Image Slider

Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit

Haluan ympäröidä itseni kauneudella

18.2.2018

Mä tykkään meidän kodista, totesin tänään melkein ensimmäisenä herätessäni. Siinä vaiheessa poikaystäväni huokaisi helpotuksesta ja päästi pienen tuuletuksen, sillä huomattavasti enemmän hän on viime aikoina kuullut lausetta

but it's not pretty.

Vaikka uusi kotimme onkin periaatteessa kalustettu, puuttuu sieltä kaikenlaista oleellista työpisteestä työpisteestä astioihin ja verhoista peileihin, joita olemme viime viikkoina yhdessä etsineet ja hankkineet. Olemme puhuneet budjetista, tarpeistamme ja todellisesta käytöstä, ja sitten aina jossain vaiheessa olen nostanut esiin kauneuskortin. But it's not pretty on kasvanut syyksi olla hankkimatta juuri mitään, vaikka joutuisinkin sen takia meikkaamaan puuterirasian peilin avulla tai näpyttelemään tietokonetta sängyllä.

Jos asia ei ole kaunis, en ole halunnut sitä ostaa.

Pakkomielteeni kauneuteen kärjistyi työpistettä hankkiessamme. Poikaystäväni työskentelee välillä kotoa, ja ihan perustellusti kertoi tarvitsevansa kunnollisen ison pöydän ja oikean toimistotuolin. Siis sellaisen pyörällisen korkeaselkäisen verkkokankaisen muhkun. Minä olisin halunnut jotain kevyttä ja nättiä, enkä ainakaan niitä pyöriä. Etsintä huipentui Ikeaan, jossa kostein silmin osoittelin, mitkä tuoleista ovat mielestäni tarpeeksi nättejä poikaystäväni yrittäessä kovasti ymmärtää soperruksestani ja esittäessä argumenttejaan. Parisuhteen huippuhetkiä.

En vieläkään ihan saa kiinni siitä, mikä minua hankinnassa niin paljon ahdisti. Olenhan mukavuuden ja käytännöllisyyden suuri kannattaja enkä todellakaan halua pilata poikaystäväni selkää tyhmillä periaatteillani.

Epäilen, että vuosien väliaikaiselämä on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rakastan vähäistä tavaramäärää ja sitä vapautta lähteä minne ikinä huvittaakaan, mutta ilmeisesti olen viime kuukausina kuitenkin varovasti uskaltanut haaveilla kodista. Kasvattanut Pinterest-seinää ja kirjoittamatonta sitten kun -listaa. Lukenut blogeja ja selaillut Instagramia, missä kaikkien elämä on kiiltokuvaa ja hattaroita. Mä ansaitsisin saman, varmaan mietin. Nykyään ostan sitä paitsi aika vähän, ja hankkimani asiat ovat yleensä spesiaaleja, joten ei tekisi mieli laittaa rahoja kompromissiratkaisuihin.

En tarvitse paljoa tilaa ja annan anteeksi monenlaiset viritykset, mutta kauneutta ja viihtyisyyttä tarvitsen, ja elämässäni ne usein kulkevat käsikkäin.

Mutta että itkun ja ahdistuksen arvoinen asia, ei todellakaan.

Hiljalleen aloin ymmärtää, että kauneus pitää itse luoda ympärilleen. Eikä siihen aina tarvitse isoa luottokorttia tai skandi-designia.

Annoin poikaystävän ostaa juuri sellaisen työtuolin kuin hän haluaa. Sen selkänojalle taittelin nätin huivin.

Rumanruskean lipaston päälle sijoitin kasveja, ison traakkipuun ja pienemmän vahalehtisen, jonka nimeä en ole vielä onnistunut selvittämään.

Työpöydälle laitoin tsemppaamaan kättään heiluttavan muovikissan, joka on kulkenut mukana Hongkongista asti.

Vaatetelineeseen valitsin nättejä vaatteita ja piilotin loput kaappiin roikkumaan.

Seinässä jo oleviin nauloihin ripustin äitini jouluksi lähettämän valosarjan ja lukiovaihdossa Minnesotassa olleelta ystävältäni saaman unisiepparin.

Sunnuntaiaamuna raotin verhoa ja avasin vähän ikkunaa, annoin siivun aurinkoa tulla huoneeseen. Sitten hipsin takaisin sänkyyn ja ihan aidosti totesin sen:

Mä tykkään meidän kodista

vaikka taisin tarkoittaa, että tykkään elämästäni.

