Mun ja isäni vinkki stressaantuneille

Olen tullut aika monessa asiassa isääni. Olemme esimerkiksi molemmat herkkiksiä itkupillejä, joilla on taipumus monileukaisuuteen.

Ja kun mieltä painaa, me menemme yksin luontoon.

Takana oli vähän vaikea, ikävöivä loppuviikko ja sen huipentumana perjantai-iltapäivänä kilahtanut sähköpostiin, joka sai väsyneen pääni tolaltaan. Pari yötä pyörittelin omia ja maailman tuskia niin, että nukuin huonosti, ohimoita särki ja aivot huusivat lepoa. Kun lauantai-iltana kotikortteliini yllättäen laskeutunut hento vaaleanpunainen valo sai sitten paitsi hymyilemään myös jostain syystä herkistymään, määräsin itselleni metsäterapiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin U-bahnilla seitsemän pysäkinväliä, S-bahnilla kymmenen ja sitten kävelin, kiipesin ja rämminkin, kunnes edessäni avautui berliiniläisen metsän vihreä, keltainen ja ruskea väripaletti.

Huipulle kivuttuani otin villapaidan pois, suljin silmäni, käänsin kasvoni aurinkoon ja hengitin syvään.

Jos olisin suunnitellut reissuni paremmin, olisin tässä vaiheessa vielä ehkä pitänyt villapaidan päällä tajutessani, että pusikkoseikkailun sijaan kukkulalle olisivat johtaneet myös leveä päällystetty polku tai vaihtoehtoisesti portaat. (Google kertoo, että helpoin reitti Drachenbergille eli lohikäärmevuorelle, joka ainakin sunnuntaiaamupäivänä oli leijaa lennättävien lapsiperheiden suosiossa, käy Heerstrassen S-bahn-aseman kautta. Maisema on hyvä myös kaupungin suuntaan ja kukkula toimii kuulemma myös auringonlaskun ihailuun, joten jos vähän erilainen Berliini-kohde kiinnostaa, niin mene ihmeessä.)




Huipulta jatkoin alas puiden sekaan, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mäntyjä ja aina välillä värikkäiden lehtipuiden reunustamia kujia. Paljon maastopyöräilijöitä ja ihmisiä, jotka hymyilivät halloita vaihdettaessa. Pusikkoon loppuvia polkuja ja kyttäyskoppi, johon en melkein uskaltanut kurkistaa, koska olin edellisenä iltana katsonut The Walking Deadia.

Reitilleni osui myös muutamia Havel-joen varren hiekkarantaisia uimapaikkoja, joissa olisin pulahtanut, jos olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja joku muu aika kuin lokakuu. Nyt katselin pieniä purjeveneitä ja aavemaisia kesähotelleja satsumoita mutustaen.

En minä siellä muutenkaan mitään sen ihmeellisempää tehnyt tai suuria ajatellut, mutta tulipahan ainakin hengitettyä kunnolla.

Lempeää viikon alkua! Ja jos stressimörkö on hiipinyt päiviisi, niin minä ja isäni suosittelemme: mene metsään.

Maaginen vaellus

Ai miksi maaginen?

No esimerkiksi siksi, että puoli tuntia lähdön jälkeen istuimme aurinkoisella kalliolla ja murehdimme lähinnä siitä, että ehdimmekö syödä tarpeeksi mustikoita ja minkä rungon taakse kannattaa mennä puskapissalle.

Tai siksi, että sen jälkeen, kun ensimmäiseksi ajattelemamme yöpaikka ei tuntunutkaan hyvältä ja seuraavankin vaihtoehdon jälkeen teki mieli vielä jatkaa matkaa, löytyi juuri oikeaan aikaan kauniin järven rannalta rauhallinen nuotiopaikka.

Siksi, että ruisleipä sulatejuustolla ja meetvurstilla maistui maastossa taivaalliselta.

Vaellus oli jotain, minkä tiesin haluavani kesälomaani mahduttaa. Aloinkin jo talvella lämmitellä ystävääni, jonka kanssa olen tehnyt ensimmäisen pitkän vaellukseni: 12-vuotiaina vaelsimme viikon ajan Saariselällä kantaen mukanamme kaiken, mitä nyt viikon aikana erämaassa voi tarvita (emme siis olleet kaksistaan, ensimmäisen viikon erämaavaelluksen ilman aikuisia tein "vasta" 16-vuotiaana).

