Image Slider

Tule katsomaan kanssani auringonlaskua

13.7.2017


Yhden hyvän päivän iltana otin parvekkeeltamme ylläolevan kuvan.

Se päivä oli sunnuntai, jolloin iltapäivällä pyöräilin suomalaisen työkaverini luokse täällä Brysselissä. Taitoin matkan raskaalla mutta vakaalla kaupunkipyörä Villolla, jonka etukoriin asetin edellisenä päivänä ostamani kangaskassin, jonka haluaisin personoida, mutta koska en vielä tiedä miten, on se toistaiseksi vain valkoinen.

Kassissa oli vähän mansikoita ja kirsikoita, jotka kävin samana aamupäivänä ostamassa samasta luomuvihannespaikasta kuin muinakin Bryssel-viikonloppuina. Olen valinnut sen vakkarikasvislähteekseni lähinnä kahdesta syystä: 1) olen aina halunnut olla sellainen ihminen, joka ostaa vihannekselta torilta, ja tätä lähemmäksi en säännöllisesti pääse, 2) hyvännäköiset miesmyyjät.

Kassin pohjalla oli myös voipaketti, sillä syynä sunnuntai-iltapäivän 10 kilometrin pyöräretkelleni olivat perillä odottavat karjalanpiirakkatalkoot. Parin päivän päästä oli toimiston tiimi-illallinen, johon jokaisen piti tuoda jotain kotimaastaan. Oli juhannus, ja vaikka keskikesän juhlaa ei täällä muuten huomannutkaan, oli olo sopivan isänmaallinen, kun puhuimme suomalaisen ruuan kaipuusta ja yritimme löytää yhteisiä tuttuja.

Illalla tarjosin karjalanpiirakoita kämppikselleni, joka puolestaan opetti, että suomen ja puolan kielessä on sama sana: kiisseli (puolaksi kisiel). Kun myöhemmin tiskasin teekuppiani, huudahti hän ikkunan äärestä: tule äkkiä katsomaan, tämä valo on upea.

Siinä me sitten seisoimme parvekkeella - kaksi melkein toisilleen tuntematonta ihmistä - ja minä mietin, miten uudessa kaupungissa - ja ehkä elämässäkin - suunnilleen parasta on, että on ihmisiä, joiden luokse voi pyöräillä ja jotka pyytävät kanssaan katsomaan auringonlaskua.

Mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa

8.7.2017

Luin keväällä idolini Rauli Virtasen Reissukirjan. Sen jokainen luku alkoi jonkun viisaan ihmisen ajatuksella, mikä on aika kliseistä ja muistuttaa minua lukiossa tekemästäni Geisha-esitelmästä ja kaikista niistä vihkosista, joihin keräsin Suuria Ajatuksia teini-ikäni hämmennyksessä.

Wherever you go, becomes a part of you somehow, on yksi Reissukirjaan päässeistä ajatuksista. Virtanen pani sitaatin intialaisen kirjailijan ja kirjallisuuden professorin Anita Desain suuhun, vaikka jotenkin epäilen, ettei hän ole ensimmäinen tai ainoa näin todennut.

Oli miten oli, komppaan täysillä, ainakin jos kyse on vähän pidemmästä oleilusta.

Muutin pari viikkoa sitten Brysseliin, 100 kilometrin ja puolen tunnin junamatkan päähän entisestä kotikaupungistani (jossa edelleen käyn töissä viitenä päivänä viikossa), mutta toiseen maahan kuitenkin. Ajattelin, että näin muutoksen kynnyksellä on hyvä aika summata, miten Ranska on tullut osaksi minua.

Toisin sanoen: mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa?

Pystyn sittenkin juomaan punaviiniä
En tiedä, johtuuko se Alkon viinivalikoimasta vai yhdeksännen luokan päättäneestä risteilystä, mutta Suomessa en pysty juomaan punaviiniä. Päätä jomottaa jo pelkästä hajusta ja jopa punaviiniglögi vetää naaman valkoiseksi. Toisin on täällä viinimaassa, jossa olen vaivatta jakanut pullon viiniä illallisella, siemaillut lasin tai pari cocktailkutsuilla ja nauttinut lasillisen lounaalla (tätä tosin tapahtuu vain erikoistilanteissa, ja silloinkin lasillinen on mulle ihan maksimi). Ei päänsärkyä, ei oksettavaa oloa, ei valkoista naamaa - ainoastaan sinertävät huulet, hampaat ja hyvä mieli.

Mäkin saan mokata
Ja sitten tehdä uudestaan paremmin. Ei aina tarvitse pyydellä anteeksi, ei syytellä, ei selitellä, mutta toivottavasti oppia jotain.