48 ensimmäistä tuntia Brysselissä

18.6.2017

Perjantai-iltana muutin Brysseliin, ja se oli paras päätökseni hetkeen.

Siitä lähtien, kun rullasin matkalaukkuni kesäkotini lautalattioille, fiilis on ollut kevyempi kuin aikoihin. En tiedä, millainen kivi harteiltani putosi, mutta tähän kolmannen kerroksen asuntoon, jossa on kaksi parveketta ja paljon valoa, en sitä kantanut mukaani.


Olen pitkästä aikaa pyöräillyt kunnolla, vähän liian kovaa, niin että vauhdissa viima viilentää ihanasti mutta pysähtyessä huomaa olevansa hikinen. Pysähtynyt välillä tarkistamaan suuntaan, välillä luottanut suuntavaistooni, harhaillut ja löytänyt.

Perjantai-iltana purin matkalaukkuani Antti Tuiskun tahtiin, minkä jälkeen join kamomillateetä ja katsoin Netflixistä Flakedia.

Yöt olen nukkunut ovi auki huoneeni ranskalaiselle parvekkeelle, ja aamulla heti herättyäni vetänyt verhotkin syrjään. Kun kämppikseni lauantaiaamuna lähti aikaisin, tutkin kaikki asunnon viherkasvit.


Olen istunut puistoissa ja terasseilla. Lukenut kirjaa, katsellut ihmisiä ja kuunnellut, kun ranskan lisäksi vieressä puhutaan englantia, hollantia, saksaa, venäjää, ruotsia ja kieliä, joita en tunnista. Barbetonin terassilla naapuripöydässä puitiin paikasta toiseen muuttamista, toisiin kaupunkeihin jääneitä ihastuksia ja kuuden kuukauden sykleissä elämisestä. Nyökkäilin kahvikupilleni.

Pudotin puhelimeni, jonka takalasi meni säpäleiksi. Kamera onneksi toimii, ja sain otettua kuvan seinän kokoisesta penismaalauksesta.

Kävin supermarketissa ostamassa asioita, joita haluan keittiöstäni löytyvän myös tässä kaupungissa: aavistuksen raakoja kiivejä, makeita pikkutomaatteja, balsamico-kastiketta, mâche-salaattia, etikkasipsejä, brie-juustoa ja näkkäriä. Ostoksen maksun ja pakkaamisen hoidin pilkkopimeässä puhelimen taskulampun avulla, sillä kassalle jonottaessani kaupasta katosivat yhtäkkiä valot. Valojen sammuessa ihmiset kohahtivat, mutta sitten kaivoivat esiin puhelimensa eivätkä oikein tuntuneet pitävän pilkkopimeää ruokakauppaa oikein minään.

Porkkanoita ja kirsikoita ostin luomuvihannestorilta, jonka löysin, kun poikkesin sisään kiinnostavan näköiselle sisäpihalle. Kävellessäni kotiin söin niistä porkkanoista yhden ja kirsikoita kaksi samalla kun kuuntelin Tinder-aiheista DTR-podcastia.


Olen nähnyt kolme brysseliläistä auringonlaskua.

Olen kävellyt, hymyillyt itsekseni ja vaihtanut monta bonjouria.

Sunnuntai-iltana kävin lenkillä. Hölkkäsin kahdessa puistossa ja välillä vain kävelin hitaasti, otin kuvia ja kelluin kesäillassa.

Huomenna työmatka kestää melkein tunnin suuntaansa - ja juuri nyt Bryssel tuntuu jokaisen minuutin arvoiselta.

Minä, mies ja hiiri Lillessä

21.2.2017
Jos joskus joudutte sellaiseen tilanteeseen, että kämppiksen kanssa on etäiset, välillä jopa kiusalliset välit ja ehkä jonkin verran kielimuuriakin, niin minulla on vinkki:

Tuokaa hiiri asuntoonne.


Tulin eilen töistä kotiin siinä puoli kahdeksan maissa, aloin kokata illallista ja opin että parsakaali on ranskaksi brocoli. Sitten sohvalta kuului varovainen ääni:

- Laura...
- Niin?
- Luulen, että näin juuri hiiren.

Kävi ilmi, että kämppikseni oli itse asiassa bongannut pitkähäntäisen tunkeilijan jo edellisenä iltana, mutta ei ollut maininnut minulle asiasta. Töistä tullessaan hän oli käynyt sitten ostoksilla, ja kaivoi nyt esiin hiirenloukkuja ja myrkkyruokapusseja.

