Moi 2018, tykkään susta jo nyt

Tästä vuodesta tulee hyvä, mietin pariisilaisissa kotibileissä, kun tietokoneen sekuntikello näytti 00:00. Sen jälkeen ajatukseni katkaistiin, kun poikaystäväni kuiskasi korvaani, että nyt pitää sitten pussata kaikkia uudelleen. Bonne année ja pusu vasemmalle ja oikealle poskelle. Happy New Year, pusu, pusu. Sama parikymmentä kertaa, kunnes koko juhlaväki oli toivoteltu.

Aloitan tämän vuoden varmuudella, jollaista en ole tuntenut pitkään aikaan. Tekee mieli tehdä suunnitelmia maaliskuulle, kesälle ja ensi jouluun, varata lentoja ja suunnitella seikkailuja. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen uskon tietäväni, missä maassa ja kenen kanssa vuoteni vietän, eikä se ahdista pätkääkään. Jännittää, innostaa, mutta ei pelota.

Toisaalta kaikki on kuitenkin auki: kuukauden tai parin sisään pitäisi lopettaa yksi työ, löytää uusi, muuttaa uuteen kaupunkiin ja virallisesti uuteen maahan. Käänteitä siis tuskin tulee tästäkään vuodesta puuttumaan.

Hyvän lisäksi olen ajatellut, että 2018 voisi olla vuosi jolloin

• en stressaannu turhaan
• löydän itselleni uuden harrastuksen
• hankkiudun eroon viisaudenhampaistani
• kerron ihmisille kun ajattelen heistä hyvää
• juhlin aina kun on jotain juhlimisen arvoista
• häpeän vähemmän ja uskallan enemmän.

Mitään lupauksia tai oikeita listoja en ole tehnyt, koska myös 2018 on vuosi, jolloin aion kuunnella fiiliksiäni ja saan muuttaa mieltäni.

Vuoden ensimmäisenä päivänä löysin Pariisi-Lontoo-junassa tarjottimen alta 10 senttiä. Vuoden ensimmäisen arkipäivän aloitin syömällä aamiaiseksi sveitsiläistä suklaata. Hyvä vuosi, mitä mä sanoin.

Erinomaista uutta vuotta ja poskipusuja!

Alkuviikon seitsemän parasta

Olen suuri hetkessä elämisen puolestapuhuja.

Never let the things you want make you forget the things you have.

At some point you just have to let go of what you thought should happen and live in what is happening.

 – Tällaiset lausahdukset saavat minut nyökyttelemään ja ottamaan kuvakaappauksia. Välillä sormi on meinannut käydä myös jakonapilla, mutta siitä olen toistaiseksi pidättäytynyt.

Ja siitäkin huolimatta, kaiken hehkutuksen ja innostuneen pöhinän hyläten, saan itseni välillä kiinni elämästä sitku-elämää ja ajattelemasta sitku-ajatuksia. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun asun seuraavassa maassa, sitten kun paistaa aurinko, sitten kun olen lomalla, sitten kun olen henkilön x kanssa, sitten kun ei stressaa... Sitten on paremmin.

Aika järjetöntä tehdä niin, koska vaikka tulevaisuudelle on kyllä helppo asettaa kaikenlaisia toiveita ja tavoitteita ja unelmoiminen ja suunnittelu on ihanaa ja tärkeää, niin ei se saisi viedä liikaa elämiseltä eikä sen autuuden varaan todellakaan kannata laskea edes höyhentä. Sitä paitsi, juuri nytkin elämä on yleensä kuitenkin ihan kivaa.

Tämän todistaakseni listasin alle hyviä, kivoja, ihaniakin juttuja, jotka tapahtuivat parjatulla alkuviikolla eli aika-akselilla maanantai-keskiviikko.

• Kirjoitin miscellaneous oikein ensimmäisellä yrittämällä ilman minkäänlaisen oikolukuohjelman tai tekstisyötön tukea. Rockin' it!
• Lähikauppani valikoimassa on taas suosikkihedelmääni eli satsumoita, joita olen käynyt hamstraamassa aikalailla päivittäin ja sitten haahuillut hyllyjen välissä viisi minuuttia yrittäen keksiä jotain muutakin ostettavaa. Kerran söin niin ihanan kirpeän mehukkaan satsuman, että oli pakko kuoria vielä se toinenkin mukana ollut, joka ei tietenkään päässyt edeltäjänsä tasolle mutta kutkutti silti makunystyröitä mukavaksi.
• Maanantain lounaspöydässä opin, että jaan toimistoni muutamien mahtavien tiedenaisten kanssa, jotka osaavat selvittää vaikkapa millainen vaikutus ruokavaliolla on aivoihin. En yhtään tiennyt heidän taustaansa, koska näiden supernaisten nykyiset työt eivät suoranaisesti liity opiskeltuun alaan, joten yhtäkkiset lounaspöytäpuheet proteiineista, erilaisista laboratiokoemenetelmistä ja kasvikokeiden tekemisen monimutkaisuudesta olivat ihana yllätys. 
• Tiistai-iltojeni ilo eli neulontakerho Piukat puikot, jonka pari suomalaismimmiä Berliinissä pisti tänä syksynä aluille. En tuntenut porukasta ketään ennestään, ei moni muukaan, mutta olen tosi onnellinen aina kun pääsen mukaan heiluttelemaan puikkoja ja rupattelemaan suomeksi. Nytkin jo maanantaina suunnittelin, miten vien naposteltavaksi niitä superhyviä satsumoita ja sitten kaikkien neulomukset tuoksuu ihan sitrukselta. Tiistaina meitä oli koolla viiden hengen porukka rohkeita huippumimmejä, joiden kanssa tuntui luontevalta keskustella niin sijoittamisesta kuin Berliini-kotien erilaisista hyönteisistä. Ja tietty neuloa.

