Berliini oli unelma

Tänään aamulla sen tajusin: Berliini ei ole enää unelmani.

Oli pitkästä aikaa aurinkoinen aamu, asteitakin melkein +10, kun hymy naamalla pyöräilin töihin. Olin juuri liittynyt stadionin parkkipaikalta tulevalta autotieltä pyöräväylälle, kun yhtäkkiä punatakkinen mies kääntyi omalla pyörällään jalkakäytävältä minun eteeni - krätz. Mitään vakavaa ei sattunut: mies kolautti pyöränsä takarenkaaseeni, takaa tulijat pääsivät sujahtamaan ohi, ja kun pysähdyttyäni käännyin katsomaan, heilutteli mies närkästyneesti kättään ja huuteli jotain pyöräväylän ja autotien väliseltä nurmikaistaleelta.

Minun ensimmäinen ajatukseni oli: haluan jo lähteä Berliinistä. (Toinen oli, että teinkö minä tilanteessa jotain väärin ja kolmas, että onko aamutyömatkalaisten pakko olla niin hiton kireitä.)

Olen haaveillut Berliinissä asumisesta lähes koko aikuisikäni. Ennen kuin olin edes käynyt koko kaupungissa, rinnassani sykähti, kun kuulin jonkun muuttavan Berliiniin. Muistan elävästi eräänkin tilanteen etutöölöläisen asunnon ulko-ovelta, kun kaverini kaverit kertoivat kesäsuunnitelmistaan elää taiteilijaelämää Berliiinissä - minäkin haluan joskus, ajattelin. Syksyllä 2014 muutto tuli ensimmäistä kertaa lähelle: olin lopettanut työt ja pakannut tavarani Hongkongissa, edessä oli kuukauden reppureissu Kiinassa, jonka suurena tavoitteena oli saada jonkinlainen selvyys sille, mitä seuraavaksi elämässäni teen. Gradun kirjoittaminen Berliinissä oli vaihtoehtolistan top-kolmosessa, sillä kertaa Hongkong kuitenkin voitti.

On minulla ollut muitakin unelmia, jotka eivät ole sellaisia enää. Teini-ikäisenä unelmoin perustavani perheen aika nuorena, ehkä 25-vuotiaana. Abivuonna haaveilin, että opiskelijakämppääni hankin sitten sellaisen Ikean metallisen kaapin, jollaisia myytiin ainakin 2000-luvun alussa. En koe, että kumpikaan näistä olisi toteutumaton unelma - ne vain lakkasivat olemasta.

Berliinillä on silti ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Se on ainoa kaupunki, jonne olen muuttanut ihan vain kaupungin itsensä takia: ensimmäisellä kerralla minua eivät odottaneet täällä opiskelut, työt tai ihmissuhteet. Olen aina halunnut asua Berliinissä oli suurin syy muutolleni.

Unelma ei loppunut siihen, että Berliini olisi tuottanut minulle pettymyksen. Päinvastoin: Olen elänyt täällä hyvää elämää - sellaista joka saa iloisesti yllättymään siitä, että oikeasti asun täällä. Tänäänkin.

Olen pyöräillyt ihan himona, kolunnut taidenäyttelyitä ja istunut tuntikausia kahviloissa joista melkein jokainen on suositteluni arvoinen. Tutustunut ihmisiin, hymyillyt, ihastunut, turhastunut ja innostunut. Olen polleana ojentanut saksalaisen sairasvakuutuskorttini lääkärin vastaanotolla ja tuntenut olevani kunnon veroja maksava kansalainen.

Kun Laura kerran on päässyt Berliiniin, niin ei hän kyllä sieltä mihinkään Englantiin muuta, oli poikaystäväni veli todennut äidilleen, kun parisuhteemme oli ilmeisesti ollut puheenaiheena.

Mutta katsos Alex, en tiedä sinusta, mutta minun unelmani venyvät, muuttuvat ja kasvavat - ihan kuin minäkin. Berliini on, oli ja tulee aina olemaan wunderbar, kuten sinäkin hyvin tiedät, mutta on paljon muitakin paikkoja ja asioita, jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä.

Berliini oli unelmani - nyt sen tilalla on jotain muuta.

Asioita, joista haaveilen työpäivän aikana

...mutta joita en kuitenkaan tee töiden jälkeen.

• Joogaaminen pinkillä joogamatollani
• Terveellisten kasvisruokien kokkaaminen ja niiden pakkaaminen seuraavan päivän lounaaksi
• Kylpeminen, mitä varten olen jo ostanut kahta erilaista kylpysuolaa ja jopa googlannut, miten kylpysuolaa käytetään (jos sinäkin olet miettinyt samaa, niin voin kertoa: kaada veteen, sekoita)
• Lenkkeily podcasteja kuunnellen
• Englannin sanavarastoni tietoinen kasvattaminen vaikkapa jonkun kivan appsin tai kauniin vihon motivoimana (lue: kauniiden vihkojen ostaminen)
• Romaanien lukeminen
• Sen selvittäminen, että kuuluuko pyöräni lamppu huoltotakuuseen
• Hammaslääkäriajan varaaminen
• Pitkien viestien kirjoittaminen ystäville ympäri maailmaa
• Saumattoman villapaitaohjeen etsiminen
• Töiden hakeminen tai ainakin sen miettiminen, että mitä haluaisin seuraavaksi tehdä
• Pitkien viestien lähettäminen ystäville
• Koko vartalon rasvaaminen suihkun jälkeen
• Juliaihmisen uraneliökentän tekeminen
• Kodin ikkunoiden peseminen (kumma kun illalla pimeässä tämä ei enää kiinnosta)
• Sen nettisivun etsiminen, jossa voi vertailla, millaisella palkalla saa millaisen elintason eri kaupungeissa
• Kahden villapaidan ja yhden villasukkaparin nukan leikkaaminen kynsisaksilla
• Tämän blogin kirjoittaminen

Asioita, joita ihan oikeasti teen töiden jälkeen ovat ruokakaupassa käyminen (voisin käydä vaikka joka ilta! onneksi lähi-Reweni on iltaisin auki puoli kahteentoista), Netflixin tuijottaminen, pyykin peseminen (<3) ja villasukkien neulominen.

Miten sun marraskuu menee? Pelaatko esimeriksi Topin kanssa kellarilla ristinollaa päivin, öin? 

Ajatuksia Suomesta parin viinilasillisen jälkeen

Olin viime viikonlopun ja pari päivää päälle Suomessa. Se oli ihanaa, hauskaa ja rentouttavaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ehkä koskaan, en miettinyt, että voisinko tai haluaisinko asua siellä.

(Nyt kun kirjoitan tätä, niin mietin sitä tietenkin vähän, ja vastaus on, että totta kai voisin.)

Mutta sen viisi päivää katselin Suomea tavallaan ulkopuolisen silmin. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin Suomessa oikeasti lomalla enkä suorittamassa Suomi-listaani (Suomi-lista on kokoelma asioista, joita haluan Suomessa ollessani ostaa, syödä, tehdä tai nähdä, sellaisia kuin d-vitamiini, Fazerin uusi suklaalaku, Ankallisgalleria Ateneumissa, kummitytön joulukalenteri ja Yes Yes Yes), näkemässä mahdollisimman paljon perhettä, sukulaisia ja ystäviä muutamassa päivässä ja hoitamassa asioita. Vaan lomailemassa niin paljon kuin kotimaassa nyt voi lomailla (eli yleensä vähemmän kuin jossain muualla).

