Keksikää poikaystävälleni lempinimi

Poikaystävälläni on minulle hurjan hyvä lempinimi: se on helppo lausua, siihen liittyy omia mutta myös laajemmalle levinneitä vitsejä, sanana se on ihan normaali ja asiana tulee arjessa vastaan melkein päivittäin. Lempinimeen liittyy tietenkin myös taustatarina. (Tosin kun vähän aikaa sitten muistelin kyseistä tarinaa, niin kävikin ilmi, että mies oli täysin unohtanut koko kolmisen vuotta sitten kuullun kertomuksen, vaikka kyse on niinkin merkittävästä kuin ala-asteen viikoittaisen luovuustunnin jatkonäytelmästä kavereideni kanssa.) Muutama kuukausi sitten tämä lempinimi sai myös oman emojinsa, mikä tällaisessa 2010-luvun entisessä etäsuhteessa on tietenkin ihan must.

Parisuhteemme tasa-arvon vuoksi olenkin yrittänyt jo jonkin aikaa keksiä myös sille toiselle puoliskolle lempinimeä, koska oikean nimen käyttäminen kuulostaa kaverilta (tai miehen vanhemmilta, jos joskus innostun lisäämään nimeen sen toisen osan, josta vain harva tietää; kolmannen nimen lisääminen taas saa mieheni kuulostamaan naiselta, koska en pysty uskomaan että italialainen Michele ei muka olisi kuin Michelle josta on unohtunut yksi l), eikä koko nimitysosan poisjättäminenkään varsinaisesti viestitä välittämisestä.

Mutta hitto kun on vaikeaa.

Tässä muutama nimi, joita olen testaillut.

Heater/radiator

Tämä juontaa alkunsa suhteemme alkuaikoihin, jolloin haimme lohtua toisistamme Hongkongin lämmittämättömässä talvessa, jossa lämpötila laski jopa +6 asteeseen. (Okei, vähän suomalaista naurattaa, mutta muistelen vieläkin hytisten niitä viikkoja, kun pyyhe ei koskaan kuivanut, patja ja reppu homehtuivat ja lämmittelemään pääsi ainoastaan töihin, kirjastoon tai pikkuravintoloiden kuumankosteiden muovioviverhojen taakse.)

Minä olin lähinnä varpaideni takia ice tai ice cube, poikkikseni taas heater/radiator. Tähän nimeen liittyy kuitenkin se ongelma, että olemme siirtyneet suhteessamme jo aikapäiviä sitten eteenpäin, joten alkuaikoihin palaaminen tuntuisi vähän hassulta.

Cabbage

Tämä on vähän väkisin tehty väännös siitä minun nerokkaasta lempinimestäni. Lisäksi cabbage on työläs lausua eikä sillä ole emojia. Ei jatkoon.

Joku w:llä, v:llä tai f:llä alkava

En nyt yhtään muista mikä tämä oli, mutta nimi hylättiin aikalailla kättelyssä, koska kantahämäläiselle w:n, v:n ja f:n lausuminen sekoittamatta niitä toisiinsa on käytännössä mahdotonta. (Eikä asialle pysty tekemään mitään, koska Tammelasta ollaan poijaat ja niillä mennään mitkä on syntymässä annettu.)

Pingviini

Yhtenä iltana kävin epätoivoissani läpi puhelimeni emojivalikoimaa, ja harkitsin hetken alkavani kutsua poikaystävää pingviiniksi, koska se oli niin söpö (huomattavasti söpömpi tosin googlen emojivalikoimassa kuin puhelimessani). Skypessäkin on muuten suloinen villahuivikaulainen pingviini, joka lentopussaa sydämiä. (Siellä on muutenkin hauskoja liikkuvia emojeja, joita tykkään lähetellä poikaystävälleni odotellessani kollegoita Skype-palavereihin. Nyt kun mietin, niin saan näihin tosi harvoin mitään vastausta, viimeksi maanantaina olen näemmä lähettänyt marakasseja soittavan mummon, emmekä ole sen jälkeen pitäneet Skypessä minkäänlaista yhteyttä.)