• Toimistossani on tapana melkein päivittäin valmistaa yhdessä ruokaisa salaatti lounaaksi. Osallistun itsekin salaattirinkiin yleensä parina päivänä viikossa ellei minulla ole mukana edellisen päivän illallisjämiä tai muita eväitä, mutta jostain syystä olen tähän mennessä onnistunut välttämään kauppareissut antamalla Lildiin menijöille muutaman euron mukaan, mistä olen kuitenkin kokenut tästä vähän huonoa omaatuntoa. Kiitos tiistain kaupparetken saan mutustella lounassalaattejani ainakin hetken puhtaan omantunnon kera.
• Nämä kuvat.
• Yksi työkaverini sai kuulla, että pääsee aina välillä työskentelemään toisella toimistolla ja toisessa maassa, jonne hänen poikaystävänsä hiljattain muutti (ja jossa on vauvakilpikonnia). Kaikki tällaiset rakkausjutut saavat mut tällä hetkellä ihan sydänsilmäiseksi.

Ihana nähdä millaisia onnenhetkiä ja ilon aiheita loppuviikko tuo mukanaan!

(Alkuviikon kuvasaldo sen sijaan on aika köyhä - maanantaina ottamani kuva työpuhelimen SIM-kortista, joka ei sopinut puhelimeeni, todisteeksi Vodafonelle ja tiistain pimeä ja tärähtänyt "hei lähden nyt neulontakerhosta" -kuva Whatsapp-keskusteluun - joten elävoittämässä kuvia parin viikon takaa Bristolista, jossa sielläkin oli hyvää, kivaa, ihanaa.)

Totuus Instagram-kuvieni takaa

Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, kertomattomia tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.

Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.

Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.

Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.

Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.

Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.

Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.

Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.

Mitä on tapahtunut viime kirjoituksen jälkeen?

Olen tehnyt töitä. Vähän liikaa ja liian pienellä innostuksella. Yrittänyt miettiä sopivasti mutten liikaa sitä, ettei työlläni loppujen lopuksi ole kovin suurta merkitystä, eämässä on tärkeämpiäkin asioita, everything will be okay ja sen sellaista.

Lomailin Suomessa. Meloin mökkijärvellä, söin herneitä mahani kipeäksi, näin ystäviä, juhlin äitini ja kummityttöni synttäreitä. Kesäisenä iltana vietimme sukulaisten kanssa lättykestejä äitini lapsuudenkodin pihalla. Helvetinjärven kansallispuiston näköalapaikalla söin eväsleipää puun alla vesisateessa. Helsingissä istuin kahviloissa, fiilistelin ruokakaupoissa ja tulin illaksi siskolleni katsomaan Girlsejä.

Istuin noin 800 minuuttia eli yli 13 tuntia junassa Brysselin ja Lillen välillä.

Kävin kaksi kertaa lenkillä.

Olen kuunnellut tuntikausia Youtuben Disney Instrumental ja Upbeat Instrumental Work Music -soittolistoja. Kyllästynyt kyseisiin soittolistoihin.

Aloin syödä karkkia. Olen suklaa- ja sipsityttö 4-ever, mutta Brysselissä kannoin jostain syystä kotiin parikin Haribon karkkipussia. Ei olisi välttämättä tarvinnut.

Ostin uuden puhelimen rikottuani vanhan.

Aloin taas pelata Candy Crush Sagaa like it's 2013. Parhaillaan taon kenttää 241. (Ei olisi välttämättä tarvinnut tätäkään.)

Kävin Antwerpenissä, jossa söin vähän outoa kesäkurpitsapitsaa ja otin kuvia palmuista.

Luin kirjoja, kuten Jodi Picoulting Small Great Things ja John Greenin Looking for Alaska.

Lähetin Whatsapp-viestin, jolla oli kohtalokkaan seuraukset.