Loma-Laura huomasi, että Helsingissä on uusia ratikkalinjoja ja vanhoilla erilaisia reittejä. Cappuccino maksoi yhtäkkiä yli kolme euroa, enkä lähimaksua käyttäessäni aina tajunnut että mihin korttini asettaisin. Sekoiluni tuntui ihan luonnolliselta, koska eihän lomalaisen tarvitse tietää, miten asiat toimivat. Kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa myyjät puhuivat joskus englantia enkä viitsinyt vaihtaa Suomeen, vaikka poikaystäväni ei olisi enää ollut lähimaillakaan. Nautin lumesta ja pienestä pakkasesta ajattelematta pimeyttä ja liukkaita teitä ja märkää loskaa, ja aamupalaksi söin voissa pyöriteltyjä karjalanpiirakoita ja uutuussuklaapatukoita miettimättä vihanneksia tai pilatesta.

Lomalöllöilin vain menemään.

Ulkomailla asuessa helposti ajattelee, että Suomi on ihana satumaa. Sellainen, jossa kesällä paistaa aina aurinko ja talvella on aina lunta, mietimme perjantaina-iltana täällä Berliinissä, kun kävin viinillä parin suomalaisen mimmin kanssa.

Puimme tosin myös Helsingin kalleutta ja sitä, miten Suomessa aina vähän yllättyy, jos tuntemattomat ihmiset ovat avuliaita. Ja siis miksi ihmeessä suomalaiset aina noudattavat kaikkia tyhmiäkin sääntöjä, ottais vähän rennommin niin kuin Berliinissä, jossa esimerkiksi baaritupakoinnin kielto ei onnistunut ihan vain siksi, että ravintoloitsijat eivät ottaneet sääntöä vakavasti. (Ystävät, koittakaa kestää mun vertailua, jos joudutte sitä kuuntelemaan.) Tulin siihen johtopäätökseen, että vielä en ole yksi ulkomailla asuvista Suomi-romantisoijista, mutta ehkä kuitenkin matkalla sellaiseksi.

Ja tässä on aika hyvä olla.

Pokkana valitsen sekä koti- että asuinmaastani ne hyvät puolet. Konkreettisena esimerkkinä ostan kosmetiikasta Suomesta tuttua ja turvallista Lumenea, mutta uutta ja jännää luonnoskosmetiikkaa testaan Saksassa, missä se on edullista ja helposti saatavilla. Suomessa käydessäni vedän navan täyteen lohta ja karjalanpiirakoita, mutta aasialaisissa ravintoloissa käyn siellä, missä se on halvempaa ja aidompaa. Koen, ettei minun tarvitse ymmärtää Saksan vaalisysteemiä, mutta kaikista Suomen takakonttikohuistakaan ei tarvitse muodostaa mielipidettä. Jos joku Suomi-homma nolottaa, kerron että siksi en asukaan Suomessa. Jos Saksassa taas joku ärsyttää, niin korostan ylpeästi suomalaisuuttani.

Suomi on minulle myös sellainen varasuunnitelma. Uskottelen, että mikäli kaikki yritykset, haaveet ja säädöt muualla menevät pieleen, voin aina palata tuttuun Suomeen, saada kivan työpaikan, pyöräillä keskiviikkoiltaisin kansalaisopiston pilatestunnille ja leikkiä siskontyttöjeni kanssa viikonloppuisin. Järki-minä tietää, ettei se varmaankaan olisi oikeasti niin helppoa, mutta antakaa minun uskoa.

Tämän kirjoituksen pointti taisi hukkua niihin viinilasillisiin, mutta sellaista mietin, että olen kai aika onnekas ja onnellinen. Ja sitäkin, että Suomi on ihan mahtava paikka, vaikka en juuri nyt siellä haluaisikaan asua. Niistä parista viinilasillisesta maksoin Berliinissä alle vitosen, sanonpahan vaan.

Vielä lopuksi: Hyvää isänpäivää kaikille isille tai sellaisiksi itsensä tunteville, mutta etenkin tietty mun omalle! Vaikka Suomi olisikin mielestäni ihan pyllystä, niin lupaan, että tulisin silti käymään siellä perheeni takia.

Marraskuun alun perinteinen katsaus

Ensi marraskuusta ei ole hajuakaan, mutta en tiedä, yllätynkö paljon mistään,

kirjoitin vuosi sitten.

Ja oikeassa olin, sillä enpä olisi vuosi sitten uskonut olevani tässä, oikeastaan aikalailla siinä, missä vuosi sitten toivoin olevani. Eikä silti kauheasti yllätä.

Viime marraskuusta tuntuu olevan ikuisuus, mikä on varmaan hyvä merkki siitä, että 12 kuukaudessa on tapahtunut hurjasti. Muistan kyllä ne vuoden takaiset fiilikset, tunteen siitä että elämäni on taas menossa johonkin. Jännitti ja innosti. Ja sitten mentiin.

Ilmeisesti marraskuusta on muodostunutunut elämääni jonkinlainen Suurten Muutosten kuukausi, koska paikalleni en ole jäämässä tänäkään vuonna.

• Mulla oli taas synttärit, joita juhlin viiden päivän Suomen-lomalla. Synttäriaamunani heräsin helsinkiläisestä hotellihuoneesta suosikki-ihmiseni vierestä, söin aamupalalla kolme karjalanpiirakkaa, ostin laukun englanniksi (koska en kehdannut kertoa kohteliaalle myyjälle, että puhun kyllä suomea), kävin kahvilla, pussailin lentokentällä ja lensin kotiin Berliiniin.
• Tällä kertaa en aloita marraskuussa uutta työtä, mutta uuden työsopimuksen sentään. Työn sijainti -kohdassa lukee joustava.
• Heitin itselleni somehaasteen, minkä seurauksena snäppäilen ensi viikon entisen ainejärjestöni Snapchat-tilillä like it's 2016.
• Muutan Englantiin. Tai siis melko varmasti muutan, koska juuri mitään konkreettista en vielä ole tämän eteen tehnyt. Maana se on minulle uusi, mutta toisaalta muutto on paluu menneisyyteen. Ihan kaikilla hyvillä tavoilla.
• Koska tämä marraskuu tulee siis taas kerran olemaan viimeiseni Berliinissä, olen klikkaillut Facebookissa Interested useampaankin tapahtumaan ja kulttuuririentoon. Ensimmäiset joulumarkkinatkin avautuvat jo marraskuussa, joten kun en ole näyttelyissä, ensi-illoissa, esityksissä tai lukuilloissa, voi minut löytää glühwein-muki kädessä kiertelemässä toreja.

Ensi marraskuusta ei ole taaskaan tietoakaan, mutta aika varmaksi voisin veikata ainakin maan, jossa silloin asun. Sitten taas jos löydänkin itseni muualta, niin en varmaan ylläty siitäkään.

Minä ja kahvilat

Lukiossa meillä oli tapana joskus hyppytunneilla tai koulun jälkeen mennä yhteen pikkukaupungin harvoista kahviloista. Suosikkiamme, sitä torin laidalla sijaitsevaa, pyörittivät keski-ikäiset naiset, jotka leipoivat herkullista juustokakkua ja antoivat levittää koulukirjat pöydille. Kiitos minut kahviloihin kutsuneen ystäväni ja Gilmoren tyttöjen, noihin aikoihin opin rakastamaan kahviloissa lorvimista.

Opiskeluaikoina opettelin juomaan kahvia, koska teen tilaaminen tuntui rahantuhlaukselta. Vietin tuntikausia Unicafen kahviloissa, Kaisaniemen Wayne's Coffeessa, Sokoksen Coffee Housessa, Lasipalatsin Javassa ja Kluuvikadun Robert's Coffeessa. Opiskelin, luin kirjoja, sain ystäviä, suunnittelin ryhmätöitä, kävin treffeillä, elin ja unelmoin.

