Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.

Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).

Hello from the metrolaituri

Hello from the other side, alkoi yhtenä sunnuntai-iltapäivänä soida tourcoingilaisen (kuvat sieltä) metroaseman kaiuttimista.

I must have called a thousand times, jatkoin äänettömästi huuliani liikutellen, koska kukapa voisi sisäisen Adelensa hiljentää.

To tell you I'm sorry for everything that I've done, kaikui vielä seuraavallakin asemalla ovien avautuessa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ranskassa julkisessa tilassa soiva musiikki sai minut a) laulamaan tai ainakin liikuttelemaan huuliani biisin mukana, b) havahtumaan ja c) yllättymään. Sillä vaikka Ranskaan muuttaminen ei ole sisältänyt mitään suuria yllätyksiä, niin näitä pieniä riittää: Työpaikan aamutervehtimiset. Kassien nippusiteellä sulkeminen ruokakauppaan mennessä. Totaalinen välittämättömyys liikennevaloista. Ja sitten tämä upea mahdollisuus musikaalimaisiin yhteislaulu ja -tanssikohtauksiin.

Olen metromatkustajana hyvin satunnainen, ja silti olen useammankin kerran havahtunut hyräillessäni mukana kaiuttimista soivaa biisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt korvamatojen top-vitoseen mahtuva Gotyen Someone You Used to Know Lille Europen jylhällä asemalaiturilla.

Ja soitetaan musiikkia muuallakin. Kerran valitessani sopivan kovia kiivejä Carrefour-supermarketin hedelmäosastolla, tunnusti Rihanna, että bum, bum, man down. Minä pamauttelin mukana, samoin vieressä ollut kanssaostelija, eikä ollut yhtään ikävä S-markettien panhuilu-mmmboppia.

Adelen jatkaessa menetystä rakkaudesta harmittelin vähän, etten tajunnut mainita tätä positiivista yllätystä sille paikalliselle nuorelle miehelle, joka juuri vähän aiemmin oli kertonut, ettei oikein pidä Ranskasta. (Hän myös arvioi minut 22-vuotiaaksi ja puhelinnumeron tai Facebookin sijaan kysyi, että olenko Instagramissa.) Toivottavasti hän siellä näkee päivityksen, jossa totesin, ettei voi olla ihan paska paikka, jos metroasemien kuuluttimista soitetaan pophittejä. Samaa mieltä olen edelleen.

23 astetta

Sunnuntaina oli 23 astetta lämmintä. Toisin sanoen:

K E S Ä

Aamulla laitoin kasvoilleni aurinkorasvaa, mutta oikeaan käsivarteeni tai vasempaan nilkkaani en, koska ei tullut mieleen, kun varmuuden vuoksi heitin päälleni merinovillatakin ja kietouduin kaulahuiviin. Kesävirheiden ykkönen.

Latasin lukulaitteeseeni kesäkirjoja, sellaisia kuin One True Loves, The Vacationers, It Ends with Us, Truly Madly Guilty ja Tytöt. (Haha, en kestä näitä nimiä!) Totta puhuen en kyllä muita nykyään juuri luekaan kuin kesäkirjoja - sellaisia, joissa on juoni ja joista tehdään elokuvia. Musiikissa olen sen sijaan syysihmisiä, siitä muistuttaa Spotify päivittäin tarjoamalla kuunneltavaksi soittolistaa nimeltä Autumn Leaves.

Sitten lähdin tekemään kesäjuttuja.

Hésitez-vous ?, kysyi alusvaatekaupan myyjä, kun kuljeskelin liikkeessä binikit kädessäni. Epäröin kyllä, mutta en oikein osannut vastata mitään, joten vaihdoin englantiin. Älä epäile, olen nähnyt nuo bikinit tyttöjen päällä, ja ne näyttävät hyvältä, hän kannusti. En viitsinyt kysyä, että näyttääkö hyvältä, vaikka olisi lihonut kuusi kiloa Ranskaan muuttamisen jälkeen, vaan seurasin naista kassalle.

