Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.

Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).

Mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa

Luin keväällä idolini Rauli Virtasen Reissukirjan. Sen jokainen luku alkoi jonkun viisaan ihmisen ajatuksella, mikä on aika kliseistä ja muistuttaa minua lukiossa tekemästäni Geisha-esitelmästä ja kaikista niistä vihkosista, joihin keräsin Suuria Ajatuksia teini-ikäni hämmennyksessä.

Wherever you go, becomes a part of you somehow, on yksi Reissukirjaan päässeistä ajatuksista. Virtanen pani sitaatin intialaisen kirjailijan ja kirjallisuuden professorin Anita Desain suuhun, vaikka jotenkin epäilen, ettei hän ole ensimmäinen tai ainoa näin todennut.

Oli miten oli, komppaan täysillä, ainakin jos kyse on vähän pidemmästä oleilusta.

Muutin pari viikkoa sitten Brysseliin, 100 kilometrin ja puolen tunnin junamatkan päähän entisestä kotikaupungistani (jossa edelleen käyn töissä viitenä päivänä viikossa), mutta toiseen maahan kuitenkin. Ajattelin, että näin muutoksen kynnyksellä on hyvä aika summata, miten Ranska on tullut osaksi minua.

Toisin sanoen: mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa?

Pystyn sittenkin juomaan punaviiniä

En tiedä, johtuuko se Alkon viinivalikoimasta vai yhdeksännen luokan päättäneestä risteilystä, mutta Suomessa en pysty juomaan punaviiniä. Päätä jomottaa jo pelkästä hajusta ja jopa punaviiniglögi vetää naaman valkoiseksi. Toisin on täällä viinimaassa, jossa olen vaivatta jakanut pullon viiniä illallisella, siemaillut lasin tai pari cocktailkutsuilla ja nauttinut lasillisen lounaalla (tätä tosin tapahtuu vain erikoistilanteissa, ja silloinkin lasillinen on mulle ihan maksimi). Ei päänsärkyä, ei oksettavaa oloa, ei valkoista naamaa - ainoastaan sinertävät huulet, hampaat ja hyvä mieli.

Mäkin saan mokata

Ja sitten tehdä uudestaan paremmin. Ei aina tarvitse pyydellä anteeksi, ei syytellä, ei selitellä, mutta toivottavasti oppia jotain.

Ilman muiden apua en pärjää

Avun pyytäminen on ollut minulle aina aika vaikeaa, mutta uuteen maahan - etenkin sellaiseen, jonka kieltä en puhu - muuttaminen ei jättänyt vaihtoehtoja. Puhelinliittymän aktivointi, lääkäriajan varaaminen, veroasioiden selvittäminen... Kaikissa olen lopulta kääntynyt kollegoideni tai kämppisteni puoleen, kunhan ensin olen saanut todeta "itsenäinen pohjoismaalainen nainen" -metodini riittämättömäksi.

Pelkkä työ ei tee minua onnelliseksi

En minä Ranskaa tämän tajuamiseen tarvinnut, mutta josko se oppiminen olisi vihdoin tapahtunut tällä kertaa. (Tästä tulikin mieleeni, etten ole vieläkään tainnut kirjoittaa kehittämästäni onnellisuuskolmiosta, odottakaapa vaan :D)

Pidän sittenkin jälkiruuista

Ennen en oikein tajunnut jälkiruokia - sitähän mättää sisäänsä jo oikeaa ruokaa niin paljon, ettei heti syömisen jälkeen tee mieli nauttia vielä jotain lisää. Mutta sitten kaikkeen tottuu (syytän tästä tosin lähinnä yhdeksän euron lounasseteleitä) ja nyt lounas ilman jälkkäriä on kuin kesä ilman aurinkoa tai omenakaurapaistos ilman vaniljakastiketta.

Aina ei tarvitse ajatella, mitä muut musta ajattelee

(Vaikka äiti niin opettikin.)

Luulen, että tämä on yksi ranskalaisten naisten mystisen ihanuuden salaisuuksista. Se, ettei peilaa tekemisiään jatkuvasti siihen mitä muut ehkä saattaisivat teoistasi olla mieltä, ei tietenkään tarkoita hyvien käytöstapojen sivuuttamista (katso seuraava kohta), mutta sellaista huolettomuutta ja onnellista omaan ja läheisten hyvään oloon keskittymistä.

Rakastan hyviä käytöstapoja

Hyvillä käytöstavoilla on minuun selvä vaikutus. Aamuun tuo huomattavaa piristystä, kun niin naapuruston lapset kuin talon edessä kadulla työskentelevät remonttimiehetkin toivottavat kuuluvaan ääneen bonjour. Ja kun kaupan kassalta lähtiessä kiitos ja näkemiin kruunataan hyvällä päivän/illan/viikonlopun jatkolla, jää kaikille hyvä mieli. (Minkä brysseliläinen asiakaspalvelu muuten voittaa englannintaidoissaan, niin hymyissä ja toivotuksissa tullaan selvästi jäljessä.)

Sitten toisaalta sellainen "kun kuuluu" -hyvätapaisuus saa pahalle mielelle. Äänenpainolla on niin suuri merkitys.

Jos syön joka päivä kaksi jälkiruokaa enkä harrasta liikuntaa, lihon

Hups.

Tykkään kivennäisvedestä

Jo kolmas ruokaan liittyvä "tykkään sittenkin". Tämäkin on jotenkin aika ranskalaista: mitä sitä turhaan rajoittamaan itseään, elämä on tehty nautittavaksi.

Ja jos jostain, niin siitä haluaisin oppia lisää. Elämästä nauttimisesta.

