Image Slider

Opettele kolikot ja muut vinkkini ulkomaille muuttaville

18.1.2018

Olen kahden viimeisen vuoden aikana asunut viidessä maassa vähintään pari kuukautta. Joitakin maasta toiseen hyppely ihmetyttää, toisten mielestä on rohkeaa.

Todellisuudessa se on ollut yhtä säätöä.

Näiden parin vuoden aikana olen jonottanut virastoissa ja täyttänyt lomakkeita enemmän kuin koskaan. Usein olen ollut ihan hukassa ja oppinut pyytämään apua. En siis todellakaan kehtaisi neuvoa, miten rekisteröidytään ranskalaiseen sairasvakuutussysteemiin tai täytetään saksalainen veroilmoitus. (Tai no, on minulla yksi neuvo: Älä epäröi pyytää apua ja kysyä neuvoa.)

Mutta joitakin käytännön vinkkejä olen sentään hihoihini kerännyt. Alla viisi asiaa, jotka kannattaa uuteen maahan muuttaessa selvittää, ja bonuksena vielä se mielestäni kaikkein tärkein.

Miten tuttavia ja asiakaspalvelijoita tervehditään?

Kielen osaaminen noin niin kuin yleensäkin tietenkin helpottaa sopeutumista hurjasti, mutta varaudu siihen, ettet koulukielitaidon perusteella välttämättä osaa kuitenkaan tervehtiä uudessa asuinpaikassasi. Ranskassa meni viikkoja ennen kuin koko kaupan kassalla lausuttava hyvästelylitania (merci, bonne journée/soirée, au revoir) tuli suustani jokseenkin luontevasti. Berliinissä koulusta tuttu tschüss vaihtui nopeasti tschauhun, täällä Englannin keskiosissa taas yritän totutella hiyaan ja you allrightiin, joista jälkimmäinen aiheuttaa vieläkin välillä hämmennystä, kun alan pohtia, että miksei muka olisi.

Nykyään myös huudan moikat ja hyvästit lähes mihin tahansa tilaan saapuessani tai sieltä lähtiessäni - mieluummin vähän liian kohtelias kuin töykeä juntti.

Toinen juttu on sitten se, miten tervehditään tuttuja tai työkavereita. Pitäisikö kätellä, halata vai poskipussata tai riittäisikö pelkkä nyökkäys? Pakko myöntää, että kahdeksan Ranskan-kuukauden aikana en päässyt kunnolla jyvälle poskipusuetiketistä, vaan tyydyin yleensä odottamaan muiden aloitetta. Sen tosin opin, että jokaikinen porukasta tervehditään vähintään saapuessa, vaikka lähtiessä saatoinkin joskus livahtaa paikalta hyvästelemättä ihan kaikkia puolituttuja.

Kuka on pomo liikenteessä?

Tässä kahvilan ikkunapöydässä istuessani todistin juuri, miten kaksi virkapukuista poliisia ylitti tien, vaikka jalankulkijoiden valo loisti punaisena. Ei yllättänyt, mutta Saksassa vastaavaa en olisi varmaan todistanut.

Länsi-Euroopassa kävelijä on yleensä aika turvassa, kunhan vain odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Suomalaisena se tuntuu alkuun hyvältä ajatukselta, mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa tehdä mieli sulautua paikalliseen liikennekulttuuriin. Viimeistään silloin, kun sataa ja sateenvarjo on jäänyt kotiin.

Lähde liikkeelle vaikka näistä:
  • Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuu kyllä, mutta aluksi hoin tietä ylittäessäni usein mielessäni "vasemmalle, oikealle, vielä kerran vasemmalle" ja käänsin hokeman sitten päinvastoin. Tsemppaa myös rullaportaiden ja kulmien kanssa.
  • Muista pyöräilijät! Poikaystäväni sai auton ratin taakse berliiniläisiltä pyöräilijöiltä heristyksiä, kun pyöräväylien tsekkaaminen meinasi joskus kääntyessä unohtua. Myös kävelijänä kannattaa huomioida kaksipyöräiset - kun astut asfalttiin piirretyn polkupyörän päälle, olet luultavasti väärässä paikassa. Ja jos itse hyppäät satulaan, niin ole valppaana.
  • Jossain maissa kääntyvillä autoilijoilla on etuoikeus kävelijöitä nähden, joten silmät auki.
  • Vaikka vieressäsi joku lähtisi ylittämään tietä, älä automaattisesti seuraa (ellet ole varautunut tarvittaessa juoksemaan tai äkkipysähtymään keskelle tietä). 
  • Siitä, mihin suuntaan parkkeerattujen autojen nokka osoittaa, ei voi aina päätellä, onko tie yksisuuntainen.
Miten maksetaan ja miten kolikoita lasketaan?