Luin niitä kesäkirjoja puistoissa, suljin välillä silmät auringossa, söin sipsiä, nauroin, enkä miettinyt työasioita kunnes taivaalla ei enää ollut häivähdystäkään sinisestä tai pinkistä.

Yritin kirjoittaa myös kesälistaa, mutta siitä tulikin ostos-, loma- ja urheilulista:

• Hanki kunnolliset aurinkolasit. Tästä on kiittäminen minut kadulla pysäyttänyttä miestä, joka (luultavasti) kysyi "Combien les lunettes ?". En tiedä, halusiko hän ostaa aurinkolasini vai myydä minulle uudet, enkä jaksanut keskustella aiheesta, joten tuhahdin, hymyilin, kävelin pois ja lisäsin kohdan kesälistaani.
• Opi päälläseisonta.
• Vaella Suomessa ja muualla. Aloitan tämän toivottavasti pääsiäisenä Wienissä, jossa suunnitelmissa on päivävaellus Wachaun alueella.
• Matkusta junalla ympäri Ranskaa, koska now or never.
• Ui. Ranskalaiset ovat uintikansaa, joten ehkä täältä löytyy maauimaloita.

Puoli kymmeneltä sunnuntai-iltana olin ihan poikki. Poskipäitä kuumotti ja oikean käden kämmenselkä hohkasi punaisena. Ajatus ei kulkenut edes tämän tekstin loppuun.

Mutta ainakin oli paras syy: C'est l'été !

(Jos tietäisin, miten ranskaksi puhutaan imperfektissä, voisin tosin viitata menneeseen aikaan, sillä tänään lämpötila kipusi tuskin 15 ja tuuli sai kietomaan huivin kahdesti kaulan ympäri.)

Hyppelisin, jos voisin

Olin viikon työreissulla Maltalla, ja sillä aikaa tänne on tullut kevät. Eikä mikään sellainen varovainen alkukevät, jolloin ensimmäiset kirsikkapuut vähän punertavat ja neilikat kukkivat aurinkoisilla seinustoilla, vaan ihan kunnon kevät.

Jos olisin kuin puutarhakuningatar äitini, osaisin luetella kukkivien kasvien nimiä, mutta tällaisenaan keskityin lähinnä väreihin: vaaleanpunaista, valkoista ja pinkkiä. Nurmikoilla jotain sinisiäkin siellä voikukkien seassa. Huomaan myös muotoja: kelloja, nuppuja, rypäleitä ja sellaisia peruskukkia, joita lapset piirtävät.

Tänään satuin yhdelle pienelle kadulle, jota reunustivat pienet puut täynnä valkoisia kukkia. Yrittäessäni löytää sopivaa kuvakulmaa kukkivan kujan ikuistamiseen, olin jäädä kadulle kääntyneen pakettiauton alle.

Kukkapoukkoiluni alkoi naurattaa, joten hymyilin autossa oleville ja heilautin kättäni. Ennalta odottamani tööttäyksen tai ilmeettömän välinpitämättömyyden sijaan kuskilta heltisikin hymy.

Kevään piikkiin, ajattelin.

Sillä vaikka ero loppumattomalta tuntuvan talven ja kuin yllättäen kirkastuvan kevään välillä ei täällä olekaan yhtä huomattava kuin Suomessa, vaikuttaa valon lisääntyminen ranskalaisiinkin.

Lähikauppani edessä yleensä yksin päivystävä koditon esimerkiksi on niin kiireinen jutellessaan kavereidensa kanssa, ettei ehdi lainkaan pyytää lanttia tai ruokaa hänet ohittaessani. Kämppikseni taas on tällä viikolla lähtenyt töistä jo neljän jälkeen nauttiakseen lämpimistä keleistä. Ellei työpäivän lyhentäminen ole mahdollista, vietetään ainakin lounastauko aurinkoisilla terasseilla tai vanhan kaupungin aukioilla istuskellen.

Sunnuntaina kuljin ohi lähipuistoni, jonka nurmikentällä loikoili paljon ihmisiä. Petankin peluun suunnitellu alueella oli matsi käynnissä, mutta mölkkyä en tällä kertaa bongannut, vaikka le mölkky onkin ainakin tänne pohjoiseen Ranskaan hienosti levinnyt.

