En koskaan voi saada Ranskasta töitä, koska en puhu ranskaa.
En koskaan enää asu Helsinkiä pienemmässä kaupungissa.
En koskaan enää muuta asuntoon, jossa ei ole erityisen paljon luonnonvaloa.
En koskaan tule asumaan Englannissa, koska sää on siellä niin huono eikä se kiehdo mua.
Olen päästänyt kaikki nämä lausahdukset suustani parin viime vuoden aikana, ja sitten yksitellen osoittanut ne vääriksi.
Viikonloppuna pyörsin sanani väitteistä viimeisen kohdalla, kun heräsin englantilaisen talon toisen kerroksen kadunpuoleisesta makuuhuoneesta, vetäisin verhot suuren erkkeri-ikkunan edestä, päästin auringon sisään ja pakenin itse kylmästä huoneesta takaisin lämpöisen peiton alle kuiskimaan korvaan, kuinka onnellinen olen ja että mennäänkö kohta aamupalalle.
Koska vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.
Never say never, sitä en ihan mukisematta kuitenkaan niele. Maailmassa kun on paljon asioita, joita ei tarvitsee sietään tai kokea, ja toivon löytäväni itsestäni rohkeuden sanoa niille ei koskaan.
Sen verran haluan kuitenkin hellittää, että jos ei koskaan tilalle kutkuttaa vaihtaa mitä jos sittenkin, niin annan mennä. Onhan minulla oikeus muuttaa mieleni, etenkin jos kyse on omasta elämästäni ja siitä, miten vuoteni täällä käytän.
Tulevien vuosien käyttämisestä en tiedä, mutta tämän maanantain tulevina tunteina aion rauhallisesti kävellä uuden asuinkaupunkini katuja ja kääntyä risteyksistä niille, joilla on jouluvaloja (ja mitä todennäköisimmin vähän eksyä), innostua ruokakaupassa, käpertyä teekupin kanssa viltin alle jäisessä englantilaisasunnossa katsomaan Netflixiä ja vihdoin päättää, mitä haluan huomisella jouluillallisella herkutella.
Viikonloppuna pyörsin sanani väitteistä viimeisen kohdalla, kun heräsin englantilaisen talon toisen kerroksen kadunpuoleisesta makuuhuoneesta, vetäisin verhot suuren erkkeri-ikkunan edestä, päästin auringon sisään ja pakenin itse kylmästä huoneesta takaisin lämpöisen peiton alle kuiskimaan korvaan, kuinka onnellinen olen ja että mennäänkö kohta aamupalalle.
Koska vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.
Never say never, sitä en ihan mukisematta kuitenkaan niele. Maailmassa kun on paljon asioita, joita ei tarvitsee sietään tai kokea, ja toivon löytäväni itsestäni rohkeuden sanoa niille ei koskaan.
Sen verran haluan kuitenkin hellittää, että jos ei koskaan tilalle kutkuttaa vaihtaa mitä jos sittenkin, niin annan mennä. Onhan minulla oikeus muuttaa mieleni, etenkin jos kyse on omasta elämästäni ja siitä, miten vuoteni täällä käytän.
Tulevien vuosien käyttämisestä en tiedä, mutta tämän maanantain tulevina tunteina aion rauhallisesti kävellä uuden asuinkaupunkini katuja ja kääntyä risteyksistä niille, joilla on jouluvaloja (ja mitä todennäköisimmin vähän eksyä), innostua ruokakaupassa, käpertyä teekupin kanssa viltin alle jäisessä englantilaisasunnossa katsomaan Netflixiä ja vihdoin päättää, mitä haluan huomisella jouluillallisella herkutella.
Toistan itseäni: vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.
"Mitä jos sittenkin" on hyvä ajattelutapa. Elämä etenee ja unelmat vaihtuu, ja sitten löytää itsensä onnellisena tilanteista ja paikoista, joita ei olisi osannut kuvitellakaan. Onnea uuteen kotiin :)
VastaaPoistaIhanasti sanottu. Kiitos!
Poista