Kiitos euron, olen monessa maassa päässyt aika helpolla, mitä nyt en pysty erottamaan yksi- ja kaksisenttisiä toisistaan ilman läheistä tutkiskelua. Käteisellä pelaavassa Saksassakin opin pian kantamaan mukanani seteleitä ja laskemaan kolikot niin, että vaihtorahana tulee mahdollisimman isoja kolikoita.

Olen muutaman kerran asunut maassa, jonka valuutta on muu kuin euro, mutta koskaan aiemmin en muista sekoilleeni käteisen kanssa kuin nyt Englannissa. Tänään esimerkiksi kuvittelin maksaneeni tasarahalla, kunnes myyjä yllättikin latomalla käteeni vaihtorahana kasan kolikoita. Yhtenä päivänä taas seisoin kahvilan kassalla kaivelemassa hetken lompakkoani, kunnes lopulta päädyin maksamaan kortilla. Kohta on kyllä pakko tsempata, koska tätä vauhtia lompakko käy pian superpainavaksi.

Mikä on keskusta?

Juttelin vähän aikaa sitten kaupunkiin avattavasta uudesta ravintolasta.
- Mille kadulle se tulee?, kysyi ystäväni.
- Muistelen että High Streetille, vastasin.
- Haha, mä tein ihan saman High Street -virheen, kun aikoinaan muutin tänne.

Kävi ilmi, että englantilaiskaupungeissa High Street ei ole kadunnimi (tai siis voi olla, mutta ei aina ole), vaan nimitys kaupungin ostoskaduille.

Berliinissä kukaan ei puhu keskustasta. Tai jos puhuu, niin kukaan ei tiedä, mitä tarkoitat. Opettele sen sijaan Mitte, Kotti, tärkeimmät kiezit...

Lillessä oli kaupunginosa nimeltä Lille-Centre, mutta se varsinainen keskusta oli kuitenkin Vieux-Lille. Pariisissa käytetään kaupunginosien numeroita tai nimiä, Lontoossa puhutaan ilmansuunnista. Hongkongissa kaikki kaupunginosien nimet kuulostivat alkuun ihan samoilta, mutta jossain vaiheessa Tsim Sha Tsui, Chai Wan, Sheung Wan ja Mong Kok alkoivat hahmottua.

Opettele selittämään ainakin näiden sijainti: koti, työpaikka ja vierailemasi ravintolat, joista haluat kertoa muille.

Missä nähtäisiin? 

Suosikkipaikkojen löytäminen vie aikaa ja uusien baarien, ravintoloiden ja kahviloiden koluaminen on osa uudelle paikkakunnalle muuttamisen hohtoa, mutta olen huomannut, että aika pian olisi hyvä löytää joku sellainen mukava paikka, jota voi ehdottaa tapaamispaikaksi. Etenkin toisiin tulokkaisiin tutustuessa (ja usein tutustuminen onkin helpointa aloittaa juuri heistä) on ihanaa, jos edes jollain on suositella illanviettoon tai kahvitteluun sopivaa paikkaa.

Valitse sellainen, jossa tunnet olosi mukavaksi, jossa osaat käyttäytyä ja tiedät missä on vessa, koska uudessa maassa ja uusissa ihmisissä on epämukavuusaluetta välillä ihan tarpeeksi.

Sitten se tärkein...