Puhuin tulevaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin. Se oli pelottavaa, jännittävää ja ihanaa.

Luulin rikkoneeni myös e-kirjanlukijani (joka onneksi heräsi henkiin myöhemmin) ja ostin paperikirjan, jonka sivuja yritin kääntää sipaisemalla.

Tutustuin ainakin 10 uuteen ihmiseen.

Totesin ääneen olevani onnellinen kymmeniä kertoja päivässä. Öisin heräilin stressaamaan.

Muutin Berliiniin roadtrippaillen matkalla pohjoisen Saksan halki lännestä itään. Täällä on uusi toimisto, sama työ, uusi väliaikainen huone ja kesä.

Paras ja paskin viikko

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Paljon ihan paskaa, mutta vähän myös parasta.

Melkein kaksi viikkoa sitten tietokoneeni varastettiin brysseliläisessä puistossa. (Tutuille tiedoksi, että olen kunnossa. Kaikille muillekin tiedoksi, että kun juoksette ohikulkijan perään viemään tämän "pudottamaa" henkilökorttia/mitä tahansa, ottakaa kaikki tavaranne mukaan.)

Heti tapahtuneen jälkeen kirjoitin muistiin tuntojani:

Eniten harmittaa että minua huijattiin, kun tein jotain hyvää ja oikein - en halua lakata auttamasta muita. Harmittaa myös tavaroiden menettäminen, sillä ne ovat kaikki huolella valittuja ja tärkeitä: juuri Suomesta ostettu kasvoöljy, jota ei saa Ranskasta, Kånkenin reppu, Lumenen kulmakarvageeli ja peitevoide, vuosia käyttämäni poskipuna, veljeltäni lahjaksi saatu Marimekon kosmetiikkaboksi ja kahdet itse tekemäni villasukat - yhdet vanhat ja toiset melkein valmiit. 

Ja sitten kaikki on kuitenkin niin hyvin. 

Repun vieminen ja huijatuksi tuleminen kirveli siinä hetkessä tosi paljon. Poliisi, joka otti vastaan ilmoitukseni, teki kaikkensa saadakseen minut paremmalle mielelle: kertoi vitsejä, toi lasillisen vettä, kirjoitti paperilapulle henkilökohtaisen puhelinnumeronsa. Vasta sunnuntai-iltana tajusin, että viimeinen kohta ei olekaan ihan normikäytäntö, kun puhelimeeni kilahti hienovaraisen treffikutsun sisältänyt 'toivottavasti voit jo paremmin' -tekstari, minkä ansiosta tätä tarinaa on nyt paljon mukavampi kertoa.

Töissäkin on ollut kaikenlaista. Nettisivuillamme myllää häirikkö, joka roskapostittaa sidosryhmiämme, emmekä pysty sitä ennakolta varmasti estämään. Tällaisia asoita ei yhtään jaksaisi, kun muutakin hommaa olisi ihan riittämiin.

Sitten yhtenä päivänä otin kahden tunnin lounastauon ja osallistuin työpaikan munanvierityskilpailuun. Vaikka vesiväreillä maalaamani muna ei pyörinytkään top-vitoseen tai sijoittunut edes koristekategoriassa, oli hetken silti vähän parasta.

Maanantai-iltana kotimatkalla nuori mies juoksi perääni kertomaan, että olen hänen mielestään viehättävä. Minä kerroin, että Suomi on tunnettu kylmästä säästä ja joulupukista. Kun hän ehdotti, että pitäiskö mennä kahville, vastasin, että ei varmaan. Well, okay, it was nice to talk with you, bonne soirée, au revoir, kuuluivat vielä hyvästelyt, koska kyllä me kaksi muualta tulluttakin ranskalaiset kohteliaisuuslitanjat osataan.

Keskiviikkona oli viimeinen päivä jättää ensikertalaisen paperinen veroilmoitus Ranskassa. Hyvissä ajoin tiistaiaamuna poikkesin hallintotaloon, valmiiksi jo peloissani sekä ranskalaisen byrokratian parjatusta monimutkaisuudesta että siitä, ettei kukaan varmaankaan puhu englantia. Ensimmäinen ei puhunutkaan, mutta ymmärsimme kyllä toisiamme. Toinen ja kolmas väittivät, ettei minun tarvitse maksaa veroja Ranskassa ennen kuin olen asunut täällä vuoden. Kolmas haki paikalle neljännen, joka vihdoin antoi luvan ilmoittaa tuloni täällä. Vaikka asian selvittäminen vaatikin vähän vääntöä, jäi käynnistä kuitenkin hyvä mieli. Ihmiset hymyilivät, eivät valittaneet englannin puhumisesta ja antoivat huomionsa, kunnes asiani selvisi.

Töihin kävellessä aurinko paistoi ja jo ennen aamuyhdeksää oli 20 astetta lämmintä.

