapp-ryhmässämme läheteltiin kuvia ja säätiedotuksia ympäri Eurooppaa: Liettuassa satoi lunta, Portugalissa oli helle, Italiassa paistoi aurinko, mutta valtaosassa maanosaa oli kylmä.

Erona Erasmukseen on se, että yöjunien ja pitkän matkan bussien sijaan työmatkat sujuvat usein suorilla lennoilla, yöt vietetään hotelleissa ja drinkit tilataan hotellin baarissa.


Me olemme Euroopan lapsia, mutta välillä pohdimme sitä, onko EU:ta viiden vuoden päästä olemassa. Siitä emme puhu, että mitä sitten, jos ei ole.

Ja jotta ei tarvitsekaan, sunnuntaisin me kokoonnumme osaksi Euroopan pulssia heiluttelemaan meitä yhdistävää tähtilippua.

Kummityttöni, Hectorin ja Antti Tuiskun elämänviisauksia

5.5.2017

Miksi sun oikein pitää mennä sinne Ranskaan? Milloin sä taas palaat takaisin Suomeen? Mikset voisi tehdä niitä töitä Suomessa?, kyseli nelivuotias siskontyttöni, kun kokosin tavaroitani keskiviikkona, viikon Suomi-loman viimeisenä aamuna, hänen huoneensa lattialla pehmolelujen, piirustusten ja muiden Tärkeiden Tavaroiden keskellä.

Hyviä kysymyksiä.

Samaa mietin minäkin esimerkiksi vappupäivän iltana, kun istuin Suomenlinnassa katse kohti Helsinkiä. Aurinko laski Tuomiokirkon, Uspenskin katedraalin ja sinipleksisen maailmanpyörän taakse. Taivas kellertyi, mutta oli vielä valoisaa. Kello oli 20:45.

Jossain oli bileet, siellä soi Hector.


Juodaan viinaa,
Tullaan viisaammiksi näin. 
Juodaan viinaa, 
On todellisuus piinaa hetkittäin. 
Selvinpäin. 

Nauratti.

Katajanokalla seisoi Tallinnan-laiva, joka vei minut ensimmäistä kertaa asumaan ulkomaille. Siitä on melkein yhdeksän vuotta, ja olen todella onnellinen siitä, että lähdin.

Ja kuitenkin vähän haikea. Katajanokan takana näkyivät Lintsin vuoristorata ja jotain korkeita laitteita, joihin en ehkä uskaltaisi tai ainakaan kovasti haluaisi. Kallion kirkko, Suvilahti, kaikki mun vanhoja hoodeja.

Mussutin taatelilakritseja ja puhuin siitä, miten kaunis Helsinki on ja miksi se ei kuitenkaan tunnu oikealta. (Pitkä talvi, kylmä kesä, kotikeskeisyys ja tuttuus. Koita ite tanssii loskan keskelläTuiskukin tietää.)

Ja samalla Suomi on kuitenkin niin ihana. (Välillä haaveilen salaa, että tapaisin ulkomailla jonkun suomalaisen miehen, jonka kanssa voisin sitten jossain vaiheessa muuttaa Helsinkiin.)


Toisen kerran mietin aihetta, kun kampaajani pohti ääneen, että eikö ole aika ärsyttävää aina selvittää kaikenlaisia asioita uudessa maassa. No joo, onhan se, mutta sitten tuntuu tosi hyvältä, kun niistä asioista selviää, totesin, vaikka takaraivossa kolkutti ranskalainen veroilmoitus, jonka koukeroiden selvittäminen ei juuri nyt kovasti kiinnostaisi, tai englantia puhuva hammaslääkäri, joka pitäisi kaivaa jostain.

Miksi sun pitää oikein mennä sinne Ranskaan, mietin vielä lentokentälläkin, kun turvatarkastuksessa taskusta löytyi yllätyksenä pieni turkoosi My Little Pony.

Sen omistaja onneksi lupasi tulla joskus käymään, tosin ensin pitää kuulemma odottaa, että isänsä tilaama raaputettava maailmankartta saapuu perille maailman toiselta puolelta.