Kaikki muu tulee kyllä aikanaan, mutta ilman ystäviä tai tuttavia uusi paikkakunta tuskin alkaa koskaan tuntua kodilta. Vuonna 2014, parin ensimmäisen Hongkong-kuukauden jälkeen, kirjoitin ihmisiin tutustumisesta, mutta huomaan nyt, että vinkkejä, kokemuksia ja tarinoita on kertynyt aika kasa tuon kirjoituksen jälkeen. Jaan niitä myöhemmin lisää, mutta tärkeimmän neuvoni paljastan jo nyt: ole avoin ja aktiivinen. Ja kun se ensimmäinen yhteys on saatu, ehdota tapaamista siellä löytämässäsi turvapaikassa tai kohteessa, jota olet halunnut testata. Jos ei sitten synkkaa, niin ei sekään ole niin vakavaa - senkin olen tässä maasta toiseen sähläillessäni oppinut.

Muita aiheeseen liittyviä tekstejä:

Jos kerran aurinko ei tule minun luokseni

9.1.2018

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä hot jooga -tunnilta, enkä kestä miten ihanaa se oli. Jännitin etukäteen hikoilevani lammikoita ja suunnilleen pyörtyväni kuumuuteen, mutta kevyehkö joogatunti 37-asteisessa pumpattavassa kotelossa olikin ehkä parasta, mihin tämän alkuillan pystyin käyttämään. Ahdistavan kuuman sijaan tilassa oli juuri sellainen ihana lämpötila, josta olen viime viikkoina haaveillut.

Tammikuu on nimittäin alkanut aika kovalla ikävällä lämpöön ja aurinkoon.

Ikävä iski esimerkiksi perjantai-iltana, kun puolijuoksin varpaat kohmeessa kotiin kaveriporukan illanvietosta (pelasimme korttia jälkkäribaarissa, villiä elämää) ja aloin ääneen pohdiskella: Mikä muka on parempaa talvella kuin kesällä?

Mukanani oli onneksi kuivavarpainen ja positiivinen seuralainen (tähän sydämiä, koska positiiviset ihmiset ansaitsevat niitä ekstrapaljon), joka alkoi heti luetella: laskettelu Alpeilla, lumi, takkatuli...

Harmi vain, että hän olisi voinut sanoa vaikka suklaan syömisen, lautapelit tai tuntikausien kahviloissa lorvailun lämpimän kaakaokupin ja hyvän kirjan kanssa, mutta siinä hetkessä ei se olisi auttanut.

Koska ikävä.

Ikävä palmupuiden katveeseen syömään tuoreita hedelmiä, hikisenä ja hiukset pörröisenä.
Ikävä heiluttelemaan varpaita sandaaleissa ja tuntemaan lämpimän pinnan jalkapohjissa.
Ikävä sitä tunnetta, kun lämpö velloo ja ympäröi ihan koko kropan.
Ikävä sitä, kun vihdoin pääsee varjoon istumaan ja silti on lämmin. Tai kun tuuli viilentää, mutta ei pätkääkään kylmää.
Ikävä rusketusrajoja ja aurinkolaseja.
Ikävä vaikka näihin maisemiin, joihin tasan kolme vuotta sitten pakenimme Hongkongin talvea.


Olen ihminen, jonka jaksamiseen ja mielialaan auringonvalo ja sen määrä vaikuttavat. Talvella keskiyömäiseen pimeään herätessä aamut tuntuvat epäreiluilta unessa vietettyjen tuntien määrästä huolimatta, kun taas kesällä viipotan vaivatta alle seitsemän tunnin unilla. Viikonloppuaamuisin minulla on tapana hiippailla jo aikaisin avaamaan pimennysverhot, pujahdan takaisin sänkyyn ja parinkymmenen minuutin (tai parin tunnin) päästä herään uudestaan lempeään luonnonvaloon. Valossa päivä alkaa paremmin.

Lämpö rentouttaa hartiani ja aurinko saa minut hymyilemään. Talviaurinkokin saa, mutta samalla se tekee sormistani valkoiset ja kipristää varpaani.