Keskiviikkoiltana irtisanoin vuokrasopimukseni. Torstaina päätin, että tilaan uuden tietokoneen englantilaisella näppäimistöllä, enkä maksa yli satasta enempää siitä, että kesäkuun alussa Helsingissä työmatkalla käyvät työkaverit saisivat tuotua minulle äällisen ja ööllisen läppärin. Joskus päätösten pohtiminen on hurjan rankkaa, niiden tekemisen jälkeinen tunne on autuas.

Perjantaina sain uuden työsopimukseni, joka ei ole kovin pitkä mutta sisältää kolme kuukautta Berliiniä. Parasta.

Mitä sulle kuuluu?

Typerys Ranskassa

Aina välillä tunnen itseni täällä typerykseksi.

Usein tunne liittyy kieleen, monesti kulttuuriin ja vielä useammin näiden kahden yhdistelmään.

Esimerkiksi bisous, se hämmentää edelleenkin. Viimeksi tällä viikolla palatessani sairaslomalta töihin astuin työkaverini varpaille, kun en osannut varautua poskipusujen vaihtamiseen.

Kaupan kassalla osaan jo kertoa, että tässä kaikki, en tarvitse kassia eikä minulla ole bonuskorttia, mutta yllättävämpien kysymysten tai pyyntöjen kanssa olen usein pulassa. Vähän aikaa sitten olin seuraavana ruokakaupan jonossa, kun myyjä otti katsekontaktin, sanoi minulle jotain ja tuikkasi käteeni tukun paperilippuja. Sain suustani muistaakseni hiljaisen pardonin ja kasvoilleni ihan yrittämättäkin hoomoilas-tuijotuksen, mutta myyjä keskittyi jo muuhun. Siinä minä sitten seisoin lippupaketti kädessä ja aivot raksuttaen muodostaakseni jonkinlaisen "mitä minun pitää tehdä" lauseen ranskaksi. Hetken pyörittyäni bongasin viereisen kassan myyjän, joka hänkin sanoi minulle jotain ja ojensi kätensä. Aah, voilà, totesin luovuttaessani liput vihdoin eteenpäin.

Noidannuolen ansiosta olen päässyt viime aikoina tutustumaan ranskalaiseen terveydenhuoltoon, joka sekin on muuten yksi maailman parhaista. Ainakin jos osaa kieltä ja tietää, mitä tehdä. Koska itse en ole varma kummastakaan, käytin yhden aamun soitellessani lähialueen lääkäreille (listan sain lähiapteekistani) aloittaen Bonjour, parlez-vous anglais? Välillä sain luurin suoraan korvaan, vielä useammin jonkinlaisen non, madame, au revoir -litanjan. Yhdessä paikassa olisi pitänyt selvittää numerovalinta ennen kuin olisi päässyt puhumaan ihmiselle.

Lopulta lähdin vähän kauemmaksi jonottamaan lääkärille, jonka tiesin puhuvan englantia. Minut edellisenä iltana ensiapuun kuskannut työkaverini oli onneksi jo "varoittanut", että Ranskassa lääkärit eivät sitten käytä mitään valkoisia takkeja ja odotushuoneet muistuttavat lähinnä mummolan olohuonetta vanhoine huonekaluineen ja ylijäämätauluineen. Ei vastaanottoa tai sihteereitä, vaan mennään istumaan odotushuoneeseen, josta lääkäri sitten käy hakemassa. Järjestyksestä pitävät huolta jonottajat itse.

Näitä ohjeita seuraamalla yleislääkärillä menikin ihan hyvin. Tajusin tervehtiä muita odotushuoneessa jonottavia bonjourilla, vaikka heidän rupatteluunsa jouduinkin toteamaan je ne compre pas, je ne parle pas français. Lääkäri kertoi, että hänellä on ainakin viisi muutakin suomalaista naista potilaina - en edes tiennyt, että Lillessä asuu niin paljon suomalaisia!

Yleislääkäriltä sain lähetteen vielä röntgenkuvaan. Edellisestä päivästä viisastuneena laitoin kämppikseni soittamaan minulle rendez-vous'n puolestani. Typeryyshetkiä koin, kun röntgenlääkäri pyysi minua riisuutumaan ja jätti pieneen odotustilaan. Koska en todellakaan tiennyt, millaisilla vaatetuksella selkäkuva otetaan, vähensin vain päällimmäisen paidan. Lopulta hyvin vähän englantia puhuva lääkäri sitten osoitteli riisuttavia vaatekappaleita yksi kerrallaan: kengät, housut, rintsikat.