Kävimme läpi myös ruokakaapit etsien kaikenlaista hiirelle mahdollisesti kelpaavaa. Lopputuloksena nostimme pöydälle palan leipää ja kahdenlaisia keksejä. Kämppikseni isä (joka hälytettiin etätueksi puhelinlinjan päähän) suositteli tarkoitukseen sipsejä, mutta niitä ei siihen hätään valitettavasti löytynyt.

Teimme myös muita suunnitelmia. Sellaisia kuin, että minä varustaudun parsakaalin pilkkomiseen käyttämälläni suurella veitsellä ja kämppikseni aseistautuu kattilalla, ja niiden kanssa hyökkäämme hiiren kimppuun.


Ilta huipentui siihen, kun rakensimme kämppikseni ideoiman hiiriansan, jonka rakennusaineina toimivat mustat jätepussit ja ilmastointiteippi. Niistä muodostettu aita kohosi hiiren piilopaikkana toimivan komeron eteen, ja vaikka alussa epäilinkin ansan toimivuutta, tuli siitä lopulta kuitenkin aika vakuuttava.

Pieni lässähdys tapahtui siinä vaiheessa, kun ansan valmistuttua hiirtä ei sitten enää löytynytkään mistään. Lähdin nukkumaan, ja asettelin oven alareunaan varmuuden vuoksi pyyhkeen suojaksi, vaikka aiemmin olin nauranut kämppikseni samantyyliselle viritelmälle. Kämppikseni jäi hiirivahdiksi olohuoneeseen, jossa hän sitten vietti koko yön torkkuen sohvalla valot päällä. (Tämän tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt, mutta en viitsinyt myöskään kommentoida, että eikö olisi järkevämpää nukkua omassa huoneessa pyyheviritelmän takana ja antaa hiiren syödä myrkkynsä rauhassa.)

Kuulin, että illalla hiiri kävi vielä tutkimassa uutta sisustuselementtiä ja nuuhkimassa keksinpaloja. Muovipussiaidan toiselle puolelle eläin ei uskaltanut, joten jotain iloa siitäkin kai on.


Tänään hiirtä ei ole vielä näkynyt, mutta metsästys jatkuu.

Äsken kämppikseni kokkasi hiirelle illallista: patonkia kera valkohomejuuston ja murskattujen sipsien tarjoiltuna puiselta loukkualustalta. Ranskassa hiirilläkin, les souris, on ranskalaiset eväät.

Vaikka ajatus hiirestä kanssa-asukkaana ei välttämättä olekaan miellyttävin, niin asuntomme ilmapiiriä yhteinen vihollinen on rentouttanut. Jotenkin on helpompi puhua monesta asiasta, kun tietää, että 32-vuotiaana kämppikseni ihan oikeasti pelkää pientä hiirtä ja on valmis käyttämään maanantai-iltana melkein tunnin ihmeellisen diy-hiirimuurin rakentamiseen.

Sitä paitsi, samalla puolellahan tässä ollaan. Pientä piipittävää hiirtä vastaan.

Kasveista ja kodeista

8.2.2017

Koska en osaa päättää edes maata saati kaupunkia, johon asettua, ei minulla ole juuri minkäänlaista kiinnostusta omistaa omaa kotia. Onhan jännittävää vaihtaa asuntoa muutaman kuukauden välein, tutustua uuteen ympäristöön ja kuvata vanhoja villasukkia uusilla lattioilla.

Tälläkin hetkellä juon teetä muiden kupeista (edellisessä asunnossa suosikkini oli jouluaiheinen, tässä nykyisessä taas kuningatar Elisabetin 90-vuotisjuhlamuki), käytän toisten ostamia käsisaippuoita (paitsi jos ne ovat kovin kuivattavia, silloin hankin omat) ja peitän ikkunani muiden valitsemilla verhoilla.

Moni asia ei ole sellainen kuin itse valitsisin, mutta olen huomannut, ettei sen ole minulle niin väliä.

Paitsi että yhtä asiaa kaipaan.

Viherkasveja.

Jos minulla olisi oma, tai edes pysyvämpi koti, täyttäisin sen viherkasveilla. Suurilla, roikkuvilla ja pienillä. Palmuilla, kaktuksilla ja vehkoilla. Laittaisin niitä ikkunalaudoille, mutta myös tyhjiin kulmiin, kaappien päälle ja pöydille.