Tällä kertaa aikataulut ja kissanhoitoapu sallivat vain yhden yön reissun, joten kartoitimme Etelä-Suomen vaellusmaastoja. Kohteeksi valikoitui lopulta Repoveden kansallispuisto Kouvolan pohjoispuolella ja siellä 26 kilometrin pituinen Kaakkurinkierros.

Ja mikä 26 kilometriä se olikaan! Maisemat eivät aina olleet mahtavia ja metsä oli joskus liian tiheää, mutta säännöllisesti päästimme spontaaneja ihasteluja tai kehuja sekä ympäristöstä, elämästä että onnellisuudesta johtuen.

Voi hitsi kuinka siistiä! Olen niin onnellinen, että tultiin!
Ihanan raikasta ilmaa. Katso nyt noita puupartojakin.
Vähänkö oltiin fiksuja, kun tajuttiin hakea Hesestä majoa hampurilaisten väliin. 
Tää on ehkä hienoin lasta, jonka olen koskaan tehnyt.
Onneksi päätettiin tehdä myös lettuja.
Kuinka mahtavaa, että sä tykkäät hakata puita ja mä tykkään sytyttää nuotion.
Jee, että jaksettiin kerätä illalla mustikoita niin paljon, että niitä riittää myös aamupuuroon.

Kuten huomaa, niin joo, ruoka ja siitä puhuminen ovat aika tärkeä osa retkeilyä. Illaksi olimmekin varanneet leiriinsaapumisomppujen lisäksi nuotiolla valmistetut kasvishampurilaiset (kaksi kummallekin) sekä lättyjä suklaalla ja mustikoilla (ainakin neljä lättyä per retkeilijä).

Kun olimme saaneet normaalit leirivalmistelut tehtyä ja ruuat syötyä, alkoikin ilta hämärtyä. Siirryimme vielä telttaan pelaamaan pari erää korttia, kunnes kömmimme makuupusseihimme. Unta odottaessani ehdin hetken miettiä kirvesmurhaajia ja karhuja, mutta onneksi väsytti niin paljon, että nukahdin pian.

Aamuneljän puskareissulla oli pakko hiippailla myös rantaan katselemaan pinkkiä auringonnousua. Oli niin hiljaista ja tyyntä!

Aamulla heräsin lähenevään ja loittonevaan ääneen: kaak-kaak-kaak. Olimme jo illalla bonganneet läheisellä luodolla tököttävän linnun (kaakkuri vai lokki?), joka päivän kirkastuessa aloitti äänekkään kierroksen leirimme ympäristössä. Ei auttanut kuin herätä ja kömpiä oranssista teltastamme aurinkoiseen aamuun.

Illalla poimittuja mustikoita riitti vielä aamupuuroonkin, jolla potkaisimme toisen vaelluspäivän liikkeelle. Oheen vielä ruisleipää metvurstilla ja sulatejuustolla, jotka nyt vain kuuluvat vaellukseen, vaikka niitä en muuten leipäni päälle laittaisikaan. Ruisleipä oli lyhyen reissun luksusta, pidemmällä retkellä sen korvaisi näkkäri.

Ensimmäisen päivän reitti kulki pääosin melko metsäisessä ja tasaisessa maastossa, vaikka muutamasta kohtaa avautuikin upea maisema järville. Toinen vaelluspäivä vei meidät onneksi vähän vaihtelevampaan maastoon ja asetti eteen pari ylämäkeäkin.

Reitin parhaat maisemat avautuivat Katajavuoren huipulta. Katajavuori sisältyy myös suosittuun viiden kilometrin päiväretkikierrokseen, joten kovin rauhallisesta spotista ei ainakaan aurinkoisena kesätorstaina ollut kyse. Sama koski Lapinsalmen riippusiltaa, jota olin ennakkoon odottanut. Lopulta halusimme vain mahdollisimman nopeasti pois paikalta päiväretkeläisten tieltä.

Ketunlossin eli käsivoimin toimivan lautan saimme onneksi hinata keskenämme kumpaankin suuntaan. Hyvää käsitreeniä.