Kulttuurityperyyttä koin viime viikon työmatkalla, johon sisältyi myös toimiston virkistäytymispäivät. Illallisella pelasimme erilaisia pelejä, joista yhdessä pöydästämme erään piti hyräillä jotakin kaikille tuttua laulua huulet yhdessä ja muiden sitten arvata. Mmm-mm-mm-mmm, hän aloitti, kun muut jo yhtyivät lauluun. Ihan liian helppo, pöytätoverini totesivat, kun hoilasimme Les Champs-Élysées'tä puolelta toiselle heiluen.

Tai siis muut hoilasivat, koska itsehän en ollut koskaan edes kuullut koko laulua.

Sitten tunnustin typeryyteni pöytäseurueelleni, sain pari ihmettelevää kommenttia ja illalla linkin puhelimeeni. Sillä vaikka Ranska saa tuntumaan oloni typerykseksi, on se myös opettanut, että ei sen niin väliä - kaikki mokaa eikä kukaan jää muistelemaan typeryyttäsi ja ainoa tapa oppia on tunnustaa osaamattomuus.

C'est la vie.

Uusia asioita ja suhdetavoitteita

Viimeisen viikon aikana on tapahtunut ihan hurjasti, ja moni asia on ihan muutamassa päivässä muuttunut. Uutta elämässäni ovat mm.

• iän kymmenluku
• asuinmaa ja asuinkaupunki
• koti ja kämppikset
• työpaikka.

En ole oikein vielä ehtinyt pysähtyä ja käsitellä kaikkea tätä mielessäni, mutta haluaisin kyllä kertoa ja näyttää vaikka mitä. En kuitenkaan vielä tänään, sillä minulla ei vielä ole kuvia. Huomenna on vapaapäivä, jota odotan paitsi siksi, että saan nukkua aamulla niin pitkään kuin haluan myös siksi, että näen kotini ja kotikaupunginosani vihdoin päivänvalossa muutenkin kuin aamulla matkalla töihin.

Tänään tekee sen sijaan mieli jakaa yksi linkki, jonka säästin jo pari kuukautta sitten. Muistan miettineeni, että tähän palaan sitten joskus, jos uskoni rakkauteen meinaa horjua tai tarvitsen muuten vain jotain kaunista ja piristävää. Nyt on kyse jälkimmäisestä.

Barack ja Michelle, tulee ikävä!

Kuva ja paljon lisää Time.comin artikkelista A Love Story.

Marraskuun ensimmäinen

Minulla on kolmen vuoden takaa marraskuun ensimmäisestä päivästä yksi kuva. Kuva on Karhupuiston kotini erkkeristä, jonka ikkunoita peittävät valkoiset läpikuultavat verhot. 

(Tänään olen ottanut yhden kuvan, jossa veljentyttöni on piiloutunut verhon taakse. Puhelimeni albumissa on myös kolme tänään Whatsapissa vastaanottamaani kuva: sänky, tietokone ja puoliksi läpinäkyvät tennarit. Tämän tekstin kuvat ovat lokakuulta.)

Kaksi vuotta sitten kiipesin tänä päivänä Lion Rockille Hongkongissa.

Vuosi sitten marraskuun ensimmäisenä oli aika kauheaa, vaikka auringonlaskut olivatkin uskomattoman kauniita. Töiden jälkeen kävin avoimen amk:n graafisen suunnittelun kurssilla ja olin aika paska. Vielä paskempi olin yhdessä ihmissuhteessa.

Puoli vuotta sitten, toukokuun ensimmäisenä, olin New Yorkissa. Siellä satoi vettä ja oli 10 astetta lämmintä, Suomessa oli kuulemma helle ja aurinkoista. Yhtenä iltana hyttynen pisti silmäluomeeni, ja heräsin keskellä yötä silmänympärys ja otsa kutisevana, punaisena ja turvonneena. Aamulla näytin kuin olisin saanut turpaani. Joka tapauksessa New York oli tietenkin mahtava. Hyttysepisodin lisäksi mieleen ovat jääneet etenkin iltalenkki tihkusateessa Brooklyn Bridgelle ja kämpille haetut pitsat, Doughin donitsit ja metrokerjääjien riimittely. (Toistan väitteeni outojen asioiden muistamisesta ja kaipaamisesta.)

Kolme kuukautta sitten, 1. elokuuta, palasin kahden viikon kesäloman jälkeen töihin. Duunia oli jäljellä enää kolmisen viikkoa, enkä vielä tiennyt, mitä aion sitten tehdä. Paitsi että olin irtisanonut asuntoni ja kertonut kaikille kysyjille kuitenkin, että Suomeen en ainakaan jää.

1.9. tein viimeistä karsintaa Berliiniin mukaan lähtevistä tavaroista. Halasin heipat vanhemmilleni ja lähdin vielä pariksi päiväksi sateiseen Helsinkiin. Halusin jo lähteä.

Kuukausi sitten oli jo viilentynyt Berliini. Minä taas olin vähän ihastumassa, enkä ainoastaan kaupunkiin.

