Lilleläisessä kahvilassa tunnen olevani väärässä paikassa. Edessäni on erinomainen cappuccino, kivasti sisustetussa huoneessa on mukavan lämmin ja langaton netti toimii, mutta joku tökkii.
Kun astuin sisään, pamautin ovensuussa seisovaa ihmistä ovella selkään. Meinasin kääntyä heti takaisin, koska eihän mun näin pitänyt aloittaa. Piti sanoa bonjour ja hymyillä iloisesti. Kassalla olisin tilannut un cappuccino et a piece of gâteau, s'il vous plaît. Sen sijaan aloitin oh, I'm so sorry. Ja jatkoin: could I just get a cappuccino? Ja here, please.
Kello oli kaksi ja kaikki muut kahvilassa söivät lounasta. Minut ohjattiin istumaan korkealle tuolille paikkaan, josta näki koko ravintolan. Olin king of the valley, eikä se tuntunut hyvältä.
Kaupunki on tosi kaunis (Instagramiin kirjoitin la ville de Lille est belle ja olin vähän ylpeä, että osasin muodostaa niin hienon lauseen). Oli aika harmaata, mutta rakennusten koristeet ja kiekurat kiinnittivät huomion. Kaikkialla on ranskalaisia parvekkeita, ja flanderilaisuudesta muistuttavat punatiilirivit. Mukulakivikadut ovat kapeita ja niiden yli kulkee viirejä, valonauhoja ja sähköjohtoja. Houkuttelevia ravintoloita, kahviloita, boulangerioita ja patisserioita on paljon.
Minä harhailin ympäriinsä ja kävelin saman risteyksen ja samojen ravintolan terassilla istuvien ihmisten ja yhden koiran ohi kolme kertaa.
Ihmiset poskipusuttelevat, ja se tekee minut iloiseksi, vaikka itse en ole koskaan oikein oppinut, että kuinka monta kertaa ja mistä poskesta alkaen. Ranskis joskus kertoi, kuinka poskipusu tekee suhteesta nopeasti läheisemmän tuntuisen, enkä yhtään epäile. Tykkään etenkin siitä, kun miehet pussaavat poskelle tavatessaan. Tykkään muutenkin miesbestiksistä ja siitä, kun miehet ovat huolissaan ystävistään tai suhteestaan heihin. Olen myös oppinut, että miesbestikseys on jotain erikoista ja minulle vähän mystistä, enkä ole kovin hyvä neuvomaan miesbestishuolissa.
Mutta ei mun pitänyt kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, vaan siitä, miten jossain tuntee olevansa kotonaan ja jossain taas ei.
Saapuessani Hongkongiin hymyilin koko bussimatkan lentokentältä kaupunkiin. Ei mulla alkuun ollut ystäviä, kotia tai suosikkiravintoloita, mutta uusien tapojen ja ympäristön oppiminen tuntui luontevalta ja sopivan jännittävältä.
Sama Berliinissä, missä olen alusta asti tuntenut kuuluvani joukkoon. On totta kai koti, jonne on turvallista palata. On pyörä, jota ajaessa voi tuhistella väärään suuntaan ajaville turisteille. Mutta sen lisäksi on ravintolat ja kahvilat, joissa voi melkein aina tilata paikallisella kielellä, sekä suunnan kysyjät, joita pystyy auttamaan edes vähän. On ihmisiä, jotka hymyilevät, eivätkä hekään aina puhu sujuvaa saksaa.
Lillen-reissulla pysähdyin pariksi päiväksi myös Brysselissä, joka olikin oletettua ja muistettua kivempi. Lokakuussa turistimassat olivat pienempiä kuin edellisellä käynnilläni elokuussa. Nyt mukana ei ollut myöskään autoa, joten kaupungista poistuminen kävi ihan helposti eikä sisältänyt lukuisia suljettuja teitä ja lopulta kävelytieltä koukkaamista.
Parin päivän aikana ehti nähdä muutakin kuin EU-rakennukset, kävelykatukeskustan ja Atomiumin. Kävin Magritte-museossa ja ihastelin Botaniquen hienoa rakennusta ja brutaaleja patsaita. Kävelin Ixellesissä (tai Elsenessä, kuten äidinkielenään hollantia puhuva belgialaistuttuni aluetta suositteli), joka on tunnettu kauniista puistoistaan, trendikkäistä kahviloistaan ja afrikkalaistaustaisesta väestöstään.
Kaduilla kuului iloinen sekamelska kieliä, kahviloiden terasseilla istui ihmisiä vaikka oli 10 astetta lämmintä, markkinakojuja löytyi joka toiselta aukiolta ja ranskalaisjonoja niiltä muilta. Valitsemassani ranskispaikassa työntekijä otti minun tilaukseni ranskaksi, mutta puhui takanani tuleville englantia. Lauantaina paistoi aurinko, ja kaikki kaupungit nyt vain ovat aika paljon parempia auringolla kuin ilman.
Mikä Lillessä sitten mätti?
Olin kaupungissa työhaastattelun takia, joten ehkä se oli hermostus. Tai se, että Ranska tuntuu vähän huijaukselta yksin koettuna. Se, että kaikki polttavat tupakkaa, mikä saa pääni särkemään. Se, että ymmärrän kyllä jotain tekstejä, mutta puhetta en käytännössä yhtään. Se, että en koko päivän aikana kuullut mitään muuta kieltä kuin ranskaa.
Minulla on kyllä paljon teorioita, mutta en minä oikeasti tiedä, miksi joku paikka tuntuu hyvältä ja toinen taas ei. Siksi olen päättänyt yrittää ennen kuin tuomitsen.
Lillekin lämpeni päivän aikana.
Kun olin istunut juomassa cappuccinoani jo tovin ja lounastajat olivat lähteneet, huomasin, että kahvilan toisessa päässä istui yksin parrakas ikäiseni mies. Hänkin oli tilannut vain kahvin ja luki jotain ipadiltaan. Välillä vilkaisimme toisiamme ja hymyilimme varovasti.
Lähtiessä suustani tuli jo merci ja au revoir.
Neljä ensimmäistä kuvaa Lillestä, loput Brysselistä.
Post Comment
Lähetä kommentti