Tiedostan tämän ominaisuuteni, ja suomalaisen pakkomielteisesti pyrinkin imemään itseeni jokaisen mahdollisen auringonsäteen ryntäämällä ulos (tai ikkunan ääreen) sinisen taivaan pilkahtaessa. Englannissa olen löytänyt itseni monena päivänä tekemässä töitä makuuhuoneemme lattialla suuren erkkeri-ikkunan eteen asetetun rahin päällä, koska spotti on aamupäivisin asuntomme aurinkoisin.


Lämpökaipuu iski ehkä juuri nyt siksi, että tiedän, etten ihan hetkeen pysty lennähtämään tropiikkiin mutta kesästä on jo ikuisuus. Olin myös jotenkin kuvitellut, että välipäivinäkin eteläisessä Ranskassa paistaisi aurinko. Ei aina, eikä lämpimästi, mutta uskoin kuitenkin pystyväni vetäisemään edes yhden nopean espresson aurinkoisella terassilla untuvatakki päällä. Harmaa ja sateinen kaksiviikkoinen Ranskassa ei ihan täyttänyt lomatarpeitani, vaikka noin muuten olikin oikein onnistunut.

Lämpö- ja aurinkovajaus, diagnosoin itselleni.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla myös sillä, että Instagram-kavereistani noin kolmannes tuntuu olevan parhaillaan Aasiassa.)

Onneksi välillä kuitenkin paistaa aurinko, sillä sellaisina päivinä saan tehtyä kaikenlaisia suunnitelmia, joilla kukistan talviangstini ja kaukokaipuuni.

Hot jooga toi tropiikin tähän päivään (ja kahden viikon testijaksoa on onneksi vielä rutkasti jäljellä), mutta on minulla muitakin kortteja hihassani.

Heti seuraavaksi aion ainakin sijoittaa laadukkaisiin vedenpitäviin kenkiin. Hyvästi kylmät varpaat ja niiden levittämät negatiiviset ajatukset!

Viikonlopuksi taas etsiskelen jonkinlaista spa/uimahalli-kokemusta. Lämmin allas ja sauna kiinnostaisivat, niiden jälkeen voisi juoda vaikka jonkun värikkään drinkin ja pyytää siihen ekstra-aurinkovarjon.

Tänään aamu aukeni niin harmaana, että kaivoin pitkästä aikaa D-vitamiinipurkin esille. Aamupalalla katoin itselleni kunnon hedelmävalikoiman - esimerkiksi appelsiinien, granaattiomenoiden ja kiivien sesonki on juuri nyt.

Ja kun huomenna sen auringon pitäisi iltapäivällä pilkahtaa, minä etsin aurinkoisen seinän, suljen silmäni, käännän kasvoni aurinkoon ja kuvittelen palmuja ja merta.


Keksikää poikaystävälleni lempinimi

6.1.2018

Poikaystävälläni on minulle hurjan hyvä lempinimi: se on helppo lausua, siihen liittyy omia mutta myös laajemmalle levinneitä vitsejä, sanana se on ihan normaali ja asiana tulee arjessa vastaan melkein päivittäin. Lempinimeen liittyy tietenkin myös taustatarina. (Tosin kun vähän aikaa sitten muistelin kyseistä tarinaa, niin kävikin ilmi, että mies oli täysin unohtanut koko kolmisen vuotta sitten kuullun kertomuksen, vaikka kyse on niinkin merkittävästä kuin ala-asteen viikoittaisen luovuustunnin jatkonäytelmästä kavereideni kanssa.) Muutama kuukausi sitten tämä lempinimi sai myös oman emojinsa, mikä tällaisessa 2010-luvun entisessä etäsuhteessa on tietenkin ihan must.

Parisuhteemme tasa-arvon vuoksi olenkin yrittänyt jo jonkin aikaa keksiä myös sille toiselle puoliskolle lempinimeä, koska oikean nimen käyttäminen kuulostaa kaverilta (tai miehen vanhemmilta, jos joskus innostun lisäämään nimeen sen toisen osan, josta vain harva tietää; kolmannen nimen lisääminen taas saa mieheni kuulostamaan naiselta, koska en pysty uskomaan että italialainen Michele ei muka olisi kuin Michelle josta on unohtunut yksi l), eikä koko nimitysosan poisjättäminenkään varsinaisesti viestitä välittämisestä.