Baklava

Poikaystäväni haluaa hoitaa ruokakauppaostokset melkein aina Lidlissä siinä toivossa, että ketju olisi palauttanut valikoimiinsa himoitsemansa baklava-laatikon. Jossain vaiheessa baklavoista puhuttiin taloudessamme niin paljon, usein ja kiintyneesti, että siirsin nimen poikaystävälleni. Kehitin jopa nerokkaan emojiyhdistelmän: takaisinpäin osoittava nuoli (back) + purkautuva tulivuori (lava). Poikkis ei jostain syystä kuitenkaan syttynyt nimelle yhtä paljon kuin itse tuotteelle.

Mate

Viime aikoina olemme yrittäneet tsempata brittienglannin kanssa, minkä seurauksena olen alkanut kutsua poikaystävää hellittelynimellä mate. Jostain syystä I miss you, mate! ei kuitenkaan saa vastaukseksi punaposkista pusuemojia.

Nimittelyn kohde rauhoittelee, että kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen, mutta koska hän ei puhu suomea, niin kehtaan huudella neuvoja täällä. Jonkinlaista epätoivoa tosin on ehkä aistittavissa, sillä hyväksyttäessäni tämän jutun kuvia miekkosella hän keksi itselleen mielestään täydellisen lempinimen: seitsemän. Koska se on mun lempinumero suomeksi (hän muistaa neljä numeroa: yksi, kaksi, kolme, seitsemän) ja siinä on man, kuuluvat perustelut. Pitää kai ottaa seuraavaksi testiin.

Minun rakas haasteeni

Muutama viikko sitten vietin tihkusateisen illan Berliinissä käppäilemällä pitkin Neuköllnin katuja olutpullo kädessä kaverini kanssa jutellen. Meillä oli noin kolmikymppisten tavalliset puheenaiheet: työt, asunnot, kavereiden ja sisarusten lapset, vihannesten kasvattaminen - ja ihmissuhteet. Kun kerran aiheessa oltiin, minä tietenkin avauduin tuntemuksistani etäsuhteesta, johon kaverini äkkiä totesi jo ajatuksenkin olevan itselleen ihan mahdoton.

Minäkin ajattelin joskus, että ei koskaan. Sitten ajattelin, että eihän se melkein milloinkaan toimi, mutta ehkä me ollaan erityisiä. Myöhemmin muutin mieleni vielä pari kertaa.

En voi sanoa, että minäkään etäsuhteen välttämättä valitsisin. Tätä kirjoittaessani, Ryanairin Lontoo-Berliini-koneen kahdeksannen rivin keskipenkillä istuessani, kieltämättä mietin, että olisipa kivaa olla sellainen "normaali" pariskunta, joka lähtisi aamulla töihin, kävisi ruokakaupassa ja iltaisin katsoisi tv-sarjoja, harrastaisi keramiikkakurssia (poikaystäväni idea!) tai tapaisi kavereita yksin ja yhdessä. Ei olisi aina ikävä tai tukahdettu suru siitä, että kohta toinen meistä taas lähtee.

Mutta mahdotontako? En suostu uskomaan niin.

Tuona tihkusateisena iltana aloin listata ystävällenikin etäsuhteen hyviä puolia.

Silloin kun on yhdessä, ei viitsi ärsyyntyä pienistä. Kun viimeksi vietimme sunnuntaiaamua yhdessä Englannissa, söimme aamupalaksi paahtoleipiä, jotka päällystimme erilaisilla voista, avokadosta ja hunajasta kootuilla yhdistelmillä. Leivät olivat ihanan lämpimiä, koska söimme ne seisten kolkossa ja viileässä keittiössä sitä mukaa, kun ne paahtimesta pomppasivat. Itse haluan aina valmistaa aamupalan valmiiksi ja sitten istua rauhassa sitä syömään. Ajatus kävi mielessä, mutta ei se ollenkaan harmittanut.

Aikalailla kaikki mitä se toinen tekee on jotenkin ihanaa tai söpöä. Se kun se toikkaroi puolialasti rappusten kaiteella yrittäen kattolasiteoksen läpi selvittää, mistä ullakkokerroksen huoneen oviheijastus oikein tulee. Tai se, kun itken sitä etten ymmärrä korttipelin sääntöjä enkä varsinkaan sitä, miksi aina häviän ja poikaystävä haluaa välttämättä ottaa kuvan, koska se on muka niin söpöä ja hän haluaa muistaa tämän hetken. Minä otin kuvia, kun mies halusi kolme kertaa peräkkäin olla Mastermindissa arvaaja kehittääkseen taktiikan, jolla kaikki yhdistelmät selviäisivät korkeintaan kuudessa rivissä. Melkein ihanaa on sekin, että poikkis haluaa ottaa kuviin sellaisin typerän kawaii-poseerauksen ja siksi muistojen tallentamiseksi mun pitää ottaa siitä salaa kuvia takaapäin.