Ensi marraskuusta ei ole hajuakaan, mutta en tiedä, yllätynkö paljon mistään. 

(No varmasti yllätyn, mutta sitten mietin ja tajuan, että on sitä oudompiakin asioita maailmassa tapahtunut. Esimerkiksi tämä arktisissa olosuhteissa elävä toukka, joka vuosi toisensa jälkeen kerää ravintoa kehittyäkseen perhoseksi, mutta talvi tulee aina liian aikaisin. Lukuisen yritysten ja horrostalven jälkeen, mikäli toukka on vielä elossa, muutos perhoseksi voi onnistua. Tai se, että tänään äitini kutsui minut tietokoneelle katsomaan hauskaa nettivideota.)

Sen olen kuitenkin oppinut, että elämä on yllätyksiä täynnä. It's quite random, olen sanonut viime aikoina monta kertaa.

Tämäkin marraskuu tuo varmasti yllätyksiä ja randomiutta, mutta monenlaista näin kuun alussa tiedänkin.

• Täytän tässä kuussa pyöreitä. Se ahdistaa vähän ja sitten taas ei ollenkaan. Paljon on tullut tehtyä, paljon on vielä edessä, ja se on just jees.
• Näinä marraskuun ensipäivinä muutan uuteen maahan, uuteen kaupunkiin ja uuteen huoneeseen. Siellä ensimmäisen kuukauden kotikatuni on nimeltään Rue Jeanne d'Arc. Historian- ja uskonnonopettajasiskoni muistutti Trivial Pursuit -pelin ohessa mieliin, että Jeanne d'Arc oli ranskalainen pyhimys, joka pukeutui mieheksi jossain taistelussa, näki uskonnollisia näkyjä ja poltettiin elävältä 19-vuotiaana. En googlannut, koska ei kaikkea aina tarvitse.
• Aloitan uudessa työssä. Se jännittää aika paljon, ja hyvä niin.
• 25. marraskuuta Gilmoren tyttöjen uudet jaksot julkaistaan Netflixissä.

Antaa tulla, marraskuu.

Päivä etuoikeutetun elämästä

Terveisiä valoisasta kahvilasta, jossa kahvi maksaa vähän liian paljon, mutta wifi toimii ja musiikissa ei ole lyriikoita. Istun täällä yksin omppuni kanssa, olen istunut jo pari tuntia. Meitä tällaisia on Berliinissä paljon: Tilaamme yhden kahvin tai kakkupalan, ja sitten istumme tuntikausia näppäilemässä. Emme puhu kenellekään, paitsi silloin, kun pitää käydä vessassa, jolloin pyydämme toisiamme katsomaan tavaroidemme perään.

Vieressäni tosin istuu porukka vaihtareita, joista ainakin kolme on Suomesta. Yritän esittää, etten ymmärrä, kun he keskenään puhuessaan aina vaihtavat suomeen, mutta mietin, että tunnistavatkohan he korkeat poskipääni, tummanvaalean tukkani ja Marimekon pussukkani. Itse yleensä tunnistan.

Tulin tänne, koska aamupäivän tehokkaiksi suunniteltujen kirjoitustuntien aikana sain kotona tehtyä muun muassa seuraavaa:

• Pesin kaksi koneellista pyykkiä, ja vasta toista koneellista kuivumaan asetellessani tajusin, että unohdin pestä lähes kaikki alusvaatteeni.
• Ripustin kämppisteni avustuksella huoneeni ikkunaan verhot, sillä tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei yksi heistä uskalla iltaisin käydä tupakalla ikkunani edessä olevalla parvekkeella. (Varsinkaan sen jälkeen, kun eilen vaihdoin vaatteita juuri kun hän astui parvekkeelle.)
• Join aamiaisen jälkeistä teetä parvekkeella, koska suomalaisena koen velvollisuudekseni nauttia tästä yli 20 asteen aurinkoisesta säästä niin kauan kuin sitä kestää. Samalla surin kuivuuteen kuolleita kasveja ja suunnittelin, voisiko parvekkeen ainoat hengissä selvinneet yksilöt siirtää pöydällä olevasta astiasta kaiteen laatikoihin, jolloin ne näkyisivät ikkunastani.

• Otin taas kerran tällaisia kuvia, sillä korkeat huoneet, valkoiset seinät ja valtavat ikkunat jaksavat hurmata. Ylempi on kodinhoitohuoneesta (!!), alempi omasta huoneestani.
• Vastasin viestiin, jota välttelin eilisillasta, sillä en ollut varma, oliko se treffikutsu. En tiedä vieläkään, mutta tajusin, että mitä väliä sillä muka on.

Kahvilassa ollessani olen sen sijaan esimerkiksi käyttänyt ainakin vartin Instagram-kuvan valitsemiseen ja käsittelyyn, kirjoittanut puoli tuntia tätä blogitekstiä ja salakuunnellut niitä viereisen pöydän suomalaisia.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta.