Lounaspaikaksi etsimme suhteellisen rauhallista ja kaunista paikkaa, jossa pääsisi myös uimaan. Sellainen löytyi Talaksen tulipaikalta, jossa uskaltauduimme pussipastan ja leipien jälkeen pulahtamaan rannassa väijyvistä kaloista huolimatta.

Viimeiset kilometrit käytimme seuraavan reissun suunnitteluun. UKK, karhunkierros, Repovesi ja valtaosa kantahämäläisistä metsistä on nyt käyty, seuraavaksi suuntaamme ehkä Kolille.

Tuhansien pilvien maa

Kun kesällä sain tärkeän vieraan maailmalta, kiinnitti tämä huomiota johonkin, jota en ollut aiemmin juuri huomioinut.

Suomessa on kauniita pilviä.

Ensimmäinen reaktioni oli, että noh, tuollaisiahan ne ovat. Ihan kivoja, valkoisia tai harmaita. Lampaita taivaan sinisen.

Tämän pienen hetken jälkeen, vieraan taas lähdettyä, olen kuitenkin alkanut ihan todella kiinnittää huomiota pilviin. Niiden väriin, korkeuteen ja koostumukseen. Millaisia kuvioita pilvet muodostavat? Miten ne sijoittuvat suhteessa toisiinsa?

Joskus pysähdyn pilvien takia. Yleensä vain ottamaan kuvaa, mutta katsomaan ja ihmettelemään joka tapauksessa.

Kuvan ottamisen lähetän kuvan sille kesän vieraalle, eikä hänellä ehkä ole hajuakaan, kuinka onnellinen olen siitä, että hän toi pilvet elämääni.

I Love Rainbows, Unicorns, and Peonies

Tämä päivä on ollut tunnelmaltaan yhtä jojoilua. Nousin sängystä väsyneenä, mutta piristyin seitsemän minuutin treenillä. Tein innoissani ruokaa, jota ei tehnyt mieli syödä. Sain sovittua asuntonäytön, mutta ahdistuin rahatilanteesta. Skypetin tärkeän kanssa ja päätin puhelun itkuun.

Sitten näin sateenkaaren ja päätin, että tämän päivän on pakko olla hyvä.

Käänsin selkäni.

Ja sen jälkeen vieressäni vedessä lipui joutsenpari.

Universumi, kiitos näistä merkeistä.

(Ja jos saan toivoa, niin seuraavalla kerralla, kun tarvitsen todisteita maailman upeudesta, myös yksisarviset ja pionit voisivat toimia.)

Se ilta oli hyvä

Eilen oli hyvä ilta.

Ja kun sen kaiken hyvän jälkeen olin bussissa matkalla väliaikaiseen yöpaikkaani, huomasin taivaan loistavan eri punaisen, sinisen ja oranssin sävyissä. Bussimatkan jännitin, ehtiikö aurinko jo laskea ja viedä värit mukanaan ennen kuin pääsen perille, mutta vielä oli hyvyyttä jäljellä.

Kiipesin yöpaikan läheisille kalliolle, katselin hiljaisuudessa kaukaisuuteen ja otin muutaman kuvan, joissa värit näyttivät aika erilaisilta mutta yhtä kaikki kauniilta. Vaeltelin avokalliolta toiselle, alemmille ja ylemmille tasoille. Katsoin välillä kaupunkiin, välillä metsään. Kaikkialla oli sinistä ja pinkkiä.

Sitten sain viestin: if you wanna skype...

Siinä minä sitten olin: helsinkiläisellä kalliolla katsomassa luvattoman kaunista auringonlaskua kesäiltana yhdentoista jälkeen puhumassa toisella puolella maailmaa olevan Tärkeän Henkilön kanssa sushista ja tykkäämisestä. Kainalossani puolentoista litran tölkki kevytmaitoa.

Kiitos tästä illasta, Helsinki. Se oli hyvä.

Maalla multaa kaivamassa

"Kun joskus murhe painaa, se painaa, se painaa. Voi silloin multaa kaivaa ja huolen hukuttaa."

Alfred J. Kwak ja Muumimammakin sen tiesivät, että paras lääke stressiin on puutarhanhoito.