Noiden vuosien jälkeen olen etsinyt suosikkikahvilani Tartossa, Jyväskylässä, Hongkongissa, Lillessä, Brysselissä ja nyt Berliinissä. Reissuilla tutkin, missä kahviloissa Instagram-kansa viettää aikaansa ja merkkaan ne Google Mapsiin. (Vasta pari viikkoa sitten opin myös, miten Google Mapsissa saa kartalle kaikki lähialueen kahvilat käyttämällä hakua coffee shop nearby ja sitten valitsemalla Search this area.) Kun nyt käyn Helsingissä, yritän aina ehtiä johonkin minulle uuteen kahvilaan. Tällä hetkellä listalla ovat muun muassa Café DaJa, Frangipani, Buongiorno Caffe, Paulig Kulma ja Robert's Coffee Jugend.

Tästä huolimatta suhtautumiseni kahviin on aika välinpitämätön, mitään muuta tilaan hyvin harvoin. Syksyllä elän tosin lyhyen kaakaokauden, joka loppuu hyvissä ajoin ennen joulua, kun makeus ja juomien harmittava vetisyys alkaa kyllästyttää.

Mutta kahvilat - niitä minä rakastan. Rakastan niiden tunnelmaa, rakastan niiden sisustusta, rakastan ihmisten katselua. Rakastan sitä, että kahviloihin on helppo mennä yksin kirjan tai tietokoneen kanssa. Sinne on helppo mennä myös yhdessä, mutta silti ei ole pakko koko ajan jutella. Seuralaisenkin kanssa kahviloissa voi selailla lehtiä, lukea kirjaa tai tehdä töitä. Rakastan sitä, että tunnen olevani kaltaisteni seurassa - voin luottaa siihen, että naapuripöydässä konettaan naputteleva tyyppi ihan oikeasti katsoo läppärini perään, kun itse käyn vessassa.

Tätä, niin kuin suurta osaa tämän blogin muistakin postauksista, kirjoitan kahvilan ikkunapöydässä. Seinällä lukee valokaapelilla but first, coffee ja vieressäni on juomakuppi koirille. Pöydällä läppäri, puhelin, pieni vesilasi ja flat white, 2,70 euroa.

En osaa oikein eritellä, mikä kaikki Berliinistä tekee mielestäni niin ihanan (tai siis osaan toki mainita monia asioita, kuten pyöräilyn, rentouden, erityyliset kaupunginosat, puistot ja vesi, matalan kynnyksen ravintolat ja tapahtumat, hintataso…), mutta osan Berliini-rakkaudestani laitan juuri tällaisten kahviloiden piikkiin. Jos sinäkin haluat etsiä Berliini-hurmaa hyvästä kahvikupillisesta, käy vaikkapa näissä:

Milch Halle, Auguststr. 50, Mitte - Hyvää kahvia, hyvä wifi ja aurinkoisia istumapaikkoja ulkona (kadun kummallakin puolella). Sisällä on suuri communal-pöytä, jonka ääreltä löytyy melkein aina tilaa yhdelle . Täältä löytyy myös se mainitsemani but first, coffee -valoputkihässäkkä.

East & Eden, Torstr. 141, Mitte - Pisteitä etenkin vaikuttavasta huonekorkeudesta ja kasveista niin sisällä kuin terassillakin. Nopea wifi, jota voi käyttää vain tunnin päivässä. Listalla kaikki hipsterkahvilan vakkarit: avokadoleipä, granola, kuivakakkuja...

Oslo Kaffebar, Eichendorffstr. 13, Mitte - Täälläkin on suuri pöytä, joka on lähinnä läppäriväen kansoittama. Koska hyvä netti ja työskentelyn salliva ilmapiiri.

Nothaft Seidel Café, Schönhauser Allee 43A, Prenzlauer Berg - Koruton paikka, joka tarjoilee muovikelmuun käärittyjä kakkupaloja (esim. pinaatista tai punajuuresta tehtyjä, itse olen maistanut vain suklaata). Betoniseinistä huolimatta kahvilassa on lämmin tunnelma.

Bonanza Coffee Heroes, Oderberger Str. 35, Prenzlauer Berg - Kahvisankarit todellakin keskittyvät itse kahviin, pidempään oleiluun tästä paikasta ei ehkä ole. Ulos puupenkeille mahtuu myös aurinkoisena sunnuntaina, vaikka paikka onkin ihan Mauerparkin vieressä, testattu on.

Milch & Zucker, Oranienstr. 37, Kreuzberg - Täällä kohtaavat macbook-kansa ja alueen turkkilaisäijät. Edellinen ryhmä istuu kahvilan takaosassa, jälkimmäiset ulkona. Lounasaikaan töiden teko on kielletty.

Fräulein Wild, Dresdener Str. 13, Kreuzberg - Sisustukseltaan romanttisempi ja söpömpi kuin moni muu (kahvilassa on jopa sohva!). Täällä tekee mieli tilata pelkän kahvin lisäksi kakkua tai vaikka bagel.

Cuccuma, Zossener Str. 34, Kreuzberg - Tämä kahvila sijaitsi mun edellisen Berliini-kodin lähellä, joten paikasta tuli yksi vakkareistani. Jos on aikaisin liikenteessä tai hyvä tuuri, voi koneineen saada paikan parvelta. Yläkerran takahuoneesta löytyy myös upottavia sohvia juoruiluun ja kaakaon kittaamiseen.

KAFFEEBAR, Graefestr. 8, Kreuzkölln (Kreuzberg/Neukölln) - KAFFEEBAR sijaitsee yhdellä suosikkikaduistani. Perustyylikäs paikka tyylikkäine työntekijöineen ja asiakkaineen.

Populus Coffee, Maybachufer 20, Kreuzkölln - Suomalaisten omistama paikka. Mahtava kesäsijainti kanaalin varrella, sisällä en ole koskaan istunut, mutta muistaakseni paikka on enemmän tuoli- kuin sohvatyylinen.

Katie's Blue Cat, Friedelstr. 31, Kreuzkölln - Pieni paikka, joka on kuuluisa bageleistaan. En ehkä kehtaisi varata pöytää koneellani, mutta kaverin tai kirjan kanssa suosittelen. Jos ei mahdu sisälle, niin ihan lähistöllä on paljon samantyylisiä kahviloita.

Café bRICK, Lenaustr. 1, Kreuzkölln - Piristää värikkyydellään. Vakkarit, kuten kasvit ja terassipenkki, löytyvät kuitenkin täältäkin.

ESPERA Cafébar, Sonnenallee 35, Kreuzkölln - Ikkunapaikalta on upea mahdollisuus Neuköllnin elämänmenon tarkkailuun. Tuoleja ja penkkejä, ei sohvia täälläkään.
Geschwister Nothaft Cafe, Schwarzastraße 9, Neukölln - Pinkkiseinäinen Prenzlauer Bergin sisaruskahvilaansa isompi paikka. Todellista Instagram-materiaalia!

Hyviä kahvihetkiä!

(Kahvihetkistä puheen ollen, suosittelen Kahvihetkiä maailmalla -podcastia, jonka jokaisessa jaksossa Ranskassa asuvat Lilli ja Helena haastattelevat suomalaismimmejä ympäri maailmaa. Pari viikkoa sitten Kabul-ajoistaan kertoi upea ja rohkea ystäväni Sini.)