Jos minulla olisi oma koti ja siellä viherkasveja, pitäisin niistä hyvää huolta. Sumuttaisin vahapintaisia kasveja suihkupullolla ja pyyhkisin lehdet pölyistä. Vaihtaisin mullat keväisin ja antaisin juurten vahvistua tarpeeksi suurissa ruukuissa. Pyörittelisin ja kääntelisin ja ottaisin satoja kuvia. 

Vähän niin kuin Berliinissä ja edellisessäkin asunnossani, mutta oikeasti kymmenen kertaa enemmän.

Mutta minulla ei ole omaa kotia ja siellä vihreää paratiisia.

Sen sijaan asun asunnossa, jonka kasvitilanne on hyvin heikko, lähes olematon. Muutin mukanani yhden pienen mehikasvin ja hankin Ikea-reissulla aloe veran, mutta siinä kaikki. Nyt ne molemmat ovat huoneeni ikkunalaudalla, mutta taidan testata toista kylppärissä. Keittiön takkakehikkokin huutaa jotain vihreää, ja vaatekaappini reuna on kuin tehty roikkuvalle kasville.

Koska yritän olla järkevä, hoen kuitenkin itselleni, että aion asua täällä vain hetken ja seuraavaksi muuttaa varmaan lentomatkan päähän, joten huonekasvien ostamisessa ei ole mitään järkeä.

Sitten poikkean jokaiseen eteeni osuvaan kukkakauppaan ja selailen Apartment Therapya. Mutta ihan vain omaksi ilokseni, koska kyllähän koti voi olla kiva ilman viherkasvejakin. Voihan?





Kotini on vähän outo

10.12.2016

Berliinin-kotiani kuvailin sanoilla minimalistic, scandinavian ja simple.

Tämä täällä Lillessä taas: yksityiskohtainen, eurooppalainen ja yllätyksellinen. Sellaisella hyvällä tavalla kiinnostava ja persoonallinen, sillä olen taas kerran löytänyt helmen asuntomerestä.

Vuokrasin asunnon muutaman kuvan ja parin Facebook-viestin perusteella. Kun laitoin osoitteen Google mapsiin, tuli tulokseksi kahden talon välissä oleva tyhjä tila.

Kun marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä neljän maissa päivää ennen uuden työn aloittamista saavuin asunnolle, ensimmäinen iloinen yllätys olikin se, että talo on olemassa. (Se tyhjä tila eli maanalaiseen parkkitilaan johtava ajoluiska on naapuritontilla.)

Siitä alkoikin sitten iloisten yllätysten sarja:

Kyseessä on talo, ei asunto. Siis oma ulko-ovi, kolme kerrosta (ja niiden lisäksi vintti ja kellari) ja paljon tilaa.

Ensin näin olohuoneen ja ruokailutilan kattomaalauksineen. Koristeellisista ovista astuimme keittiöön, jossa on pastelliruutuinen lasikatto ja kuviolliset laattalattiat. Takapiha on pieni, sotkuinen ja korkeiden tiilimuurien ympäröimä, mutta siellä on vaaleansininen ovi ja sen takana pyykinpesukone.


You have the best room in the house, huoneensa minulle pariksi kuukaudeksi vuokrannut Marie kertoi ja totta puhui, sillä ylimmän kerroksen huoneeni on iso, hiljainen ja valoisa. Kukaan ei kulje oveni ohi, eikä seinän takana naapuritalossa asuva vauvakaan kauheasti itke.

Portaikossa on tummanpunainen muovimatto ja muutenkin aika pimeää (ainakin tähän aikaan vuodesta). Sieltä löytyy myös kasveja, joiden huolenpidon olen jälleen ottanut asiakseni.

Alakerran pikkuvessa on asunnon ainoa huone, jossa ei ole ikkunaa, mutta juuri siellä on hyvin hitaasti kirkastuva punasävyinen lamppu. Siellä on myös kuva aasialaisesta naisesta, jota minä en ollut edes huomannut ennen kuin mieskämppikseni kävivät julisteesta pitkän keskustelun.

Niin kuin kaikissa muissakin asumissani kimppakämpissä, olohuonetta ei täälläkään juuri käytetä. Illalliset syömme keittiön baaripöydän ympärillä, sinne kannetaan myös tietokoneet, kun nettiyhteys pätkii ylempänä. Televisiota ei katsota siitäkään syystä, että kaukosäädin on hukassa.