En tiedä, mitä teen ensi viikolla, heinäkuusta puhumattakaan. Ei ole työtä, ei asuntoa eikä juuri säästöjäkään, mutta on sentään isovanhempien (ja isoisovanhempien) vanha maatila, siellä valtava puutarha ja pieni perunamaa.

Sillä jos ressaa, niin kuin täällä maalla sanotaan, melkein missään ei ole sen parempi.

Käki kukkuu ja joka ikkunalla on pelargonioita ja pöydillä kukkakimppuja, vaikka talon viimeinenkin asukas muutti kylille jo melkein 30 vuotta sitten. Keittiön kaapissa on mehutiivistettä, sokerikorppuja ja hiirenpapanoita, aulan komerossa saappaita ja rönttävaatteita.

Ensin kiertelimme kukkamaan, jota oma äitini on viime vuosina hoitanut huomattavasti rennommin kuin aikoinaan hänen äitinsä, joka merkkasi jokaisen kukan nimen multaan painettuun muovilusikkaan. Kun mummu nyt tulee käymään, hän ihastelee, että onpa ollut tänäkin vuonna ahkera kukkamaalla. Äitini kuuntelee hiljaa vieressä, eikä kerro, että mummu ei enää sormiaan multaan sotke muuta kuin käskystä.

Kierros jatkui kalliopuutarhaan, raparperipuskille ja aittaan. Muistelimme puutarhan kulta-aikoja, päivittelimme muurahaisia ja pelottelimme kyykäärmeitä tiehensä.

Sitten siirryimme päärakennuksen taakse kylvämään perunat. Kolme riviä riittää, sillä kaupastakin saa. Kuistin eteen istutimme samettikukkasia ja nostimme talvea sisällä suojassa olleet taimet ulkoilemaan.

Viimeisellä kierroksella poimimme kukkakimpun vanhempieni terassille ja kiskoimme maasta muutaman raparperin valmistujaiskakkua varten.

Lopuksi joimme vielä lasilliset mehua, lukitsimme ovet ja ajoimme pois pihasta, jossa ei ressata.

Väri, joka loi toivoa

Tultuani Suomeen olen kävellyt paljon. Koska pyöräni on vielä säilössä muun Suomi-omaisuuteni kanssa, on kävely the next best thing. Ensin kulutin väliaikaisen majapaikkani lähiöpolkuja ja kallioreittejä, muutaman kerran kävin harhailemassa metsässä. Sitten siirryin kaupunkiin. Kävelin Kasarmitorilta Kaivopuistoon ja kiersin rantaa Hietalahden torille. Tuulen yltyessä peitin korvani huivilla, jonka sisään käärin myös käteni. Ei etelästä tulleella ole toukokuussa hanskoja ja pipoa. Toisella kertaa kiersin Katajanokan. Pysähdyin matonpesulaiturille syömään suklaata ja ottamaan tärähtäneitä omakuvia.

Kävellessäni ymmärsin jotain:

vaaleanvihreä on ihanan toiveikas väri.

Suomen keväässä vaaleanvihreää on kaikkialla. Aukeavissa lehdissä, uusissa versoissa, terassien tekstiileissä.

Tropiikissa vihreä on tummempaa, syvempää ja vanhempaa. Sävyjä on satoja, mutta vahapinta ja jatkuva kukoistaminen ovat syventäneet värit.

Vaaleanvihreä on uusiutumisen, nuoruuden ja kasvamisen väri. Lumen alta puskevat versot ja paljaisiin oksiin ilmestyneet pienet lehdet kannustavat yrittämään ja kokeilemaan uutta. Jos havupuutkin pystyvät kasvattamaan oksien päähän hentoja vaaleita neulasia kuin tyhjästä, pystyn minäkin saamaan töitä ja sopeutumaan takaisin tähän kaupunkiin.

Istuessani Esplanadin puiston aurinkoisella penkillä ja katsellessani keväisen hentoja lehtiä puskevia lehmuksia avasin monen kuukauden jälkeen taas Duolingo-sovelluksen ja päätin: tänä kesänä opin edes ranskan alkeet. Jos alkaa laiskottaa tai epäilyttää, muistan vert clairin.