Kun haluaa sanoa jotain, niin se tulee kyllä sanottua heti. Ei ole varaa lykätä ajatuksia tai asioita, koska yhteinen aika on niin kovin lyhyt. Etenkin tekee mieli koko ajan kertoa toiselle, kuinka onnellinen on ja tuijotella silmiin rakastuneena. Mutta myös ikävät asiat tekee mieli käsitellä aikalailla heti, koska ei se Skypessä ainakaan helpompaa ole.

Yhdessä ihan kaikki tuntuu tosi spesiaalilta. Teemme toki paljon asioita, viimekin vierailullani vietimme kaksi yötä reissussa, mutta ihan vain kahvilassa töiden tekeminen, käsi kädessä käveleminen tai kortin pelaaminen tuntuu sekin erityiseltä.

Aika klisee, mutta se, että on joku, jota ikävöidä, tuntuu aika kivalta. Kivalta tuntuu myös se, kun kuulee, että susta on puhuttu ja toisen ystävät osaavat kysyä kaikenlaisia yksityiskohtia esim. siitä, että miten työtapahtuma meni tai että onko Suomessa karhuja.

Puhelimessa (tai siis ei me koskaan puhelinta käytetä, mutta whatsapp/skype/mitä näitä nyt on) puhuminen tuntuu nykyään paljon helpommalta. Vaikka olenkin vieläkin vähän toivoton vieraille tai puolitutuille soittamisessa (mitä tapahtui sille lapselle, joka kilpaili sisarusten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä aulassa pirittävän luurin luo?!), niin englanniksikin pulisen töissä tai tutuille puhelimeenkin jo ihan sujuvasti.

Niin ja se ystäväni, joka ei ikinä missään nimessä voisi edes harkita etäsuhdettä. Hänen tyttöystävänsä haluaisi elää polyamorisessa suhteessa, ystäväni ei.

Jotenkin olen ihan onnellinen siitä, että minun ja kikkarapään suurin haaste on reilu 1000 kilometriä.

Yläasteikäisen ennustus (joka ei toteutunut)

Yläasteella sanoin kerran, että haluan olla naimisissa ja perheellinen viimeistään, kun olen 25.

No en ollut (ja hyvä niin).

Näin viime viikonloppuna ystäviäni, joille ennustukseni olen aikoinani todennut ja havainnoin, että vaikka moni meistä ei ole naimisissa, vain yksi on lisääntynyt, kaikkien ura ei kukoista ja puolet meistä asuu vuokralla, niin moni asia on silti muuttunut:

• Illanistujaisissa (tai siis iltapäiväistujaisissa, koska kokoonnuimme iltaseitsemän sijaan jo kolmelta) tarjolla ei ole vain sipsiä, karkkia ja siideriä (nyyttärimeiningillä), vaan suolaista juustopiirasta, raparperipiirakkaa, marjoilla koristeltua juustokakkua, tuoreita hedelmiä, karjalanpiirakoita, mansikoita, kirsikoita...
• Koska kaikki meistä saavat ajaa autoa ja asumme ainakin suunnilleen julkisten liikennevälineiden saavutettavissa, ei tarvitse "hommata kyytiä" tai "olla kuskina" ja istua baarin tai bileiden jälkeen kahta tuntia autossa, että kaikki ystävät saadaan kotikyliinsä. (Tai siis asumme aikalailla eri paikkakunnilla, joten matkaan menee vielä kauemmin, mutta eihän se ole sama.)
• Juominen kiinnostaa siksi, että voi ovelasti vilkuilla, onko joku raskaana.
• Kaikkien poikaystävät ja aviomiehet ovat tosi mukavia. Ei ole ikävä kiusaannuttavaa se-tekstaili-kuukausi-sitten-mulle-meininkiä tai muutenkaan idiootteja teinipoikia.
• Syy sille, että yksi porukasta ei päässyt paikalle, oli häämatka Havaijilla, ei esimerkiksi serkun rippijuhlat tai se, että äiti ei päästänyt.

Ja sitä paitsi todettiin monta kertaa, että 30 on uusi 20, joten onhan tässä vielä aikaa.