Mutta hitto kun on vaikeaa.

Tässä muutama nimi, joita olen testaillut.

Heater/radiator

Tämä juontaa alkunsa suhteemme alkuaikoihin, jolloin haimme lohtua toisistamme Hongkongin lämmittämättömässä talvessa, jossa lämpötila laski jopa +6 asteeseen. (Okei, vähän suomalaista naurattaa, mutta muistelen vieläkin hytisten niitä viikkoja, kun pyyhe ei koskaan kuivanut, patja ja reppu homehtuivat ja lämmittelemään pääsi ainoastaan töihin, kirjastoon tai pikkuravintoloiden kuumankosteiden muovioviverhojen taakse.)

Minä olin lähinnä varpaideni takia ice tai ice cube, poikkikseni taas heater/radiator. Tähän nimeen liittyy kuitenkin se ongelma, että olemme siirtyneet suhteessamme jo aikapäiviä sitten eteenpäin, joten alkuaikoihin palaaminen tuntuisi vähän hassulta.


Cabbage

Tämä on vähän väkisin tehty väännös siitä minun nerokkaasta lempinimestäni. Lisäksi cabbage on työläs lausua eikä sillä ole emojia. Ei jatkoon.

Joku w:llä, v:llä tai f:llä alkava

En nyt yhtään muista mikä tämä oli, mutta nimi hylättiin aikalailla kättelyssä, koska kantahämäläiselle w:n, v:n ja f:n lausuminen sekoittamatta niitä toisiinsa on käytännössä mahdotonta. (Eikä asialle pysty tekemään mitään, koska Tammelasta ollaan poijaat ja niillä mennään mitkä on syntymässä annettu.)

Pingviini

Yhtenä iltana kävin epätoivoissani läpi puhelimeni emojivalikoimaa, ja harkitsin hetken alkavani kutsua poikaystävää pingviiniksi, koska se oli niin söpö (huomattavasti söpömpi tosin googlen emojivalikoimassa kuin puhelimessani). Skypessäkin on muuten suloinen villahuivikaulainen pingviini, joka lentopussaa sydämiä. (Siellä on muutenkin hauskoja liikkuvia emojeja, joita tykkään lähetellä poikaystävälleni odotellessani kollegoita Skype-palavereihin. Nyt kun mietin, niin saan näihin tosi harvoin mitään vastausta, viimeksi maanantaina olen näemmä lähettänyt marakasseja soittavan mummon, emmekä ole sen jälkeen pitäneet Skypessä minkäänlaista yhteyttä.)


Baklava

Poikaystäväni haluaa hoitaa ruokakauppaostokset melkein aina Lidlissä siinä toivossa, että ketju olisi palauttanut valikoimiinsa himoitsemansa baklava-laatikon. Jossain vaiheessa baklavoista puhuttiin taloudessamme niin paljon, usein ja kiintyneesti, että siirsin nimen poikaystävälleni. Kehitin jopa nerokkaan emojiyhdistelmän: takaisinpäin osoittava nuoli (back) + purkautuva tulivuori (lava). Poikkis ei jostain syystä kuitenkaan syttynyt nimelle yhtä paljon kuin itse tuotteelle.

Mate

Viime aikoina olemme yrittäneet tsempata brittienglannin kanssa, minkä seurauksena olen alkanut kutsua poikaystävää hellittelynimellä mate. Jostain syystä I miss you, mate! ei kuitenkaan saa vastaukseksi punaposkista pusuemojia.

Nimittelyn kohde rauhoittelee, että kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen, mutta koska hän ei puhu suomea, niin kehtaan huudella neuvoja täällä. Jonkinlaista epätoivoa tosin on ehkä aistittavissa, sillä hyväksyttäessäni tämän jutun kuvia miekkosella hän keksi itselleen mielestään täydellisen lempinimen: seitsemän. Koska se on mun lempinumero suomeksi (hän muistaa neljä numeroa: yksi, kaksi, kolme, seitsemän) ja siinä on man, kuuluvat perustelut. Pitää kai ottaa seuraavaksi testiin.

