Aina välillä innostun jostain niin, että tekisi mieli käyttää valtaosa vuorokauden tunneista asian parissa. Joskus koukutun tv-sarjoihin ja katson niitä sitten aamupalalla, töiden jälkeen ja juuri ennen nukkumaanmenoa. Sama kirjojen kanssa. Syksyllä hurahdusasia oli villasukkien kutominen: liityin neulontakerhoon, googlasin lounastauolla uusia malleja ja pyöräilin vähintään kerran viikossa töiden jälkeen 15 kilometrin lenkin, jotta pääsisin ostamaan tai ainakin hypistelemään sukkalankoja eri väreissä, kuvioissa ja materiaaleissa. Kerran se oli dinosaurusorigamien taittelu.
Pidän tästä ominaisuudesta, koska pelottavinta olisi sellainen elämä, jossa en enää hehkuttaisi asioita, vaan suhtautuisin kaikkeen tyynellä viileydellä.
Juuri nyt melkein enemmän kuin mikään muu kiinnostavat
huonekasvit.
Lauantaina seisoin vaaleanpunainen pilkkulehti (hypoestes phyllostachya) kädessäni keskellä puutarhakauppaa. Piti poiketa vain ostamaan pari istutusruukkua, mutta siinä se nyt oli, vasta vähän aikaa sitten omaan ruukkuunsa erotettu pieni vaaleanpunalehtinen kasvi, jonka hinta oli vain kolme puntaa. Jos kävelen ensi viikolla kaksi kertaa töistä kotiin sen sijaan, että ottaisin bussin, säästän sen verran kuin tämä kasvi maksaa, järkeilin itselleni, vaikka ei sen ostaminen rahasta ollut kiinni. Eikä edes siitä, että asuinkumppanini suhtautuu kuviollisiin kasveihin hienoisella varauksella, sillä hänen mielestään ne näyttävät sairailta. Mitä lie yritin taistella hurahtamista vastaan järjellä miettien sitä, että mitä jos vaikka sitten vasta uuteen kotiin, palkinnoksi jostain tai palkkapäivänä.
Kävelin kotiin vaaleanpunainen kasvi kassissa.
Ehkä eniten innostun siitä, kun huonekasvit tekevät uusia lehtiä. Siinä suhteessa palkitseva on kultaköynnös, jonka pistokkaita äitini pari kuukautta sitten toi minulle tuliaisena. Hän oli käärinyt kaksi kymmensenttistä pistokasta kosteaan talouspaperiin, paketoinut muovia talouspaperin ympärille ja teipannut vielä jotenkin kiinni. Sitten laittanut käsimatkatavaroihinsa ja lentänyt Englantiin.
Minä sain ohjeeksi siirtää pistokkaat kotona heti vesilasiin. Juurien muodostumista ei kuulemma tarvinnut vedessä odotella, vaan voisin istuttaa pätkät multaan vaikka heti. Kahdessa kuukaudessa kultaköynnös on puskenut ainakin neljä uutta lehteä, joista jokaista olen ihastellut kuin pientä ihmettä. Tämä kasvi ei nimittäin ole mikä tahansa, vaan se sama, joka ehkä koko elämäni ajan ihan viime vuosiin asti kiemurteli isovanhempieni kurulaisen rivariasunnon seinällä. Siellä mummun tekemien ristipistotöiden ja suuren ryijyn keskellä. Mikä ihana lahja on sellainen, joka kulkee sukupolvelta toiselle, kasvaen ja kukoistaen ja levittäen iloa ympärilleen.
Jos nyt saisit minulta lahjan, olisi se melko varmasti huonekasvi. Miettisin, millainen koti sinulla on, onko lapsia tai eläimiä, mistä voisit tykätä ja valitsisin sitten jonkun helppohoitoisen kasvin, jonka mukaan antaisin hoito-ohjeet.
Samaa ehdotti poikaystäväni, kun pohdiskelin, että onko sittenkään järkevää idättää niin montaa avokadonsiementä. Annetaan niitä kaikille kivoille tyypeille lahjaksi. Avokadojen kasvattaminen on asia, josta haluan kirjoittaa myöhemmin lisää, mutta sen sanon jo nyt, että jos jokin asia on vahvistanut ihmissuhteita, huolestuttanut ja sitten tehnyt ylpeäksi, saattaa mukana olla hippunen magiaa.
Poikaystäväni ja kasvit, siitäkin voisin kertoa vaikka mitä, mutta rakastan sitä, mitä tämä meille tekee. Kaikki alkoi siitä, kun heti ensimmäisenä sunnuntaina nykyisessä asunnossa ehdotin vierailua Columbia Roadin kukkamarkkinoilla. Minä valitsin yhden, hän toisen. En sitten halua, että koko huone täytetään kasveilla, hän ilmoitti. Muutamassa kuukauden päästä sain reissuun kuvia huoneen aurinkoisimmalle paikalle siirretyistä avokadonaluista. Omalla työmatkallaan hän soitti videopuhelun, koska sattui kauppaan, jossa on kukkaruukkuja ja tietää minun etsivän yhtä uutta. Katsoo olan takaa Youtuben kasvivideoita ja tulee mukaan, kyselee ja kommentoi. Tämä on silti minun hullaantumiseni, mutta sellainen, josta voin puhua myös sen kaikkein lähimmän kanssa tietäen, että hän kyllä kuuntelee.
Viime viikolla tutkin toimiston kasveja ja mietin, että voisiko niistä jostain napsaista pistokkaan kotiin juurtumaan, sillä kiitos äitini tuliaisen, juuri nyt pienestä kasvattaminen ja kasvien jakaminen kiinnostaa valmiiksi runsaiden huonekasvien rinnalla. Mikä ihana ajatus, että tärkeät ihmiset, paikat ja hetket kulkisivat mukana ja kypsyisivät kasveina, muuttaisivat muotoaan ja tärkeyttään, mutta olisivat kuitenkin olemassa.
Jään siis seurailemaan sydäntäni. Onneksi se yleensä tietää.