Ilman muiden apua en pärjää
Avun pyytäminen on ollut minulle aina aika vaikeaa, mutta uuteen maahan - etenkin sellaiseen, jonka kieltä en puhu - muuttaminen ei jättänyt vaihtoehtoja. Puhelinliittymän aktivointi, lääkäriajan varaaminen, veroasioiden selvittäminen... Kaikissa olen lopulta kääntynyt kollegoideni tai kämppisteni puoleen, kunhan ensin olen saanut todeta "itsenäinen pohjoismaalainen nainen" -metodini riittämättömäksi.

Pelkkä työ ei tee minua onnelliseksi
En minä Ranskaa tämän tajuamiseen tarvinnut, mutta josko se oppiminen olisi vihdoin tapahtunut tällä kertaa. (Tästä tulikin mieleeni, etten ole vieläkään tainnut kirjoittaa kehittämästäni onnellisuuskolmiosta, odottakaapa vaan :D)

Pidän sittenkin jälkiruuista
Ennen en oikein tajunnut jälkiruokia - sitähän mättää sisäänsä jo oikeaa ruokaa niin paljon, ettei heti syömisen jälkeen tee mieli nauttia vielä jotain lisää. Mutta sitten kaikkeen tottuu (syytän tästä tosin lähinnä yhdeksän euron lounasseteleitä) ja nyt lounas ilman jälkkäriä on kuin kesä ilman aurinkoa tai omenakaurapaistos ilman vaniljakastiketta.

Aina ei tarvitse ajatella, mitä muut musta ajattelee

(Vaikka äiti niin opettikin.)

Luulen, että tämä on yksi ranskalaisten naisten mystisen ihanuuden salaisuuksista. Se, ettei peilaa tekemisiään jatkuvasti siihen mitä muut ehkä saattaisivat teoistasi olla mieltä, ei tietenkään tarkoita hyvien käytöstapojen sivuuttamista (katso seuraava kohta), mutta sellaista huolettomuutta ja onnellista omaan ja läheisten hyvään oloon keskittymistä.

Rakastan hyviä käytöstapoja
Hyvillä käytöstavoilla on minuun selvä vaikutus. Aamuun tuo huomattavaa piristystä, kun niin naapuruston lapset kuin talon edessä kadulla työskentelevät remonttimiehetkin toivottavat kuuluvaan ääneen bonjour. Ja kun kaupan kassalta lähtiessä kiitos ja näkemiin kruunataan hyvällä päivän/illan/viikonlopun jatkolla, jää kaikille hyvä mieli. (Minkä brysseliläinen asiakaspalvelu muuten voittaa englannintaidoissaan, niin hymyissä ja toivotuksissa tullaan selvästi jäljessä.)

Sitten toisaalta sellainen "kun kuuluu" -hyvätapaisuus saa pahalle mielelle. Äänenpainolla on niin suuri merkitys.

Jos syön joka päivä kaksi jälkiruokaa enkä harrasta liikuntaa, lihon

Hups.

Tykkään kivennäisvedestä
Jo kolmas ruokaan liittyvä "tykkään sittenkin". Tämäkin on jotenkin aika ranskalaista: mitä sitä turhaan rajoittamaan itseään, elämä on tehty nautittavaksi.

Ja jos jostain, niin siitä haluaisin oppia lisää. Elämästä nauttimisesta.

48 ensimmäistä tuntia Brysselissä

18.6.2017

Perjantai-iltana muutin Brysseliin, ja se oli paras päätökseni hetkeen.

Siitä lähtien, kun rullasin matkalaukkuni kesäkotini lautalattioille, fiilis on ollut kevyempi kuin aikoihin. En tiedä, millainen kivi harteiltani putosi, mutta tähän kolmannen kerroksen asuntoon, jossa on kaksi parveketta ja paljon valoa, en sitä kantanut mukaani.


Olen pitkästä aikaa pyöräillyt kunnolla, vähän liian kovaa, niin että vauhdissa viima viilentää ihanasti mutta pysähtyessä huomaa olevansa hikinen. Pysähtynyt välillä tarkistamaan suuntaan, välillä luottanut suuntavaistooni, harhaillut ja löytänyt.

Perjantai-iltana purin matkalaukkuani Antti Tuiskun tahtiin, minkä jälkeen join kamomillateetä ja katsoin Netflixistä Flakedia.

Yöt olen nukkunut ovi auki huoneeni ranskalaiselle parvekkeelle, ja aamulla heti herättyäni vetänyt verhotkin syrjään. Kun kämppikseni lauantaiaamuna lähti aikaisin, tutkin kaikki asunnon viherkasvit.


Olen istunut puistoissa ja terasseilla. Lukenut kirjaa, katsellut ihmisiä ja kuunnellut, kun ranskan lisäksi vieressä puhutaan englantia, hollantia, saksaa, venäjää, ruotsia ja kieliä, joita en tunnista. Barbetonin terassilla naapuripöydässä puitiin paikasta toiseen muuttamista, toisiin kaupunkeihin jääneitä ihastuksia ja kuuden kuukauden sykleissä elämisestä. Nyökkäilin kahvikupilleni.