Moi 2018, tykkään susta jo nyt

2.1.2018

Tästä vuodesta tulee hyvä, mietin pariisilaisissa kotibileissä, kun tietokoneen sekuntikello näytti 00:00. Sen jälkeen ajatukseni katkaistiin, kun poikaystäväni kuiskasi korvaani, että nyt pitää sitten pussata kaikkia uudelleen. Bonne année ja pusu vasemmalle ja oikealle poskelle. Happy New Year, pusu, pusu. Sama parikymmentä kertaa, kunnes koko juhlaväki oli toivoteltu.

Aloitan tämän vuoden varmuudella, jollaista en ole tuntenut pitkään aikaan. Tekee mieli tehdä suunnitelmia maaliskuulle, kesälle ja ensi jouluun, varata lentoja ja suunnitella seikkailuja. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen uskon tietäväni, missä maassa ja kenen kanssa vuoteni vietän, eikä se ahdista pätkääkään. Jännittää, innostaa, mutta ei pelota.

Toisaalta kaikki on kuitenkin auki: kuukauden tai parin sisään pitäisi lopettaa yksi työ, löytää uusi, muuttaa uuteen kaupunkiin ja virallisesti uuteen maahan. Käänteitä siis tuskin tulee tästäkään vuodesta puuttumaan.

Hyvän lisäksi olen ajatellut, että 2018 voisi olla vuosi jolloin

  • en stressaannu turhaan
  • löydän itselleni uuden harrastuksen
  • hankkiudun eroon viisaudenhampaistani
  • kerron ihmisille kun ajattelen heistä hyvää
  • juhlin aina kun on jotain juhlimisen arvoista
  • häpeän vähemmän ja uskallan enemmän.
Mitään lupauksia tai oikeita listoja en ole tehnyt, koska myös 2018 on vuosi, jolloin aion kuunnella fiiliksiäni ja saan muuttaa mieltäni.

Vuoden ensimmäisenä päivänä löysin Pariisi-Lontoo-junassa tarjottimen alta 10 senttiä. Vuoden ensimmäisen arkipäivän aloitin syömällä aamiaiseksi sveitsiläistä suklaata. Hyvä vuosi, mitä mä sanoin.

Erinomaista uutta vuotta ja poskipusuja!

1 viikko, 10 kuvaa

9.12.2017
Tänään tuli viikko täyteen Englannissa. Päivät ovat vilahtaneet hetkessä, toisaalta sellaisen elämän yleisen helppouden takia tuntuu että olisin ollut maassa jo pidempään. Hyppäsin mukaan valmiiseen elämään, valmiiseen kaveriporukkaan ja vieläpä maahan, jonka kieltä puhun ja ymmärrän. Uskon ja toivon, että helppouden tunne on hyvä merkki. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten jokin paikka ei tunnu oikealta, täällä sitä fiilistä ei ole tullut.

Ei siis suuria yllätyksiä, kiinnostaviksi tarinoiksi kääntyneitä vastoinkohtaamisia tai itsensä voittamista kielipuolitilanteissa, mutta paljon sellaista onnellista hyrinää, jota avaan puhelimeeni muistiin tarttuneiden kymmenen kuvan avulla.


Ensimmäisenä Englanti-aamuna en malttanut nukkua pitkään, vaan ehdimme jo aamukahville vajaan tunnin ajomatkan päähän Nottinghamiin, tuohon Robin Hoodia piinaavan sheriffin kotikaupunkiin. Kaupungin kaunis osa oli vähän olettamaani pienempi ja museon galleriatilat oli suljettu näyttelyn vaihtamisen ajaksi, mutta harmaakin Nottingham oli silti ihan suloinen joulutoreineen ja viehättävine kahviloineen. Päivän knoppina opin, että Robin Hoodin nimessä on merkitys Rob-in-hood, rosvo hupussa.