Mun ja isäni vinkki stressaantuneille

Olen tullut aika monessa asiassa isääni. Olemme esimerkiksi molemmat herkkiksiä itkupillejä, joilla on taipumus monileukaisuuteen.

Ja kun mieltä painaa, me menemme yksin luontoon.

Takana oli vähän vaikea, ikävöivä loppuviikko ja sen huipentumana perjantai-iltapäivänä kilahtanut sähköpostiin, joka sai väsyneen pääni tolaltaan. Pari yötä pyörittelin omia ja maailman tuskia niin, että nukuin huonosti, ohimoita särki ja aivot huusivat lepoa. Kun lauantai-iltana kotikortteliini yllättäen laskeutunut hento vaaleanpunainen valo sai sitten paitsi hymyilemään myös jostain syystä herkistymään, määräsin itselleni metsäterapiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin U-bahnilla seitsemän pysäkinväliä, S-bahnilla kymmenen ja sitten kävelin, kiipesin ja rämminkin, kunnes edessäni avautui berliiniläisen metsän vihreä, keltainen ja ruskea väripaletti.

Huipulle kivuttuani otin villapaidan pois, suljin silmäni, käänsin kasvoni aurinkoon ja hengitin syvään.

Jos olisin suunnitellut reissuni paremmin, olisin tässä vaiheessa vielä ehkä pitänyt villapaidan päällä tajutessani, että pusikkoseikkailun sijaan kukkulalle olisivat johtaneet myös leveä päällystetty polku tai vaihtoehtoisesti portaat. (Google kertoo, että helpoin reitti Drachenbergille eli lohikäärmevuorelle, joka ainakin sunnuntaiaamupäivänä oli leijaa lennättävien lapsiperheiden suosiossa, käy Heerstrassen S-bahn-aseman kautta. Maisema on hyvä myös kaupungin suuntaan ja kukkula toimii kuulemma myös auringonlaskun ihailuun, joten jos vähän erilainen Berliini-kohde kiinnostaa, niin mene ihmeessä.)




Huipulta jatkoin alas puiden sekaan, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mäntyjä ja aina välillä värikkäiden lehtipuiden reunustamia kujia. Paljon maastopyöräilijöitä ja ihmisiä, jotka hymyilivät halloita vaihdettaessa. Pusikkoon loppuvia polkuja ja kyttäyskoppi, johon en melkein uskaltanut kurkistaa, koska olin edellisenä iltana katsonut The Walking Deadia.

Reitilleni osui myös muutamia Havel-joen varren hiekkarantaisia uimapaikkoja, joissa olisin pulahtanut, jos olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja joku muu aika kuin lokakuu. Nyt katselin pieniä purjeveneitä ja aavemaisia kesähotelleja satsumoita mutustaen.

En minä siellä muutenkaan mitään sen ihmeellisempää tehnyt tai suuria ajatellut, mutta tulipahan ainakin hengitettyä kunnolla.

Lempeää viikon alkua! Ja jos stressimörkö on hiipinyt päiviisi, niin minä ja isäni suosittelemme: mene metsään.

Kahvilapojan kasvaneet hiukset ja muita ajatuksia

Melkein tasan vuosi sitten istuin tässä samassa kahvilassa, samassa pöydässä, silloinkin yksin tietokoneeni kanssa.

Otin kuvan, ja tiskin takana työntekijä poseerasi. Nyt työ sama kiharatukkainen mies valmisti kahvini, ja siitä kuvasta katsoin, että hiuksensa ovat vähän kasvaneet.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta, kirjoitin silloin. Berliinissä oli kesä, olin muutama viikko aiemmin lopettanut työt Suomessa ja hain Berliinistä uusia.

Aika paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen asunut Saksan lisäksi kahdessa maassa, käynyt kahdeksassa. Reissuillani olen ensimmäistä kertaa kokenut niitä matkustamisen varjopuolia, joista jotkut varoittelevat: reppuni varastettiin, matkalaukkuni jäi saapumatta, sairastuin niin että jouduin palaamaan kotiin aiemmalla lennolla. Mutta enemmän olen kuitenkin kokenut riemuja: uusia makuja, tuoreita ajatuksia, ainutlaatuisia kokemuksia ja yllättäviä kohtaamisia.

Vuosi sitten kipuilin sitä, saanko ja osaanko nauttia vapaudesta. Kuukausi sen jälkeen aloitin työt, joihin olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt enemmän energiaa ja aikaa kuin mihinkään muuhun, vähän liikaakin. Tein ensin yhden äitiyslomasijaisuuden, joka vaihtui sulavasti työpätkään toisessa organisaatiossa. Viime viikolla kuulin, että minulle tarjotaan pysyvää sopimusta Berliinissä, mikä vuosi sitten olisi ollut unelmani. Nyt tekee mieli kieltäytyä. 

Olen ihastunut, tietoisesti unohtanut ja sitten rakastunut uudelleen.

Olen vaihtanut cappuccinot flat whiteen ymmärrettyäni, että jälkimmäisessä on vähemmän vaahtoa ja enemmän juotavaa.

Kroppani on kuuluvasti ilmaissut, ettei kestä minkälaista kohtelua tahansa kehittämällä sekä noidannuolen että viikon lihassäryt treenin jälkeen.

Ja kaikesta huolimatta olen taas täällä, samassa kahvilapöydässä juomassa kahvia, jonka on valmistanut sama barista. Mietin, että mitäköhän hänen elämässään on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, sillä vaikka tällaisesta blogilistauksesta voisi saada kuvan, että elämäni on jotenkin harvinaisen tapahtumarikasta, niin kaikillehan tapahtuu. Läheiseni ovat saaneet lapsia ja keskenmenoja, ostaneet koteja ja autoja, vaihtaneet työpaikkoja ja asuinmaita. Eronneet ja rakastuneet, oppineet aakkoset ja uusia kieliä.

Ei minunkaan elämäni ole sen kummempaa.

Pyörästä se lähti

Kymmenentenä iltana tuntui vihdoin siltä tutulta, ihanalta Berliiniltä, johon jo vuosia sitten ihastuin. Lomalaisena olen saanut fiiliksestä yleensä kiinni tunneissa, mutta tällä kertaa tunteen saavuttamiseen tarvittiin polkupyörä, satunnaisia tuttavuuksia, 26 asteen lämpötila ja persikkaisenpinkki auringonlasku.

Olin jo ehtinyt vähän huolestua.

Olin esimerkiksi käyttänyt tunteja yrittäen etsiä käytettyä polkupyörää Ebaysta. Siitäkin huolimatta, että valitsin vain kaikkein luotettavimmilta tuntuvat ilmoitukset, oli pyörää kaupittelemassa aineidenkäyttäjä, joka ei tuonutkaan pyörää ilmoittamansa osoitteen sisäpihalta vaan lähimmältä S-bahn-asemalta. Ei hirveästi huvittanut tukea pyörävarastusharrastusta, vaikka kulkupeli olisikin lähtenyt mukaan halvalla.

Sitten aurinkoisen työviikon jälkeen koitti kolea viikonloppu, jolloin ei huvittanutkaan tehdä juuri mitään muuta kuin katsoa Netflixiä. Kaikkein vähiten tutustua uusiin ihmisiin.

Kotikin on kiva, mutta ei niin ihana kuin tiedän Berliinistä löytyvän. Välillä mietin, että ottaisin mielelläni enemmän valoa ja lautalattiat.

Tiesin kyllä olevani onnekas ja olin onnellinenkin Berliinistä, mutta silti olo oli jotenkin vähän laimea.