Kylmää kestävä blondi

27.4.2017

Suomessa hiukseni ovat tummanvaaleat, vaaleanruskeat tai maantienväriset. Ranskassa (ja ehkä yli 90 prosentissa muuta maailmaa) olen blondi. Niin blondi, että ranskantunnilla hoettiin lausetta Laura est blonde, kunnes kaikkien nasaaliäänne õ läpäisi opettajan seulan.

Johtuneeko siitä (ei varmaan), mutta olen viime aikoina miettinyt hiusten värjäämistä oikeasti blondiksi. Suomalaisen blondiksi. 

Ajattelin, että ehkä tämä liittyy siihen, että kun jotain kuulee tarpeeksi, alkaa siihen uskoa. Kuten Donald Trump uskoo vaihtoehtoisiin faktoihinsa, minä uskon siihen, että olen oikeasti blondi.

Sitten mietin, että toimisikohan sama myös klassikkolausahdukseen miten sun voi olla kylmä, sähän olet Suomesta, jonka jokainen ulkomailla joskus palellut suomalainen on kuullut noin tuhat kertaa. (Onko jollain tähän joku nokkela vastaus?) Viimeksi tällä viikolla, kun kietouduin toimistolla suureen harmaaseen villahuiviini, jossa on nerokkaat käsireiät.

Tästä kylmänkestävyydestä oli Hesarissa muutama kuukausi sitten kolumni, jonka kommentit olivat taas hyvin kaukana omasta kuplastani. Nyökyttelin itse artikkelia lukiessani, juuri tällaista olen minäkin miettinyt, vähemmän kärjistetysti tietenkin, ja sitten kommenttikenttä olikin täynnä loukkaantuneita suomalaisia, jotka eivät todellakaan palele, vaikka seisoisivat alasti 30 asteen pakkasessa.

Itse kuljen edelleen talvitakissa (okei, tämä on kyllä sellainen keskieurooppalainen "talvitakki"), aamuisin vedän hanskat käteen työmatkalla ja nukun villasukan jalassa. Kämppikseni sen sijaan katsoo telkkaria sohvalla päällään t-paita ja shortsit, ranskattaret kulkevat kaduilla takit auki ja kevyissä huiveissa.

Pääsiäisenä olin Wienissä, jossa oli alle 10 astetta lämmintä eikä mielestäni siis lainkaan mikään terassikeli. Paikallinen tuttavani kuitenkin kannusti juomaan iltapäiväkahvit ulkona, sillä "itävaltalaiset ovat terassilla aina kun mahdollista". Kuulosti jotenkin tutulta sekin kylmänsietokyky.

Tätä kirjoittaessani istun Charles de Gaullen 2D-terminaalissa odottamassa lentoa Helsinkiin ja virittäydyn Suomi-tunnelmiin katsomalla Iholla-sarjaa. Untuvatakki ja paksuimmat villapaidat on pakattu matkalaukkuun, sillä ajattelin tarjeta vaihtaa ne keväisempiin vaatteisiin. Marimekon paita, lenkkarit, trikoot, farkkutakki, kesävaatteita, pikkukengät, olen kirjoittanut puhelimeni listaan vaatteista, jotka haluan kaivaa mukaani Ikea-kasseista, joissa vaatteitani varastoin. Samalla listalla on muitakin Suomen-lomaan liittyviä asioita: lakritsitaatelit, kulmakarvaväri, Del Monte smoothiejätski, Cafe Pispala, IPI kulmakuppila...

Ja: balayage eli askel kohti blondiutta.

Listaan en ole kirjoittanut aikaa perheen ja ystävien kanssa, siskon- ja veljentyttöjen halimista ja vuoden ensimmäistä mökkireissua, koska enköhän muista muutenkin.

Hei ja vielä vinkki, jos nettiuutisten kommentit saavat pään kiehumaan. Ylen uutisvahti lähettää ilmoituksen sinua kiinnostavimmista uutisista, eikä itse jutun jälkeen jämähdä vahingossakaan lukemaan kommentteja, sillä niitä ei ole. Omaan aamurutiiniini kuuluu päivän uutistiivistelmän lukeminen sängyssä ja BBC:n Global News -podcastin uusimman jakson kuuntelu työmatkalla.

Tällä viikolla lisäsin aamuihini (taas kerran) myös seitsemän minuutin treenin, mutta sitä en ihan vielä uskalla kutsua rutiiniksi. Tuskin koskaan.