Nilkat vilkkuvat paljaina, kerran vastaan tuli tyttö hameessa ja t-paidassa. Minä uskalsin tänään ulos ensimmäistä kertaa ilman takkia, ja voi sitä vapautta. Hymy on korvissa, tekee mieli hypähdellä, ja askel on kevyt.

Paitsi että en hypähtele.

Ainoan varjon näillä 20 asteen lämpötiloille ja siniselle taivaalle tuo nimittäin lääkärin määräämä vuodelepo ja noidannuoli-diagnoosi. Eilisellä lääkärikäynnillä kysyin toiveikkaana, josko voisin kuitenkin vähän kävellä, jos lupaan ottaa erityisen rauhallisesti ja varovasti.

Lääkäri ei suoranaisesti lytännyt ehdotustani, muistutti vain, että makuuasento on paras. Kyljellään ja jalat koukussa.

Paras siis olla kevät myös ensi viikolla, sillä silloin aion hypähdellä.

Kotini on vähän outo

Berliinin-kotiani kuvailin sanoilla minimalistic, scandinavian ja simple.

Tämä täällä Lillessä taas: yksityiskohtainen, eurooppalainen ja yllätyksellinen. Sellaisella hyvällä tavalla kiinnostava ja persoonallinen, sillä olen taas kerran löytänyt helmen asuntomerestä.

Vuokrasin asunnon muutaman kuvan ja parin Facebook-viestin perusteella. Kun laitoin osoitteen Google mapsiin, tuli tulokseksi kahden talon välissä oleva tyhjä tila.

Kun marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä neljän maissa päivää ennen uuden työn aloittamista saavuin asunnolle, ensimmäinen iloinen yllätys olikin se, että talo on olemassa. (Se tyhjä tila eli maanalaiseen parkkitilaan johtava ajoluiska on naapuritontilla.)

Siitä alkoikin sitten iloisten yllätysten sarja:

Kyseessä on talo, ei asunto. Siis oma ulko-ovi, kolme kerrosta (ja niiden lisäksi vintti ja kellari) ja paljon tilaa.

Ensin näin olohuoneen ja ruokailutilan kattomaalauksineen. Koristeellisista ovista astuimme keittiöön, jossa on pastelliruutuinen lasikatto ja kuviolliset laattalattiat. Takapiha on pieni, sotkuinen ja korkeiden tiilimuurien ympäröimä, mutta siellä on vaaleansininen ovi ja sen takana pyykinpesukone.

You have the best room in the house, huoneensa minulle pariksi kuukaudeksi vuokrannut Marie kertoi ja totta puhui, sillä ylimmän kerroksen huoneeni on iso, hiljainen ja valoisa. Kukaan ei kulje oveni ohi, eikä seinän takana naapuritalossa asuva vauvakaan kauheasti itke.

Portaikossa on tummanpunainen muovimatto ja muutenkin aika pimeää (ainakin tähän aikaan vuodesta). Sieltä löytyy myös kasveja, joiden huolenpidon olen jälleen ottanut asiakseni.

Alakerran pikkuvessa on asunnon ainoa huone, jossa ei ole ikkunaa, mutta juuri siellä on hyvin hitaasti kirkastuva punasävyinen lamppu. Siellä on myös kuva aasialaisesta naisesta, jota minä en ollut edes huomannut ennen kuin mieskämppikseni kävivät julisteesta pitkän keskustelun.

Niin kuin kaikissa muissakin asumissani kimppakämpissä, olohuonetta ei täälläkään juuri käytetä. Illalliset syömme keittiön baaripöydän ympärillä, sinne kannetaan myös tietokoneet, kun nettiyhteys pätkii ylempänä. Televisiota ei katsota siitäkään syystä, että kaukosäädin on hukassa.

Vaikka ei olisikaan joulukuu, niin olkkari on yleensä pimeä, sillä sen suuria kadunpuoleisia ikkunoita peittävät paikalliseen tyyliin puusuojukset, jotka kai pitävät rosvot öisin poissa.