Vaikka ei olisikaan joulukuu, niin olkkari on yleensä pimeä, sillä sen suuria kadunpuoleisia ikkunoita peittävät paikalliseen tyyliin puusuojukset, jotka kai pitävät rosvot öisin poissa.


Kylpyhuone on yksi asunnon persoonallisimmista tiloista. Siellä on kolme ikkunaa kahdella eri seinällä ja suuri kattoikkuna, joiden ansiosta kylppäriin on suora näkymä kahdesta makuuhuoneesta ja portaikosta. Kun verholla tai väliseinillä rajatun tilan sijaan suihkuttelu vielä hoidetaan ammeessa, jota ei ympäröi minkäänlainen verho tai muukaan suoja, ja tuplaovia koristavat värikkäät lasit, on ratkaisu vähintäänkin mielenkiintoinen.

Onneksi noin viikon minun jälkeeni taloon muutti robotteja rakentava insinööri, joka ensitöikseen asensi suihkun viereisiin ikkunoihin tarrasuojat. Hän kun oli se, joka ei varsinkaan pimeällä olisi voinut välttää huoneestaan suoraa näköyhteyttä suihkuttelijaan. Kaksi muuta kämppistäni ovat lääkäri ja maahanmuuttajalasten opettaja, joten sanoisinko, että hyvä tiimi.

Myös kylppärin pintavalinnat ovat jännittävät: seinissä on laattojen lisäksi tapettia ja lattialla muovimatto.


Kämppiselämä täälläkin sujuu hyvin. Kerran vietimme ihan suunniteltua kämppisillallista, kokkasimme ja söimme pitsaa, joimme viiniä ja keskustelimme mm. siitä, onko Nutella sellainen peruselintarvike, joka voisi olla kaikille yhteinen. Kyllä se kuulemma on.

Arkiaamuisin meitä on kolme samaan aikaan aamupalalla. Alussa se vähän hirvitti, mutta nyt pidän pienestä hiljaisesta aamuhetkestämme. Minä syön puuroa omenasoseella, insinööri kuorruttaa paahtoleipänsä karamellin makuisella ja hunajan näköisellä levitteellä ja lääkäri juo seisaaltaan espresson ja kauhoo vähän suklaamuroja, ellei ole jo myöhässä. Vaihdetaan ehkä kuulumisia tai suunnitelmia, joskus puhutaan ajankohtaisista uutisista. Bonne journée ja have a nice day.

Nyt kun olen saanut kotini esiteltyä, niin onkin sitten aika etsiä uutta, sillä tammikuun alussa pitäisi asua jo muualla. Pari viikkoa vielä aikaa, joten eiköhän kaikki järjesty.

Luotan asuntomäihääni.

Kolme miestä ja tyttö Berliinissä

23.10.2016

Heräsin tänään kahdeksalta, avasin verhoni, ja aamuaurinko paistoi pitkästä aikaa huoneeni lautalattioille.

Tuntia aiemmin olin kuullut, että seinänaapuri-kämppikseni oli lähtenyt poikansa kanssa junalle, joka vei syyslomalaiset mummolaan. Tiesin olevani yksin asunnon tässä päässä, joten kävin rauhassa suihkussa miettimättä kylppärin varaamista ja tein aamupalaa kolistellen ihan niin paljon kuin halusin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin toinen asuintoverini oli tullut kotiin (crazyista house partyista, kuten myöhemmin kuulin) ja käynyt ikkunani ulkopuolella olevalla parvekkeella tupakalla. Heräsin silloin ääniin, käänsin kylkeä ja nukahdin heti uudelleen.

Kolmannen kämppikseni näin viimeksi torstai-iltana, kun kävimme lainaamassa kerrosta ylempänä sijaitsevasta kimppakämppästä sauvasekoittimen sosekeiton tekoa varten. Neloskerroksen asunnossa asuu myös kämppikseni tyttöystävä, jonka luona tämä viettää valtaosan öistä ja illoista.

Vähän aikaa sitten yksi kolmikosta kysyi, mitä ajattelin heidät ensi kertaa nähdessäni. Olin saapunut Berliiniin vain paria tuntia aikaisemmin (mutta ehtinyt kuitenkin jo jäädä jumiin hostellihuoneen kylppäriin). U-bahnissa valitsin vahingossa väärään suuntaan menevän linjan, joten lähetin matkalta viestin, että olen 5 minuuttia myöhässä. Muualla en ehkä olisi vaivautunut, mutta oltiinhan nyt täsmällisyydestä tunnetussa Saksassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä ja söimme leipää. Muistan ajatelleeni, että nämä tyypit ovat ihanan tavallisia.