Kunnes sitten tuli tiistai-ilta, jolloin epäilykset kaikkosivat.

Uskon hyvän karman ottaneen vauhtia siitä, että annoin periksi alle satasen pyörän metsästämisessä, ja sen sijaan töiden jälkeen suuntasin yhteen monista berliiniläisistä pikkupajoista, jotka kunnostavat ja myyvät vanhoja polkupyöriä.

Ja siitä se sitten lähti.

Pyöräpajalla minut otti vastaan amerikkalainen Morris, joka ensimmäisenä istutti sohvalle juttelemaan. Pohjoismaista, töistä, Berliinistä, ihmissuhteista, PMMP:stä, hyttysistä, tanskalaisesta ex-vaimostaan, rasismista, pojastaan jolla oli 15-vuotiaana kulmalävistys, sisaruksistaan joilla yhdellä oli syntymäpäivä… Hän kyseli, kertoi tarinoita ja kehui sopivasti. Tarjosi oluen ja kutsui parin viikon päästä juhlimaan seinämaalauksen valmistumista. Jossain välissä katselimme pyöriäkin. Tätä minä itse olen viime aikoina käyttänyt, hän totesi esitellessään klassista mustaa pyörää etukorilla, kolmella vaihteella ja jalkajarruilla. Seuraava puheenaihe löytyi pyörän California-brändistä: Oletko koskaan käynyt Kaliforniassa? Ennen kuin ehdin edes vastata, mies jatkoi: No et varmaan, koska olet niin söpö, ettei ne päästäisi sua sieltä pois. Lähtiessä mietin, että pitäisikö tiedostavana modernina naisena jotenkin pahastua tällaisista tytöttelevistä ulkonäkökommenteista, mutta en jaksanut välittää, kun poljin valtava hymy huulillani Berliinin tasaisia katuja ilta-auringon jo kellertäessä maisemaa.

Kotona hukutin energiapäissäni sen suuren seinälukin, jonka aamulla olin päättänyt jättää huomiotta (ja joka jostain syystä hengaili edelleen täsmälleen samassa paikassa kuin 10 tuntia aiemmin). (Sittemmin tästä on muuten tullut aikalailla joka-aamuinen leikki, jossa minä shokkiherään suihkuverhossa, seinällä tai ammeessa mongertavan lukin läheisyyteen ja metsästän sen sitten vesisuihkulla viemäriin.)

Se tiistai-ilta oli lämmin ja aurinkoinen, joten lähdin vielä katsomaan auringonlaskua yhteen lempipaikoistani, joka sijaitsee tämänkertaisen kotini lähettyvillä. Tuijottelin väriään vaihtavaa taivasta, join spinaattismoothien ja keräsin rohkeutta lähettää yhden viestin, vaikka lähettämistä enemmän rohkeutta vaati sen hyväksyminen, etten ehkä koskaan saa vastausta. (En kestä, miten muka-dramaattisia whatsappailuni on olleet viime aikoina.)

Suihkussa, jonka ilman sen suurempia ongelmia sain väännettyä sopivalle lämpötilalle, käytin loppuun ranskalaisen Le Petit Marseillasin makea mantelimaito -saippuan, ja huolimatta siitä, että tiesin joutuvani aamulla pesemään itseni kämppikseni sinisellä miessaippualla, iloitsin siitä, että pääsisin seuraavana päivänä Rossmanniin ostoksille.

Hiusten kuivuessa join kamomillateetä ja herkuttelin Kitkat-maapähvinävoi-suklaapatukalla. Katsoin jakson Breaking Badia ja viestittelin sekä viereiseen huoneeseen (hyttysentapposuunnitelmia) että 1 100 kilometrin päähän.

Nukkumaan mennessä mietin, että tällaista se elämä Berliinissä tosiaan on. Aika kivaa.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

Puhelimeni Google Keep -sovellus on täynnä listoja. Kiinnostavia kirjoja, vanhoja kauppalistoja, reissusuunnitelmia ja päiväagendoja. Lista intialaisista suosikkicurryistani. 

Viimeisinä päivinäni Berliinissä kokosin sinne myös listaa, jonka otsikoin "asioita, joita tulen ja en tule kaipaamaan Berliinistä". Lisäsin siihen asioita liikennevaloissa odotellessani, iltaisin juuri ennen nukahtamista ja juodessani kaakaota taas yhdessä mukavassa kahvilassa. Lista ei silti ole kovin pitkä. Eikä se varmaan pidä edes yhtään paikkaansa, koska olen huomannut, että ihmismieli muistaa ja kaipaa joskus hassuja asioita.

Parhaillaan istun Riian lentokentällä odottamassa lentoa Helsinkiin. Viikon päästä lähden seuraavaan maahan ja uuteen kaupunkiin, mutta ennen sitä aion halia uutta siskontyttöäni ja sisarusteni muita lapsia, kaivaa lämpimämpiä vaatteita varastosta, istua vanhempieni ruokapöydässä, lukea isän Suomen Kuvalehtiä ja äidin Kotivinkkejä, istua kahviloissa ystävieni kanssa, katsoa ehkä Vain elämää ja kaivata vähän Berliiniä.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

• Ihmisten määrä, monenlaisuus ja avoimuus
• Erityisesti yksi ihminen
• Kotibileet
• Hammastahnat
• Haribon vampyyrikarkit
• Kahvilat
• Tasaisuus pyöräillessä
• Rossmanin luonnonkosmetiikka
• Edullinen vietnamilainen ruoka

Asioita, joita en tule kaipaamaan Berliinistä

• Tupakointi baareissa
• Lentokentät

Kolme miestä ja tyttö Berliinissä

Heräsin tänään kahdeksalta, avasin verhoni, ja aamuaurinko paistoi pitkästä aikaa huoneeni lautalattioille.

Tuntia aiemmin olin kuullut, että seinänaapuri-kämppikseni oli lähtenyt poikansa kanssa junalle, joka vei syyslomalaiset mummolaan. Tiesin olevani yksin asunnon tässä päässä, joten kävin rauhassa suihkussa miettimättä kylppärin varaamista ja tein aamupalaa kolistellen ihan niin paljon kuin halusin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin toinen asuintoverini oli tullut kotiin (crazyista house partyista, kuten myöhemmin kuulin) ja käynyt ikkunani ulkopuolella olevalla parvekkeella tupakalla. Heräsin silloin ääniin, käänsin kylkeä ja nukahdin heti uudelleen.

Kolmannen kämppikseni näin viimeksi torstai-iltana, kun kävimme lainaamassa kerrosta ylempänä sijaitsevasta kimppakämppästä sauvasekoittimen sosekeiton tekoa varten. Neloskerroksen asunnossa asuu myös kämppikseni tyttöystävä, jonka luona tämä viettää valtaosan öistä ja illoista.

Vähän aikaa sitten yksi kolmikosta kysyi, mitä ajattelin heidät ensi kertaa nähdessäni. Olin saapunut Berliiniin vain paria tuntia aikaisemmin (mutta ehtinyt kuitenkin jo jäädä jumiin hostellihuoneen kylppäriin). U-bahnissa valitsin vahingossa väärään suuntaan menevän linjan, joten lähetin matkalta viestin, että olen 5 minuuttia myöhässä. Muualla en ehkä olisi vaivautunut, mutta oltiinhan nyt täsmällisyydestä tunnetussa Saksassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä ja söimme leipää. Muistan ajatelleeni, että nämä tyypit ovat ihanan tavallisia.