Kylpyhuone on yksi asunnon persoonallisimmista tiloista. Siellä on kolme ikkunaa kahdella eri seinällä ja suuri kattoikkuna, joiden ansiosta kylppäriin on suora näkymä kahdesta makuuhuoneesta ja portaikosta. Kun verholla tai väliseinillä rajatun tilan sijaan suihkuttelu vielä hoidetaan ammeessa, jota ei ympäröi minkäänlainen verho tai muukaan suoja, ja tuplaovia koristavat värikkäät lasit, on ratkaisu vähintäänkin mielenkiintoinen.

Onneksi noin viikon minun jälkeeni taloon muutti robotteja rakentava insinööri, joka ensitöikseen asensi suihkun viereisiin ikkunoihin tarrasuojat. Hän kun oli se, joka ei varsinkaan pimeällä olisi voinut välttää huoneestaan suoraa näköyhteyttä suihkuttelijaan. Kaksi muuta kämppistäni ovat lääkäri ja maahanmuuttajalasten opettaja, joten sanoisinko, että hyvä tiimi.

Myös kylppärin pintavalinnat ovat jännittävät: seinissä on laattojen lisäksi tapettia ja lattialla muovimatto.

Kämppiselämä täälläkin sujuu hyvin. Kerran vietimme ihan suunniteltua kämppisillallista, kokkasimme ja söimme pitsaa, joimme viiniä ja keskustelimme mm. siitä, onko Nutella sellainen peruselintarvike, joka voisi olla kaikille yhteinen. Kyllä se kuulemma on.

Arkiaamuisin meitä on kolme samaan aikaan aamupalalla. Alussa se vähän hirvitti, mutta nyt pidän pienestä hiljaisesta aamuhetkestämme. Minä syön puuroa omenasoseella, insinööri kuorruttaa paahtoleipänsä karamellin makuisella ja hunajan näköisellä levitteellä ja lääkäri juo seisaaltaan espresson ja kauhoo vähän suklaamuroja, ellei ole jo myöhässä. Vaihdetaan ehkä kuulumisia tai suunnitelmia, joskus puhutaan ajankohtaisista uutisista. Bonne journée ja have a nice day.

Nyt kun olen saanut kotini esiteltyä, niin onkin sitten aika etsiä uutta, sillä tammikuun alussa pitäisi asua jo muualla. Pari viikkoa vielä aikaa, joten eiköhän kaikki järjesty.

Luotan asuntomäihääni.

Kaksi viikkoa takana, voilà

Olen ollut Lillessä kohta kaksi viikkoa. Hui.

Aikoinaan tehdessäni kolmen kuukauden työharjoitteluja erilaisissa viestintätiimeissä koitti kahden viikon jälkeen tyypillisesti se uneton yö, kun tuskailin mielessäni, etten ole saanut vielä mitään aikaan, vaikka jo melkein kuudennes koko harjoittelusta on takana. Kuudesosahan on melkein kuin kokonainen maanantai työviikosta!

Viime yönä sama ahdistus iski myös Lillessä. Heräsin aamuyöllä pohtimaan paitsi sitä, miksi yksi ei vastaa viestiini (vastasi se!), myös sitä, että otanko nyt varmasti kaiken irti Lillestä ja ajastani täällä (en!).

Vaikuttaa siltä, että tulen olemaan täällä ainakin huhtikuuhun, joten onhan tässä aikaa. Vielä tulee valoisaa ja lämpimämpää ja hetki, jolloin teen juominen kiinnostaa vähemmän. Mutta silti se ajatus iski nyt:

Olen ollut täällä jo kaksi viikkoa, enkä ole tehnyt mitään (paitsi töitä). 

Koska torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan ei ollut ilmeisesti ollut parempaakaan tekemistä kuin muhia tässä ajatuksessa, listasin mielessäni asioita, joita en ole ennakko-oletuksistani huolimatta täällä tehnyt.

En ole oppinut melkein yhtään ranskaa. Tai no, en yhtään on liioittelua, sillä osaan kyllä sujuvasti lyhentää työpaikan keittiössä toivotuksen bon appétit muotoon bon app, lounaani tilaan välillä sanomalla je voudrais ja totean voilà tai c'est bon, kun asia on hoidettu.