Pudotin puhelimeni, jonka takalasi meni säpäleiksi. Kamera onneksi toimii, ja sain otettua kuvan seinän kokoisesta penismaalauksesta.

Kävin supermarketissa ostamassa asioita, joita haluan keittiöstäni löytyvän myös tässä kaupungissa: aavistuksen raakoja kiivejä, makeita pikkutomaatteja, balsamico-kastiketta, mâche-salaattia, etikkasipsejä, brie-juustoa ja näkkäriä. Ostoksen maksun ja pakkaamisen hoidin pilkkopimeässä puhelimen taskulampun avulla, sillä kassalle jonottaessani kaupasta katosivat yhtäkkiä valot. Valojen sammuessa ihmiset kohahtivat, mutta sitten kaivoivat esiin puhelimensa eivätkä oikein tuntuneet pitävän pilkkopimeää ruokakauppaa oikein minään.

Porkkanoita ja kirsikoita ostin luomuvihannestorilta, jonka löysin, kun poikkesin sisään kiinnostavan näköiselle sisäpihalle. Kävellessäni kotiin söin niistä porkkanoista yhden ja kirsikoita kaksi samalla kun kuuntelin Tinder-aiheista DTR-podcastia.


Olen nähnyt kolme brysseliläistä auringonlaskua.

Olen kävellyt, hymyillyt itsekseni ja vaihtanut monta bonjouria.

Sunnuntai-iltana kävin lenkillä. Hölkkäsin kahdessa puistossa ja välillä vain kävelin hitaasti, otin kuvia ja kelluin kesäillassa.

Huomenna työmatka kestää melkein tunnin suuntaansa - ja juuri nyt Bryssel tuntuu jokaisen minuutin arvoiselta.

Mitä ajattelin Barcelonassa

14.6.2017

Kun nökötin Barcelonan lentokentällä yksin tyhjän tavarahihnan äärellä ilman matkalaukkuani, mietin, että lopetan matkustamisen. Oli vain pari viikkoa siitä, kun reppuni oli varastettu brysseliläisessä puistossa ja pari kuukautta siitä, kun selkääni iski Maltalla noidannuoli ja jouduin lentämään kotiin aikaisemmalla lennolla. 

Toki tiesin jo siinä tilanteessa, että ajatukseni oli suunnilleen yhtä vakavastiotettava kuin juomista ja juhlimista rakastavien sunnuntaiaamuinen en enää koskaan juo alkoholia, mutta jostain se silti tuli päähäni.


Iltayhdentoista aikaan (kun luulin, että matkalaukkuni on tulossa seuraavalla lennolla ja olisi Barcelonassa sekä siten minulle kuljetettuna ihan tuossa tuokiossa - todellisuudessa jouduin hakemaan matkalaukkuni lentoasemalta itse seuraavana aamuna) kävelin yöpaikkaani, kun satuin sattumalta jonkinlaiselle kukkakauppakadulle.

Koko parin korttelin matkalta jalkakäytävä oli ympäröity kukilla, viherkasveilla ja kimpuilla. Välillä aukesi oviaukkoja, jotka johtivat niihin varsinaisiin liikkeisiin, joista suurin osa oli kiinni. Hengitin syvään, ihailin näkymää ja kelluin siinä raikkaassa ilmassa, lämpimässä illassa.

Mietin, että tuoksujen ja tunteiden takia minä matkustan.

Seuraavan nurkan takana oli käynnissä pieni tapahtuma. Katu oli suljettu liikenteeltä, keskelle oli pystytetty suuri valkoinen katos, jota ympäröi joukko ruokakojuja. Valonauhoin koristellussa katoksessa oli pitkiä pöytiä, joiden ääressä ihmiset illallistivat. Kulmassa joku soitti kitaraa ja viini virtasi. Asetelma muistutti auringonkukkapeltojen ja viikunapuiden ympäröimän keskiranskalaisen pikkukylän kesäjuhlaa, joka on ehkä idyllisimmällä tavalla ranskalaisin tapahtuma, johon olen elämässäni osallistunut.


Vielä hotellini nurkilla ohitin pari terassia, jotka olivat täyttyneet jalkapalloa katsovista ihmisistä. Mietin iltaa albanialaisessa kylässä, jossa oli ainoastaan yksi ravintola/baari/kauppa ja siellä nainen, joka kokkasi syöjille sitä, mitä häntä sattui huvittamaan ja kaapeista löytymään. Sinä iltana tv:stä tuli joku paikallisille tärkeä jalkapallomatsi, jota monet (miehet) kerääntyivät katsomaan kuppilan ruudulta. Kesken pelin sähköt katkesivat, mikä ei pienessä albanialaiskylässä ollut mitenkään erikoista, mutta tuona iltana sai aikaan pettymyksen aallon. Minua ja ystävääni ei haitannut.