Asunnossa kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen kokoon. Katto korkealla, valtavat huoneet ja paljon ikkunoita. Lautalattia natisi ja huonekaluja oli todella vähän. En muista, kuulinko syyn minimalistiselle sisustukselle jo ensimmäisellä käynnillä vai vasta muutettuani sisään seuraavana iltana. Vielä muutama kuukausi sitten asunnossa nimittäin asui myös yhden kämppikseni entinen tyttöystävä ja heidän yhteinen lapsensa. Erossa huonekaluista valtaosa lähti toiseen osoitteeseen, ja samalla tyhjäksi jäi myös huoneeni, jossa perheen poika aiemmin asui. Edellisestä asukkaasta huoneessa muistuttavat seinään keltaisella maalatut kuviot ja oven sisäpuolelle teipattu piirustus puoliksi kuoriutuneesta tipusta. Tavatessani pojan ensimmäistä kertaa hän totesi isälleen saksaksi: hän asuu minun huoneessani. Nyt poika nukkuu täällä vieraillessaan seinän toisella puolella.

Ulkonäöllisesti kukaan ei ehkä kuvailisi asuinpaikkaani kotoisaksi, mutta minulle tämä on Berliini-koti ja siksi jotenkin kovin rakas.

Minimalistic, scandinavian, simple, vitsailimme yhtenä päivänä. Valtavassa olohuoneessa on suuri puinen pöytä, jonka äärellä on näiden kahden kuukauden aikana syöty kaksi kertaa. Sitten on yksi Ikean kahden hengen istuttava sohva, kaunis nojatuoli ja televisio, josta katsotaan vain lastenohjelmia. Asunnon kahdesta matosta se pörröisempi ja valkoisempi on sijoitettu sohvan eteen, toinen on eteisen kuramatto.

Olohuoneessa on myös neljä kasvia, ne ovat minun projektini. Siirtelen ja kääntelen niitä parin päivän välein, nypin kuivuneet lehdet ja kastelen välillä, mutta eivät ne silti voi kovin hyvin. Tänään tuin yhden niistä varret yhteen, jotta se ainakin näyttäisi paremmalta.

Kasvin lisäksi yritin tänään pelastaa sen parhaimman kokoisen kattilan, johon yksi kämppiksistäni muutama päivä sitten poltti riisit pahasti pohjaan. Kiehautin kattilassa pari ruokalusikallista pyykinpesujauhetta ja muutaman desin vettä, sillä niin Martat neuvoivat. Ei auttanut.

Marraskuun alussa huoneeseeni muuttaa kämppisteni ystävä. Sanoessani hyvästit asuintovereilleni ja Dudenstraßen asunnolle heitän heipat myös Berliinille. Toivon, että kohtaamme jälleen, mutta nyt lähden kokeilemaan elämää ja työntekoa lännemmässä.

Luulen, että tulee vähän ikävä. Ikävä tilavuutta ja valoisuutta. Ikävä mutkattomuutta ja tuttavallisuutta. Ikävä huonekasveja ja natisevia lattioita.

Jossain vaiheessa tulee ehkä ikävä myös ainakin yhtä kämppiksistä, josta on muutamassa viikossa tullut jo melkein ystävä. Seuraavaksi aionkin painaa pauselle Everything Will Be OK -nimisen soittolistan, kävellä natisevia lattioita pitkin asunnon toiseen päähän, koputtaa ovelle ja kysellä Netflix-seuraa.

Koska tänä iltana en haluaisi miettiä sitä, kuinka kova ikävä minun tulee Berliiniä.

Miten nauttia Berliinistä, vaikka on kylmää, sateista ja Netflix

Tällä viikolla on ollut aika kylmää ja sateista, ja Berliinistä nauttimisen sijaan iltaisin onkin huvittanut lähinnä istuskella kämppisten kanssa keittiössä, neuloa villasukkia ja katsoa Netflixiä.

Samalla olen sitten tuntenut huonoa omaatuntoa edellä mainitusta, sillä pitäisihän sitä nyt mennä ja tehdä, kun kerran tänne ollaan tultu ja aikaa kerrankin on. "Se, etten nauti tarpeeksi ajastani Berliinissä, tapaa aktiivisesti uusia ihmisiä ja käy ulkona" pääsi tällä viikolla jopa stressilistalleni, joka on minun ja ystäväni kehittämä lista asioista, jotka juuri sillä hetkellä aiheuttavat stressiä ja ahdistusta. Konsepti perustuu uskomukseen siitä, että ääneen sanottuna asioille tulee luultavammin tehtyä jotain.

Eikä siinä sitten auttanut muu kuin pukeutua taas kerran yhteen niistä kahdesta villapaidasta, jotka pakkasin mukaan, vetää huppu päähän ja hanskat käteen, avata sateenvarjo ja astua ulos.

Mitä Dudenstraßenin kotoisten seinien ulkopuolelta sitten löytyi?

Berliinissä vietetään vielä tämän viikonlopun ajan valofestivaali Berlin Illuminatedia, joka muuttaa monet tutut merkkirakennukset iltaisin valotaideteoksiksi. Koska tykkään valosta ja kauniista asioista, lähdin tietenkin mestoille. Pyöräilin Potsdamer Platzin kautta Branderburgin portille, josta kuljin Unter den Lindenia pitkin Berliner Domille ja tv-tornin juureen. Paras show löytyi mielestäni Hotel de Romen julkisivusta, jossa pyöri muutaman minuutin valovideoteos.

Varasin vihdoin vierailuajan valtiopäivätalon kupoliin, jossa en ole aiemmillakaan Berliinin-reissuillani käynyt. Sopiva aika löytyi vasta parin viikon päästä, joten jos olet tulossa kaupunkiin, niin kannattaa bookata ajoissa. Vierailu on ilmainen, mutta vaatii tosiaan ennakkorekisteröitymisen.

Lempikämppikseni synttärit ovat tulossa, ja lupasin neuloa lahjaksi villasukat. Yhtenä iltana lähdinkin lankaostoksille, mikä osoittautuikin pienimuotoiseksi seikkailuksi, jonka aikana päädyin esimerkiksi wilmesdorfilaiselle kadulle, jolla hyvin vähäpukeiset naiset kauppasivat palveluitaan ja autot matelivat epäilyttävän hitaasti (Berliinissä prostituutio on laillista kaikkialla, mutta yhtä julkisesti en ole siihen aiemmin törmännyt).

Löysin kyllä jotain kivaakin, sillä päädyin etsinnöissäni DIY-taivas Moduloriin. Kaksi valtavaa kerrosta kaikenlaista taide- ja askartelukamaa, bonuksena hyllyjen välissä seikkailevat taidekoululaiset, joiden päältä voi bongata viimeisimmät trendit. Rakennuksen aulassa sijaitsee kiva kahvila, jonka seinältä opin, että kivi-sakset-paperi oli alunperin itäaasialainen käsipeli etana-sammakko-käärme.

Sukkalangat hankin lopulta Karstadt-tavaratalosta, joiden valikoimaan kuuluu ainakin Schachenmayria. Kävin myös parissa lankakaupassa, mutta niiden kaikki sukkalangat olivat liukuvärjättyjä ja aika hintavia.

Olen vieraillut myös gallerioissa ja näyttelytiloissa, sillä Berliinissä on meneillään European Month of Photography. Näyttelyt ovat pääasiassa pieniä, joten olen bongannut kartalta muutaman toisiaan lähellä olevan gallerian ja yleensä vielä etsinyt jonkun kivan kahvilan alueelta.

Olen tilannut vietnamilaista, intialaista ja pitsaa. Juonut cappuccinoja ja syönyt croissanteja.