En ole tutustunut yhteenkään ihmisen kodin ja työpaikan ulkopuolella. Enkä silti edes muista kaikkien kollegoitteni nimiä tai ainakaan tajua lisätä nimeä kaikenlaisiin toivotuksiin. Kolmen kämppikseni nimet osaan kyllä jo melkein lausua, kiitos lukuisien miten sun nimi taas lausuttiinkaan -keskustelujen ja tämän nettisivun.

En ole käynyt yhdessäkään museossa, näyttelyssä tai muussakaan kulttuuririennossa. Sen sijaan olen katsonut melkein kokonaisen tuotantokauden The Big Bang Theorya Netflixistä.

En ole juonut yhtään olutta ja viiniäkin vain lasillisen. Jääkaapin jämistä kasatulla arkisella koti-illallisella ei tulisi mieleenkään korkata viinipulloa enkä järjestäisi äitiyslomalle jäävälle työkaverille läksiäisiä teemalla "farewell drinks", mutta c'est la vie en France.

En ole istunut kivoissa kahviloissa juomassa kaakaota ja katselemassa ihmisiä.

Vielä ennen nukahtamista ehdin miettiä, että josko negistelyn sijaan vaikka keskittyisin siihen, mitä aion jatkossa tehdä. Niinhän se harkkapaikoissakin aina meni. Kahden viikon jälkeen työlista alkoi pidentyä ja kalenteri täyttyä.

Kolmas viikko näyttääkin jo erilaiselta: tiistai-illallinen kämppisten kanssa, työpaikan jouluruokailu, perjantaidrinkit expat-porukassa, Gilmoren tyttöjen uudet jaksot Netflixissä...

Sitä ennen kuitenkin erinomaista viikonloppua! Bon week-end !

Minä ajattelin viettää sitä ainakin matkustamalla metrolla, lounastamalla markkinoilla sekä ostamalla jotain kashmirvillaista ja jotain makeaa.

Väärässä paikassa tähän aikaan

Lilleläisessä kahvilassa tunnen olevani väärässä paikassa. Edessäni on erinomainen cappuccino, kivasti sisustetussa huoneessa on mukavan lämmin ja langaton netti toimii, mutta joku tökkii.

Kun astuin sisään, pamautin ovensuussa seisovaa ihmistä ovella selkään. Meinasin kääntyä heti takaisin, koska eihän mun näin pitänyt aloittaa. Piti sanoa bonjour ja hymyillä iloisesti. Kassalla olisin tilannut un cappuccino et a piece of gâteau, s'il vous plaît. Sen sijaan aloitin oh, I'm so sorry. Ja jatkoin: could I just get a cappuccino? Ja here, please.

Kello oli kaksi ja kaikki muut kahvilassa söivät lounasta. Minut ohjattiin istumaan korkealle tuolille paikkaan, josta näki koko ravintolan. Olin king of the valley, eikä se tuntunut hyvältä.

Kaupunki on tosi kaunis (Instagramiin kirjoitin la ville de Lille est belle ja olin vähän ylpeä, että osasin muodostaa niin hienon lauseen). Oli aika harmaata, mutta rakennusten koristeet ja kiekurat kiinnittivät huomion. Kaikkialla on ranskalaisia parvekkeita, ja flanderilaisuudesta muistuttavat punatiilirivit. Mukulakivikadut ovat kapeita ja niiden yli kulkee viirejä, valonauhoja ja sähköjohtoja. Houkuttelevia ravintoloita, kahviloita, boulangerioita ja patisserioita on paljon.

Minä harhailin ympäriinsä ja kävelin saman risteyksen ja samojen ravintolan terassilla istuvien ihmisten ja yhden koiran ohi kolme kertaa.