Asunnossa kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen kokoon. Katto korkealla, valtavat huoneet ja paljon ikkunoita. Lautalattia natisi ja huonekaluja oli todella vähän. En muista, kuulinko syyn minimalistiselle sisustukselle jo ensimmäisellä käynnillä vai vasta muutettuani sisään seuraavana iltana. Vielä muutama kuukausi sitten asunnossa nimittäin asui myös yhden kämppikseni entinen tyttöystävä ja heidän yhteinen lapsensa. Erossa huonekaluista valtaosa lähti toiseen osoitteeseen, ja samalla tyhjäksi jäi myös huoneeni, jossa perheen poika aiemmin asui. Edellisestä asukkaasta huoneessa muistuttavat seinään keltaisella maalatut kuviot ja oven sisäpuolelle teipattu piirustus puoliksi kuoriutuneesta tipusta. Tavatessani pojan ensimmäistä kertaa hän totesi isälleen saksaksi: hän asuu minun huoneessani. Nyt poika nukkuu täällä vieraillessaan seinän toisella puolella.


Ulkonäöllisesti kukaan ei ehkä kuvailisi asuinpaikkaani kotoisaksi, mutta minulle tämä on Berliini-koti ja siksi jotenkin kovin rakas.

Minimalistic, scandinavian, simple, vitsailimme yhtenä päivänä. Valtavassa olohuoneessa on suuri puinen pöytä, jonka äärellä on näiden kahden kuukauden aikana syöty kaksi kertaa. Sitten on yksi Ikean kahden hengen istuttava sohva, kaunis nojatuoli ja televisio, josta katsotaan vain lastenohjelmia. Asunnon kahdesta matosta se pörröisempi ja valkoisempi on sijoitettu sohvan eteen, toinen on eteisen kuramatto.

Olohuoneessa on myös neljä kasvia, ne ovat minun projektini. Siirtelen ja kääntelen niitä parin päivän välein, nypin kuivuneet lehdet ja kastelen välillä, mutta eivät ne silti voi kovin hyvin. Tänään tuin yhden niistä varret yhteen, jotta se ainakin näyttäisi paremmalta.

Kasvin lisäksi yritin tänään pelastaa sen parhaimman kokoisen kattilan, johon yksi kämppiksistäni muutama päivä sitten poltti riisit pahasti pohjaan. Kiehautin kattilassa pari ruokalusikallista pyykinpesujauhetta ja muutaman desin vettä, sillä niin Martat neuvoivat. Ei auttanut.


Marraskuun alussa huoneeseeni muuttaa kämppisteni ystävä. Sanoessani hyvästit asuintovereilleni ja Dudenstraßen asunnolle heitän heipat myös Berliinille. Toivon, että kohtaamme jälleen, mutta nyt lähden kokeilemaan elämää ja työntekoa lännemmässä.

Luulen, että tulee vähän ikävä. Ikävä tilavuutta ja valoisuutta. Ikävä mutkattomuutta ja tuttavallisuutta. Ikävä huonekasveja ja natisevia lattioita.

Jossain vaiheessa tulee ehkä ikävä myös ainakin yhtä kämppiksistä, josta on muutamassa viikossa tullut jo melkein ystävä. Seuraavaksi aionkin painaa pauselle Everything Will Be OK -nimisen soittolistan, kävellä natisevia lattioita pitkin asunnon toiseen päähän, koputtaa ovelle ja kysellä Netflix-seuraa.

Koska tänä iltana en haluaisi miettiä sitä, kuinka kova ikävä minun tulee Berliiniä.

Kun lähden, otan mukaan mitä tarvitsen ja jotain kivaa ekstraa

10.7.2016

Vein tänään pussillisen vaatteita Punaisen Ristin Kontin keräyslaatikkoon. Se tuntui tosi hyvältä.

Konmarin ja joka puolella hehkutettavan karsimistrendin lisäksi teon tuoma helpotus johtuu ehkä siitä, etten ole ikinä ollut hamstraaja. Jo lapsena kutsuin koriste-esineitä ja matkamuistoja krääsäksi, eikä pienen kivan jutun ostaminen ole ikinä ollut minusta kivaa.