Lauantai-iltana nappasin lähikaupasta riesling-pullon kangaskassiini ja lähdin ystävälleni läpikäymään edellisten viikkojen käänteitä. Yhden viinipullon ja kahden elämän ihmettelyn jälkeen päädyimme prenzlauerbergiläiseen baariin, minkä takia olen tänään tuulettanut kaikkia päälläni olleita vaatteita ja asusteita parvekkeella ja shampoonnut hiukseni kahdesti (vaikka yleisesti pidänkin Berliiniin vapaamielisyydestä, niin sisällä tupakointi on kyllä tosi pyllystä).

Olen löytänyt kävellessäni uusia kortteleita, kuunnellut podcasteja ja peittänyt suuni huivilla toistaessani ranskankielisiä fraaseja.

Monta kertaa olen miettinyt, että kannatti lähteä.

Vielä useammin olen kuitenkin jäänyt kotiin juomaan teetä kämppisteni kanssa, neulomaan villasukkia ja katsomaan How I Met Your Motheria.

Koska on tehnyt mieli.

Ja sekin on ihan ok.

10 huomiota ensimmäisen Berliini-kuukauden kunniaksi

Hups, niin vain vierähti ensimmäinen kuukausi Berliinissä.

Alku oli vauhdikas, mutta sittemmin elämä on täälläkin tasaantunut. En vieläkään rohkene sanoa asuvani täällä, mutta arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ihan luontevalta. Olen ostanut pyörän, käynyt hammaslääkärissä, soittanut puhelimella, neuvonut turisteja ja sen sellaista.

Kuluneen kuukauden kunniaksi:

10 huomiota (ja viisi kuvaa) Berliinistä

1. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin. En ole oikeastaan ajatellut, onko tämä tapana Suomessa, mutta ilmeisesti ei ainakaan yhtä yleisesti, sillä kiinnitin asiaan heti ensimmäisinä päivinä huomiota. Eikä tämä ole mikään flirttijuttu, sillä hymyjä irtoaa kaikenikäisiltä ja -näköisiltä. Muutaman kerran olen miettinyt pyöräillessäni jotain ihan muuta ja virnistellyt mietteilleni, ja kun sitten olen sattunut vilkaisemaan vastaantulijaa silmiin, väläyttää tämä kasvoilleen leveän hymyn.

2. Jätteiden lajittelu otetaan täälläkin vakavasti, mutta suomalaiseen systeemiin tottuneelle kummastusta herättää se, että muovit ja metallit lajitellaan samaan keltakansiseen astiaan. Myös paperit ja pahvit viedään samaan roskikseen, vaikka Suomessahan ollaan näiden erottelussa jotenkin tosi tarkkoja.

3. Englannilla pärjää kyllä, vaikka palvelu onkin usein parempaa saksaksi. Paitsi jos joutuu asioimaan virastossa tai kämppiksen 7-vuotiaan pojan kanssa, jolloin olisi hyvä osata muutakin kuin Ich habe eine Banane und die Banane ist gelb.

4. Ruokakauppoja on todella paljon, ja niiden välillä on selviä eroja niin hinnoissa kuin valikoimissakin. Yksi asia kauppoja kuitenkin yhdistää lähes poikkeuksetta: myyjien nimikyltissä lukee nimen edessä Herr tai Frau.

5. Vaikka ruokaostokset pakataan sitä mukaa kuin myyjä niitä ehtii piippailla (muistattehan Lidlin tulon Suomeen ja sen pakkaustilan pöyristyttävän puuttumisen), niin maksaminen viekin sitten ikuisuuden. Vaihtoehtoina on joko käsittämätön korttileikki (siihen sisältyvät usein sekä lukulaite, jota näppäilevät niin asiakas kuin myyjäkin, että kuitin allekirjoittaminen) tai yksi- ja kaksisenttisten huolellinen laskeminen (tai kaataminen myyjän laskettavaksi).

6. Tämä liittyy enemmän minuun kuin Berliiniin, mutta luen välillä artikkelin die mielessäni vahingossa niin kuin se olisi englantia. Die Tomaten kääntyy siten tarkoittamaan Kuolkaa, tomaatit!

7. Koirat saavat liikkua kaupungillakin usein ilman hihnaa (joskin tähän on ilmeisesti tulossa jonkinlainen muutos). Vapaana kulkeviin koiriin toki tottuu äkkiä, mutta pari päivää sitten yksi pikakiituri sai kyllä pääni kääntymään. Kävelin jalkakäytävällä Treptowerin puistoin laitamilla, kun ohitseni laukkasi hurjaa vauhtia keskikokoinen koira. Korvat lepattivat tuulessa ja tavoite oli selvä: eteenpäin ja äkkiä. Vähän katseltuani paikansin juoksijakoiran omistajan autotielle pyörän selkään. Koira viiletti vähän edellä, ja risteykseen tullessa omistaja huusi pysähtymiskäskyn. Silloin hyvin käyttäytyvä lemmikki odotti, että myös omistaja ehtii risteykseen ja ylitti sitten tien tämän kanssa (koira edelleen jalkakäytävällä, omistaja ajoväylän reunassa).

8. Berliiniläiset ovat kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä (vaikka käyttävätkin usein legginsejä housuina).

9. Kaltaisilleni pyöräilijöille, joiden pumppu on aina kateissa (tai vaikka se sattuisikin löytymään, niin jotain siinä on aina pielessä ja lopputuloksena on se, että vähintään toinen renkaista on tyhjempi kuin aloittaessa), löytyy täältä nerokas konsepti nimeltä luftstation eli ilma-asema. Luftstationit sijaitsevat tyypillisesti pyöräkorjaamoiden, -kauppojen tai -vuokraamoiden edessä ja sisältävät yksinkertaisesti seinästä tulevan ilmaletkun ja siihen pari erilaista suutinta. Pumppupistettä voi lähteä etsimään esimerkiksi Pumps of Berlin -kartan avulla.

10. Puhelimia räplätään huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Suomessa tai Hongkongissa. En tiedä, johtuuko se rajallisista nettipaketeista tai epäilevästä suhtautumisesta sosiaaliseen mediaan, mutta punaisissa liikennevaloissa tai bussipysäkeillä katsellaan ennemmin vaikka ohikulkevia ihmisiä kuin selaillaan Facebookia.

Tällaisin huomioin uuteen kuukauteen ja uusiin oivalluksiin kaupungissa, joka on edelleenkin yksi lemppareistani. Loppuviikosta koittaa tosin lyhyt ulkomaanreissu, kun suuntaan naapurimaahan työhaastatteluun (ja toiseen minilomalle), mutta se on sitten jo eri juttu.

Auf wiedersehen und bis bald!

Berliini-listani kauimmainen: naapurikaupunki Potsdam

Olen sen verran pihalla tämän maan asioista, että hoksasin vasta keskiviikkona edessä olevan pitkä viikonloppu: 3.10. vietetään Saksan yhtenäisyyspäivää vuoden 1990 Saksan jälleenyhdistymisen muistoksi.