Oikeammalta vaikuttaisi se, että istuisin helsinkiläisessä yksiössä ja hakisin hulluna töitä. Tai ehkä pitäisi reissata Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa, seikkailla ja heittää moikat velvollisuuksille. Mutta onko sallittua, että asun yhdessä lempikaupungeistani ja istun kahviloissa keskellä päivää, vaikka en varsinaisesti olekaan lomalla?

Puhuin mietteistäni tutulleni, joka on aikalailla samassa tilanteessa. Meidän eromme on se, että sinä taidat pitää työnteosta, totesi hän, jota ei ollenkaan häiritse nukkua puolille päiville ja ottaa rennosti.

Ja tottahan se on: minä pidän työnteosta. Huomenna nähdään, onnistunko vakuuttamaan muutkin siitä, sillä heti aamusta luvassa on puolentoista tunnin työhaastattelu.

Ruusukvartsin ja seesteisyyden värinen vuosi

Viime joulukuussa jaoin Facebook-sivullani videon, jossa esitellään Pantonen vuoden 2016 värit ruusukvartsi ja seesteisyys. Videolla herkät värit lainehtivat taustalla ja ilmassa leijailee kaikenlaisia ihania sanoja, kuten balance, calming ja wellness. Välillä ilmassa leijailee myös vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen, ja yksi kohta verestää Nokia - Connecting People -muistoja.

Kirjoitin videon yhteyteen looking forward to 2016.

Oikeasti pelotti, koska tuleva vuosi tuntui ihan joltain muulta kuin rauhoittavalta ja tasapainoiselta. Suunnittelin joulun lomareissua, mutta sitä pidemmälle oli vaikea ajatella. Tiesin, että tulossa oli muutoksia ja vaikeitakin päätöksiä, jotka oli tehtävä ihan itse.

Mutta olihan se kiva ajatus, että vuonna 2016 keskittyisin ruusukvartsin ja seesteisyyden värisiin teemoihin.

Eilen sitten selailin puhelimesta viime aikoina ottamiani kuvia ja tajusin, että ei tämä vuosi nyt ihan pieleen ole mennyt.

Pari päivää sitten kävin iltajätskillä Holzmarktissa (iso kesäsuositus sekä paikalle että konseptille) ja lähdin liikenteeseen Herculeen sijaan poikkeuksellisesti kävellen. Kotimatkalla olin kulkuvälinevalinnastani todella kiitollinen, sillä kävellen nyt vain on kaikkein helpointa pysähtyä tuijottelemaan vaaleanpunertavaa taivasta ja räpsimään taiteellisia kuvia.

Sunnuntainen auringonlasku naapurissani Tempelhofin entisellä lentokentällä oli lämmin, vilkas - ja Pantonen värinen.

Berliinissä ei ole yli viikkoon oikeastaan näkynyt pilviä, mutta kun pilviä on, näyttävät ne ruusukvartseilta seesteisyyden värisellä taivaalla.

Näilläkin kuvilla on nyt merkitys.

Lisäksi muistin äsken, että pakkasin Suomesta mukaan tämän kortin, vaikka en edes sitä matkalaukkuun sujauttaessani oikein tajunnut miksi. Olen ostanut kortin vähintään puoli vuotta sitten tarkoituksenani sutata yli syntymä ja yllättää kortilla ystäväni, jonka kanssa meillä on ollut tapana bongata ja lähetellä mitä huikeimpia heppakortteja. Kului aikaa ja ystäväni synttäritkin menivät, mutta niin vaan kortti jäi itselleni.

Sattumaako? Tuskin.

Oot kiva

Oot kiva oli ehkä tylsin ja tyhjin kohteliaisuus, joita rippileirin lopussa kirjoitettiin niihin kiertäviin lappuihin, joihin ensin merkattiin oma nimi ja sen jälkeen ihan jokaisen piti kirjoittaa paperin omistajasta jotain positiivista.

Silloin kiva tarkoitti sitä, ettei ole muuta sanottavaa. Sen ajan perushymiö. Kaksoispiste ja sulku kiinni.

15-vuotiaana kuulin mieluummin olevani söpö, hauska tai tosi hyvä Trivial Pursuitissa, mutta nykyään olla kiva on ehkä suurin tavoitteeni.

Välillä toivon olevani rohkea. Sellainen, joka menee aika täysillä mukaan kaikkeen, eikä pysähdy murehtimaan. Sosiaalinen tyyppi, joka puhuu, jos sanottavaa on, ja menee toisten luo, jos kaipaa seuraa.

Toisinaan haluan olla viisas ja nokkela. Osata aina vastata, kun kysytään. Ehdottaa luovia ratkaisuja ja yhdistellä asioita yllättävällä tavalla. Tuntea historiaa ja maailmanpolitiikkaa ja keskustella sujuvasti päivän uutisista.