Tällaisten ja satojen muiden kokemusten takia minä matkustan. Niin kauan kuin pystyn ja huvittaa.

6 x kiitos kohtaamilleni ihmisille

11.6.2017

Tiimini esimiehellä on tapana usein vähän yllättäen kiittää meitä työkavereitansa. By the way, thanks to you for this morning, saattaa kuulua hänen työpisteeltään kesken iltapäivän. Laura, thanks for everything, hän huikkasi lähtiessään tiistaina toimistolta.

Se on mielestäni ihana tapa, ja siksi haluaisin minäkin nyt kiittää viime aikoina kohtaamiani ihmisiä.

1. Kiitos Lillen Apple Storen työntekijöille.

Uskon, että elämäni Ranskassa olisi huomattavasti helpompaa, jos voisin hoitaa kaikki asiani Carte Vitalesta veroilmoitukseen ja koon 35 kenkien etsimiseen Apple Storessa. Ainakin vähintään tekisi mieli mennä sinne tilittämään, jos on vaikeaa, minkä takia ehdotankin kahviloiden tai baarien avaamista liikkeiden yhteyteen.

Apple-miehet eivät syyllistä siitä, etten puhu Ranskaa, kyselevät mutta myös kertovat itsestään ja antavat aikaa. Apple-miehet ymmärtävät, koska ovat itsekin expatteja, sillä jos Lilleen rakkauden perässä tulleet naiset päätyvät työkavereikseni, miehet tuntuvat päätyvän Applelle.

2. Kiitos ensimmäisille Lille-kämppiksilleni,

jotka ovat pienen Lille-tuttavapiirini tärkeimpiä ei-työkavereita ja joiden laattalattiaiseen keittiöön olen vieläkin tervetullut istumaan yhdelle niistä korkeista tuoleista ja puhumaan matkustamisesta, ihmissuhteista, töistä, politiikasta tai mistä vaan.

Kiitos myös nykyiselle kämppikselleni, jonka kanssa meille kielimuurista huolimatta on kuitenkin muodostunut hento sisarusmainen suhde. Hän lainaa matkalaukun kerta toisensa jälkeen, varaa lääkäriajan, peittää huoneeni katossa olevan reiän, etteivät yläkerran asuntoa remontoivat miehet vain pääse kurkkimaan huoneeseen (kämppikseni pelko, ei minun), päättää viestinsä suukkosydänemojiin ja tuo kotiin kavereitansa, jotka aina pitää poskipusuttaa.

3. Kiitos yhtä suosikkilounaspaikkaani pyörittävälle pariskunnalle,

joka ei vain valmista herkullista ja vaihtelevaa ruokaa, vaan josta kummatkin jaksavat aina hymyillen toistaa asiat ranskaksi tarvittaessa useastikin, vaikka hyvin tietävätkin, että ranskani taso on aika säälittävä ja itse pystyisivät kyllä hoitamaan asiat sujuvasti englanniksi.

4. Kiitos Orangen myyjälle,

joka "tulkkasi", kun uutta ranskalaista SIM-korttia hankkiessani yritin selittää katuosoitteessani olevan nimi Jean, ei Jeanne, eikä tietokonetta näpytellyt myyjä varmaan kuullut mitään eroa näiden kahden välillä minun lausumanani.

5. Kiitos barcelonalaisen hotellin työntekijöille,

jotka kiltisti soittelivat Pariisiin jääneen matkalaukkuni perään, kun olin saanut tekstarin, että laukku oli lastattu seuraavaan koneeseen, mutta sitten en kuullutkaan moneen tuntiin koneen laskeutumisen jälkeen mitään. Uudelleen työntekijä soitti lentokentälle aamulla, kun matkalaukun sijainnista ei vieläkään ollut mitään tietoa, mutta hellepäivään olisi tehnyt mieli lähteä tuorein vaattein. Ja sitten taas 15 minuutin päästä, kun matkalaukkuni yhtäkkiä löytyikin Barcelonasta, mutta sen toimittamiseen minulle puolen tunnin ajomatkan päähän olisi kulunut vuorokausi.

6. Kiitos kanssani bussia odottaneelle miehelle,

joka kysyi minulta, joko bussi 88 oli jo ohittanut pysäkin ja pakotti minut täten kertomaan ranskaksi asioita, joita en ole ollut aiemmin tajunnut osaavani.

+ Kiitos kesälle, auringolle, 25 asteen lämpötilalle, puistoille, hyville kirjoille, mansikoille ja sunnuntaille.