Kun tiedosta valaistuneena sitten kyselin tuttujeni viikonloppusuunnitelmia, ymmärsin, että tämä tällainen maanantaivapaa kuuluisi käyttää lähtemällä reissuun. Ystäväni esimerkiksi osallistui Instagram-vaellukselle Sächsische Schweizissä ja toinen suunnitteli pyöräilevänsä samoissa maisemissa. Kämppiksistäni yksi matkasi Kölniin yläkerran WG:n väen kanssa, toinen häippäisi Frankfurtiin vanhemmilleen ja kolmas viettää isä-poika-aikaa täällä Berliinissä. Itse olin lauantai-iltaan mennessä käynyt leffassa, shoppaillut suklaata Ritter Sportin lippulaivamyymälässä, vieraillut saksankielisessä näyttelyssä, joka ehkä käsitteli sitä, miten maailma pelastuu innovaatioiden avulla, ja melkein mennyt meetupiin mutta sitten kastellut jalkani ja palannut sipsipussin kanssa kotiin tajutakseni, että Netflix ei toimi.

Tämänkö takia tulin Berliiniin, mietin lauantai-iltana. (En.) 

Niinpä kaivoin puhelimeen keräämäni Berliini-listan esiin ja valitsin kohdista kaukaisimman: Potsdamin (ei siis edes sijaitse Berliinissä), joka on tunnettu palatseistaan, puutarhoistaan ja suihkulähteistään. Historiallinen paikka, jonne on rakennettu linnoja jo 1600-luvulla ja sovittu Saksan jakamisesta toisen maailmansodan jälkeen.

Tätä kirjoittaessani kello on viisi iltapäivällä ja istun aurinkoisella joenpientareella Potsdamin päärautatieaseman lähettyvillä.

Viimeisen seitsemän tunnin aikana olen kävellyt paljon. Olen nähnyt monta palatsia, mutta en mennyt sisään yhteenkään. Sen sijaan maksoin kahden euron pääsymaksun kasvitieteelliseen puutarhaan. Hengitin syvään kosteaa ilmaa ja mietin, että mitäköhän kuuluu olohuoneemme kasveille, joiden pelastamisen päätin eilen ottaa asiakseni. Melkein kaikki tekstit olivat saksaksi, mutta yritin lukea vähän banaaneista, koska haluaisin tehdä yhteen tyyppiin vaikutuksen faktoillani. Banaaneista en muista enää mitään, mutta tiedän, että kookospähkinä on siemen.

Söin mukaan pakkaamani satsuman ja suklaat pahimpaan nälkään, kun kaikkialla oli vain palatseja ja puutarhoja eikä yhtään kahviloita. Ensimmäisenä Potsdamissa herkuttelin tosin suklaacroissantin, jonka ostin juna-aseman leipomosta. Myyjä kysyi jotain, joka mielestäni loppui lagen, mutta en ymmärtänyt (myöhemmin googlasin, että lagen tarkoittaa asettaa), joten esitin, etten kuullut. Sain kuitenkin croissantini ja vaihtosenttini.

Välillä on satanut vettä ja sitten taas paistanut aurinko. Kun satoi ja paistoi yhtä aikaa, harmittelin etten vieläkään ole muistanut ottaa selville, mihin suuntaan sateenkaaret tulevat.

Olen ehtinyt miettiä muutakin, lähinnä poikia, mutta myös Berliiniä, Lilleä, siskontyttöjä, saksan puhumista ja sitä, pitäisikö liittyä Tinderiin.

Rauniomäellä istuin alas ja nautin hiljaisuudesta. Pian taakseni ilmestyi kaksi tuhisevaa naista, jotka huokailivat, kunnes ymmärsin siirtyä lepopaikaltani, jossa he halusivat poseerata.

Söin viimeisen suklaan ja päätin käydä vielä yhdessä puistossa. Siellä alkoi tehdä tosi paljon mieli ranskalaisia, ja päätin, että jos näen McDonald'sin, niin menen sinne. Sen jälkeen en pystynytkään ajattelemaan enää muuta kuin ruokaa, joten menin Mäkkiin ja söin pelkän hampurilaisen ilman ranskalaisia.

Hampurilaisen jälkeen menin kahvilaan, joka mainosti sloganilla Support Your Local ja myi Kusmi-teetä. Mietin Lahtea ja Petit St. Louisia, ja tuntui kuin niistä olisi ikuisuus.

Päivä etuoikeutetun elämästä

Terveisiä valoisasta kahvilasta, jossa kahvi maksaa vähän liian paljon, mutta wifi toimii ja musiikissa ei ole lyriikoita. Istun täällä yksin omppuni kanssa, olen istunut jo pari tuntia. Meitä tällaisia on Berliinissä paljon: Tilaamme yhden kahvin tai kakkupalan, ja sitten istumme tuntikausia näppäilemässä. Emme puhu kenellekään, paitsi silloin, kun pitää käydä vessassa, jolloin pyydämme toisiamme katsomaan tavaroidemme perään.

Vieressäni tosin istuu porukka vaihtareita, joista ainakin kolme on Suomesta. Yritän esittää, etten ymmärrä, kun he keskenään puhuessaan aina vaihtavat suomeen, mutta mietin, että tunnistavatkohan he korkeat poskipääni, tummanvaalean tukkani ja Marimekon pussukkani. Itse yleensä tunnistan.

Tulin tänne, koska aamupäivän tehokkaiksi suunniteltujen kirjoitustuntien aikana sain kotona tehtyä muun muassa seuraavaa:

• Pesin kaksi koneellista pyykkiä, ja vasta toista koneellista kuivumaan asetellessani tajusin, että unohdin pestä lähes kaikki alusvaatteeni.
• Ripustin kämppisteni avustuksella huoneeni ikkunaan verhot, sillä tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei yksi heistä uskalla iltaisin käydä tupakalla ikkunani edessä olevalla parvekkeella. (Varsinkaan sen jälkeen, kun eilen vaihdoin vaatteita juuri kun hän astui parvekkeelle.)
• Join aamiaisen jälkeistä teetä parvekkeella, koska suomalaisena koen velvollisuudekseni nauttia tästä yli 20 asteen aurinkoisesta säästä niin kauan kuin sitä kestää. Samalla surin kuivuuteen kuolleita kasveja ja suunnittelin, voisiko parvekkeen ainoat hengissä selvinneet yksilöt siirtää pöydällä olevasta astiasta kaiteen laatikoihin, jolloin ne näkyisivät ikkunastani.

• Otin taas kerran tällaisia kuvia, sillä korkeat huoneet, valkoiset seinät ja valtavat ikkunat jaksavat hurmata. Ylempi on kodinhoitohuoneesta (!!), alempi omasta huoneestani.
• Vastasin viestiin, jota välttelin eilisillasta, sillä en ollut varma, oliko se treffikutsu. En tiedä vieläkään, mutta tajusin, että mitä väliä sillä muka on.

Kahvilassa ollessani olen sen sijaan esimerkiksi käyttänyt ainakin vartin Instagram-kuvan valitsemiseen ja käsittelyyn, kirjoittanut puoli tuntia tätä blogitekstiä ja salakuunnellut niitä viereisen pöydän suomalaisia.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta.

Oikeammalta vaikuttaisi se, että istuisin helsinkiläisessä yksiössä ja hakisin hulluna töitä. Tai ehkä pitäisi reissata Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa, seikkailla ja heittää moikat velvollisuuksille. Mutta onko sallittua, että asun yhdessä lempikaupungeistani ja istun kahviloissa keskellä päivää, vaikka en varsinaisesti olekaan lomalla?

Puhuin mietteistäni tutulleni, joka on aikalailla samassa tilanteessa. Meidän eromme on se, että sinä taidat pitää työnteosta, totesi hän, jota ei ollenkaan häiritse nukkua puolille päiville ja ottaa rennosti.

Ja tottahan se on: minä pidän työnteosta. Huomenna nähdään, onnistunko vakuuttamaan muutkin siitä, sillä heti aamusta luvassa on puolentoista tunnin työhaastattelu.