Ihmiset poskipusuttelevat, ja se tekee minut iloiseksi, vaikka itse en ole koskaan oikein oppinut, että kuinka monta kertaa ja mistä poskesta alkaen. Ranskis joskus kertoi, kuinka poskipusu tekee suhteesta nopeasti läheisemmän tuntuisen, enkä yhtään epäile. Tykkään etenkin siitä, kun miehet pussaavat poskelle tavatessaan. Tykkään muutenkin miesbestiksistä ja siitä, kun miehet ovat huolissaan ystävistään tai suhteestaan heihin. Olen myös oppinut, että miesbestikseys on jotain erikoista ja minulle vähän mystistä, enkä ole kovin hyvä neuvomaan miesbestishuolissa.

Mutta ei mun pitänyt kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, vaan siitä, miten jossain tuntee olevansa kotonaan ja jossain taas ei.

Saapuessani Hongkongiin hymyilin koko bussimatkan lentokentältä kaupunkiin. Ei mulla alkuun ollut ystäviä, kotia tai suosikkiravintoloita, mutta uusien tapojen ja ympäristön oppiminen tuntui luontevalta ja sopivan jännittävältä.

Sama Berliinissä, missä olen alusta asti tuntenut kuuluvani joukkoon. On totta kai koti, jonne on turvallista palata. On pyörä, jota ajaessa voi tuhistella väärään suuntaan ajaville turisteille. Mutta sen lisäksi on ravintolat ja kahvilat, joissa voi melkein aina tilata paikallisella kielellä, sekä suunnan kysyjät, joita pystyy auttamaan edes vähän. On ihmisiä, jotka hymyilevät, eivätkä hekään aina puhu sujuvaa saksaa.

Lillen-reissulla pysähdyin pariksi päiväksi myös Brysselissä, joka olikin oletettua ja muistettua kivempi. Lokakuussa turistimassat olivat pienempiä kuin edellisellä käynnilläni elokuussa. Nyt mukana ei ollut myöskään autoa, joten kaupungista poistuminen kävi ihan helposti eikä sisältänyt lukuisia suljettuja teitä ja lopulta kävelytieltä koukkaamista.

Parin päivän aikana ehti nähdä muutakin kuin EU-rakennukset, kävelykatukeskustan ja Atomiumin. Kävin Magritte-museossa ja ihastelin Botaniquen hienoa rakennusta ja brutaaleja patsaita. Kävelin Ixellesissä (tai Elsenessä, kuten äidinkielenään hollantia puhuva belgialaistuttuni aluetta suositteli), joka on tunnettu kauniista puistoistaan, trendikkäistä kahviloistaan ja afrikkalaistaustaisesta väestöstään.

Kaduilla kuului iloinen sekamelska kieliä, kahviloiden terasseilla istui ihmisiä vaikka oli 10 astetta lämmintä, markkinakojuja löytyi joka toiselta aukiolta ja ranskalaisjonoja niiltä muilta. Valitsemassani ranskispaikassa työntekijä otti minun tilaukseni ranskaksi, mutta puhui takanani tuleville englantia. Lauantaina paistoi aurinko, ja kaikki kaupungit nyt vain ovat aika paljon parempia auringolla kuin ilman.

Mikä Lillessä sitten mätti?

Olin kaupungissa työhaastattelun takia, joten ehkä se oli hermostus. Tai se, että Ranska tuntuu vähän huijaukselta yksin koettuna. Se, että kaikki polttavat tupakkaa, mikä saa pääni särkemään. Se, että ymmärrän kyllä jotain tekstejä, mutta puhetta en käytännössä yhtään. Se, että en koko päivän aikana kuullut mitään muuta kieltä kuin ranskaa.

Minulla on kyllä paljon teorioita, mutta en minä oikeasti tiedä, miksi joku paikka tuntuu hyvältä ja toinen taas ei. Siksi olen päättänyt yrittää ennen kuin tuomitsen.

Lillekin lämpeni päivän aikana.

Kun olin istunut juomassa cappuccinoani jo tovin ja lounastajat olivat lähteneet, huomasin, että kahvilan toisessa päässä istui yksin parrakas ikäiseni mies. Hänkin oli tilannut vain kahvin ja luki jotain ipadiltaan. Välillä vilkaisimme toisiamme ja hymyilimme varovasti.

Lähtiessä suustani tuli jo merci ja au revoir.

Neljä ensimmäistä kuvaa Lillestä, loput Brysselistä.