Olen myös muuttanut kotoa lähdön jälkeen aika usein. Kolme maata, viisi kaupunkia, 13 asuntoa. Muuttaessa tavaran määrä alkaa aina ärsyttää.

Elokuun loppuun mennessä tavoitteeni on keventää tavaramäärääni lisää, lähinnä vaatteista, joita en ihan totta käytä. Elokuun loppuun mennessä siksi, että aion silloin taas muuttaa. Ei minulla vielä ole uutta asuntoa, en tiedä edes maata, mutta johonkin lähden, se on varmaa.

Siksi koti ja tavarat ovat olleet viime aikoina mielessä.


Kun viimeksi lähdin maailmalle, painoi matkalaukkuni noin 20 kiloa. Oli tarkoitus lähteä puoleksi vuodeksi, mutta aika venyikin puoleksitoista. Silloin pakkasin todella käytännönläheisesti: töihin sopivia vaatteita, pari hellemekkoa, bikinit ja shortsit. Tietokone, e-kirja, kamera. Yksi pyyhe, minimäärä kosmetiikkaa, hiustenkuivaaja ja parit kengät. Ei mitään ekstraa.

Puolentoista vuoden aikana kaipasin tavaroita tosi vähän. Välillä toki haaveilin suuremmasta vaatevalikoimasta, siinä ajassa myös trendit ja mieltymykseni ehtivät muuttua jonkin verran. Jotain tietenkin ostinkin, mutta aika vähän. Harmitti, jos piti hankkia jotain sellaista, mitä kotona olisi ollut, kuten lämpimämpää vaatetta niitä vuoden paria vilpoisempaa kuukautta varten.

Kun nyt lähden, aion silti pakata vähän toisin, sillä haluan ottaa mukaan myös jotain kivaa ekstraa.

Nämä esineet löytävät paikan matkalaukustani:
  • Hongkongista, Temple Streetin yömarkkinoilta ostettu kättään heiluttava kissa. Lucky cat -perinne tulee Japanista, mutta minulle se edustaa Hongkongia.
  • Unisieppari, jonka sain parhaalta ystävältäni, kun hän oli lukioikäisenä vaihdossa Minnesotassa. Sieppari on tehty reservaatissa, se on pieni eikä kauhean kaunis. Olen sittemmin tehnyt itse pari herkempää, vaaleampaa ja visuaalisesti minua enemmän miellyttävää, mutta mukaan lähtee ystävältäni saatu taikakalu. Koska BFF ja inkkarit.
  • Kaktusjuliste, joka on vaaleanpunainen ja sininen. Kun viime syksynä muutin nykyiseen asuntooni, kaipasin sen seinille jotain. Pohdin julisteiden hankintaa, ja päädyinkin tilaamaan kaksi. Niistä toinen liittyy Hongkongiin ja toinen siis esittää kaktusta.
  • Tallinnasta ostettu maatuska, jonka pohjassa lukee Laura! TALLINNA 1.4.96. En muista itse ostohetkeä, mutta olen arvatenkin saanut valita matkamuiston itse. Kuten aiemmin mainitsin, niin en varsinkaan lapsena juuri välittänyt koriste-esineistä, joten harvinaisuudessaan tämä on tärkeä. Viro on merkittävä paikka minulle myös siksi, että asuin ensimmäistä kertaa ulkomailla Tartossa, jossa olin aikoinaan vaihdossa.
Mille kivalle ekstralle on paikkaa sun matkalaukussasi?

Jotain seinille

24.9.2015
Tämän muuton kanssa olen kyllä ottanut niin rennosti. Kohta kuukausi tässä asunnossa, eikä minulla vieläkään ole kattolamppuja tai mattoa. Nurkassa on vielä jokunen pahvilaatikko ja ajatuksissa ollut sohva/nojatuoli/lipasto hankkimatta.

Juuri maalatut seinätkin hohtavat valkoista tyhjyyttään. Ja sille jos jollekin olen ajatellut tehdä jotain. Torstaisen sadeillan iloksi klikkailin itseni Etsyyn ja muutaman suomalaiseen julistekauppaan.

1 2 3


1 2 3


1 2 3

Eniten kiinnostavat värikäs Hongkong ja oranssi kaktus. Tai Helsinki ja palmunoksa. Kolmannen julisteen ostan sitten muotoiluinstituutin joulumyyjäisistä.