Monesti yritän olla positiivinen. Muistan todella hyvin kaksi kertaa, jolloin minua on kuvailtu positiiviseksi. Sarajevossa tanskalainen blondi poika sanoi, että olen positiivisin ihminen, jonka hän on koskaan tavannut. Toinen kerta oli, kun lähdin ensimmäisestä aikuisten työpaikastani, ja työkaverini sanoi, että tulee ikävä, koska levitän aina positiivista fiilistä toimistoon. Useammin minun on annettu ymmärtää, että positiivisuudessani on parannettavaa, ja ne kerrat vasta muistankin.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin olla kiva.

Kiva pitää sisällään niin paljon hyvää: kiva ihminen on mukava ja ystävällinen, saa toisen tuntemaan olonsa hyväksi. Tosi tärkeitä asioita.

Ainakaan kiva ihminen ei ole ilkeä. Inhoan ilkeyttä.

Pari päivää sitten sain vähän yllättävältä taholta kuulla olevani kiva, ja se lämmitti sisältä. Luulenkin, että kivat ihmiset myös levittävät lämpöä ja kehuvat toisia, jos kehuttavaa on.

Taidan yrittää.

Lähiajan suunnitelmia

Lähiaikoina tulee tapahtumaan:

• töiden loppuminen 
• asunnon luovutus ja tavaroiden vieminen varastoon

Eli työttömyys ja kodittomuus. Ihan ok.

Oli lopulta aika helppoa tietää, mitä en halua: en halua ottaa vastaan toista sijaisuutta nykyisessä työpaikassani enkä halua enää jäädä nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. En halua jäädä ainakaan aluksi Suomeen enkä muihin Pohjoismaihin.

Mutta mitä sitten? Töiden ja vuokrasopimuksen loppumiseen on pari viikkoa, mutta en oikeasti yhtään tiedä, mitä aion. Unelmien eteen on tehtävä töitä, ymmärrän sen, mutta mitä jos ei tiedä, mikä se unelma on? Tai jos niitä on niin monta, ettei osaa päättää, mitä kohti pitäisi pyrkiä?

Nyt kelpaisi joku merkki tai johdatus. En nähnyt edes perseidejä, vaikka olen tuijotellut taivaalle pari viime yötä.

Rohkea kuin Tarja

Tein vähän aikaa sitten elämässäni päätöksen, joka joidenkin mukaan oli iso ja rohkea. Itse olin päätöksestäni niin varma, että koin oloni lähinnä helpottuneeksi. Kukaan muukaan ei ole suoranaisesti kyseenalaistanut päätöstäni, mutta moni on silti jotenkin yllättynyt ja kertonut, ettei heistä olisi siihen.

Ja kun ajattelen, että joku vähänkin epäilee päätöstäni, alan itsekin taas epäröidä, vaikka tiedän jo ihan hyvin, että muut vaihtoehdot eivät ole yhtään parempia juuri minulle, yleensä jopa huonompia.

Siksi olenkin huomannut hakevani hyväksyntää ja lisätsemppiä mitä jännemmistä paikoista. Esimerkiksi Instagramista, Iltalehdestä ja tuntemattomien ihmisten kirjoituksista.

Kävelin viime viikolla lempi-iltalenkkiäni ja kuuntelin, kun Tuija Pehkonen haastatteli Tarja Halosta. Kun Halonen alkoi puhua rohkeudesta ja siitä, että asioiden tekemistä ei pidä viivytellä, pysähdyin näköalapaikalle ja ihan vain kuuntelin.

Lapsena minulla oli vaaleansininen lukollinen kirja, johon keräsin kliseisiä sanontoja, julkkisten lausahduksia ja kiiltokuvia. Sittemmin intoni inspiroiviin sanoihin on laantunut, ja koen ne usein oikeastaan aika tyhmiksi. Kunnes pari päivää sitten löysin itseni ottamasta kuvakaappauksia Instagramiin postatuista kannustavista toteamuksista.

Uudeksi suosikkiblogikseni on noussut Visual Diary, jonka kirjoittaja Saara rakastui Lissaboniin, otti tauon vakkarityöstä Helsingissä ja muutti unelmiensa kaupunkiin opiskelemaan. #lifegoals.

Klikkasin jopa uutiseen koko omaisuutensa myyvästä humppilalaisesta Leevistä, koska vaikka en juuri nyt välttämättä haaveile maailmanympärimatkasta (enkä ainakaan haluaisi olla humppilalainen, t. naapurikylän tyttö), niin vapaus kiinnostaa.

Kiinnostaa myös kannustaminen ja tuki. Ollaan kivoja toisillemme!

P.S. Follow my blog with Bloglovin