Tiedättehän sen käsityksen, että Englannissa sataa paljon. Olen itsekin jotkut pönkittänyt tätä stereotypiaa asiasta sen enempää tietämättä, mutta nyt viikon perusteella voin kertoa, että vaikka joo ehkä sataakin, niin melkeinpä päivittäin paistaa myös aurinko. Olen ottanut tavaksi työskennellä aamupäivät kotoa ja syödä siellä vielä lounaan ja sen jälkeen imeä päivän D-vitamiinit kävellessäni iltapäiväksi kahvilaan.


Yksin asuessani olen yleensä vähän laiska kokkailija - saatan mussuttaa illalliseksi ruisleipää tai salaattia Netflix-sarjoja tuijottaen. Arki-illat yhdessä kokkaillen ja ruokailuhuoneessa (jep) illastaen ovatkin tuntuneet jotenkin superspesiaaleilta - ja samalla kuitenkin ihanan tavallisilta. Kun vähintään joka toisena iltana syö itse kotona valmistettua ruokaa, pysyy ravintolaruuassakin sellainen ihana hohto.

Tiistai-iltana vietimme poikaystäväni kaveriporukan jouluillallista. Brittiläiseen tapaan ohjelmaan kuului Christmas crackerien avaaminen ja sisältä löytyvien vitsien kertominen. Värikkäät paperikruunut laitettiin tietenkin päähän illallisen ajaksi.


Olen ottanut asiakseni testailla iltapäivisin kaupungin eri kahviloiden soveltuvuutta työntekoon. Ainakin tällä viikolla joka päivälle on löytynyt uusi kahvila (enkä ole vielä edes joutunut tyytymään Starbucksiin tai Costaan), tosin niiden netin nopeudessa ja melutasossa on vaihtelua.

Täällä ei jouluvaloissa säästellä, ja se on ihanaa! Valot ovat värikkäitä, niissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa ja joulukuusenkin päällä on feikkilunta, mutta iloisesta juhlastahan tässä on kyse! Kaupungintalon seinässä lukee valtavilla vilkkuvilla vihreillä kirjaimilla Christmas Greetings ja ranskalaisen poikaystäväni mielestä hauskinta siinä oli toivotuksen uskonnollinen sävy (eli joulun maininta), Ranskassa kun pysytään visusti Season's Greetingseissä.


Suomen itsenäisyyspäivä oli täällä tietenkin ihan tavallinen keskiviikko. Olin toki jo muutaman päivän suunnitellut katsovani sitten illalla Linnan juhlia villasukkia neuloen ja herkkuja syöden, kertonut tulevasta juhlapäivästä ja Suomen historiasta vaikka kenelle ja kehottanut poikaystävää pukemaan aamulla Marimekon sinivalkoraidalliset sukat. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut olemaan sisäistämättä kahden tunnin aikaeron, jonka ansiosta kättely pyörähti käyntiin, kun istuin vielä kahvilassa töitä näpyttelemässä. Kun vihdoin pääsin ruokakaupan kautta kotiin, niin kättelyosuus olikin jo ohi. Poikaystäväni huuahti helpotuksesta, mutta minua vähän harmitti.

Intialainen ruoka on yksi lemppareistani, etenkin näin talvisin. Englannissa onneksi valikoimaa löytyy, tässäkin muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupungissa on kaksi intialaiskaupunginosaa, minkä lisäksi ravintoloita löytyy sieltä täältä muualtakin.


Vaikka töiden tekeminen kahviloissa istuen tuntuu ihanalta ajatukselta, on se 40 tunnin säännöllistä työviikkoa tekevälle käytännössä vähän hankala toteuttaa. Aamuisin ja aamupäivisin olenkin siis tehnyt töitä kotona. Nopein netti on olohuoneessa, joten siellä sohvalla istuen (ja vilttiin kääriytyneenä, päivisin lämmitys ei tietenkään ole päällä) olen hoitanut palaverit ja puhelut.

Tämä on näkymä sängystämme. Ihanaa asua taas huoneessa, jossa on suuri ikkuna! Tänään aamulla näkymä oli vähän valkoisempi, sillä pakkasyön jäljiltä katot ja autot olivat huurussa. Huomenna pitäisi sataa ihan oikeasti lunta, hur.