6 x kiitos kohtaamilleni ihmisille

Tiimini esimiehellä on tapana usein vähän yllättäen kiittää meitä työkavereitansa. By the way, thanks to you for this morning, saattaa kuulua hänen työpisteeltään kesken iltapäivän. Laura, thanks for everything, hän huikkasi lähtiessään tiistaina toimistolta.

Se on mielestäni ihana tapa, ja siksi haluaisin minäkin nyt kiittää viime aikoina kohtaamiani ihmisiä.

1. Kiitos Lillen Apple Storen työntekijöille.

Uskon, että elämäni Ranskassa olisi huomattavasti helpompaa, jos voisin hoitaa kaikki asiani Carte Vitalesta veroilmoitukseen ja koon 35 kenkien etsimiseen Apple Storessa. Ainakin vähintään tekisi mieli mennä sinne tilittämään, jos on vaikeaa, minkä takia ehdotankin kahviloiden tai baarien avaamista liikkeiden yhteyteen.

Apple-miehet eivät syyllistä siitä, etten puhu ranskaa, kyselevät mutta myös kertovat itsestään ja antavat aikaa. Apple-miehet ymmärtävät, koska ovat itsekin expatteja, sillä jos Lilleen rakkauden perässä tulleet naiset päätyvät työkavereikseni, miehet tuntuvat päätyvän Applelle.

2. Kiitos ensimmäisille Lille-kämppiksilleni,

jotka ovat pienen Lille-tuttavapiirini tärkeimpiä ei-työkavereita ja joiden laattalattiaiseen keittiöön olen vieläkin tervetullut istumaan yhdelle niistä korkeista tuoleista ja puhumaan matkustamisesta, ihmissuhteista, töistä, politiikasta tai mistä vaan.

Kiitos myös nykyiselle kämppikselleni, jonka kanssa meille kielimuurista huolimatta on kuitenkin muodostunut hento sisarusmainen suhde. Hän lainaa matkalaukun kerta toisensa jälkeen, varaa lääkäriajan, peittää huoneeni katossa olevan reiän, etteivät yläkerran asuntoa remontoivat miehet vain pääse kurkkimaan huoneeseen (kämppikseni pelko, ei minun), päättää viestinsä suukkosydänemojiin ja tuo kotiin kavereitansa, jotka aina pitää poskipusuttaa.

3. Kiitos yhtä suosikkilounaspaikkaani pyörittävälle pariskunnalle,

joka ei vain valmista herkullista ja vaihtelevaa ruokaa, vaan josta kummatkin jaksavat aina hymyillen toistaa asiat ranskaksi tarvittaessa useastikin, vaikka hyvin tietävätkin, että ranskani taso on aika säälittävä ja itse pystyisivät kyllä hoitamaan asiat sujuvasti englanniksi.

4. Kiitos Orangen myyjälle,

joka "tulkkasi", kun uutta ranskalaista SIM-korttia hankkiessani yritin selittää katuosoitteessani olevan nimi Jean, ei Jeanne, eikä tietokonetta näpytellyt myyjä varmaan kuullut mitään eroa näiden kahden välillä minun lausumanani.

5. Kiitos barcelonalaisen hotellin työntekijöille,

jotka kiltisti soittelivat Pariisiin jääneen matkalaukkuni perään, kun olin saanut tekstarin, että laukku oli lastattu seuraavaan koneeseen, mutta sitten en kuullutkaan moneen tuntiin koneen laskeutumisen jälkeen mitään. Uudelleen työntekijä soitti lentokentälle aamulla, kun matkalaukun sijainnista ei vieläkään ollut mitään tietoa, mutta hellepäivään olisi tehnyt mieli lähteä tuorein vaattein. Ja sitten taas 15 minuutin päästä, kun matkalaukkuni yhtäkkiä löytyikin Barcelonasta, mutta sen toimittamiseen minulle puolen tunnin ajomatkan päähän olisi kulunut vuorokausi.

6. Kiitos kanssani bussia odottaneelle miehelle,

joka kysyi minulta, joko bussi 88 oli jo ohittanut pysäkin ja pakotti minut täten kertomaan ranskaksi asioita, joita en ole ollut aiemmin tajunnut osaavani.

+ Kiitos kesälle, auringolle, 25 asteen lämpötilalle, puistoille, hyville kirjoille, mansikoille ja sunnuntaille.

Hello from the metrolaituri

Hello from the other side, alkoi yhtenä sunnuntai-iltapäivänä soida tourcoingilaisen (kuvat sieltä) metroaseman kaiuttimista.

I must have called a thousand times, jatkoin äänettömästi huuliani liikutellen, koska kukapa voisi sisäisen Adelensa hiljentää.

To tell you I'm sorry for everything that I've done, kaikui vielä seuraavallakin asemalla ovien avautuessa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ranskassa julkisessa tilassa soiva musiikki sai minut a) laulamaan tai ainakin liikuttelemaan huuliani biisin mukana, b) havahtumaan ja c) yllättymään. Sillä vaikka Ranskaan muuttaminen ei ole sisältänyt mitään suuria yllätyksiä, niin näitä pieniä riittää: Työpaikan aamutervehtimiset. Kassien nippusiteellä sulkeminen ruokakauppaan mennessä. Totaalinen välittämättömyys liikennevaloista. Ja sitten tämä upea mahdollisuus musikaalimaisiin yhteislaulu ja -tanssikohtauksiin.

Olen metromatkustajana hyvin satunnainen, ja silti olen useammankin kerran havahtunut hyräillessäni mukana kaiuttimista soivaa biisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt korvamatojen top-vitoseen mahtuva Gotyen Someone You Used to Know Lille Europen jylhällä asemalaiturilla.

Ja soitetaan musiikkia muuallakin. Kerran valitessani sopivan kovia kiivejä Carrefour-supermarketin hedelmäosastolla, tunnusti Rihanna, että bum, bum, man down. Minä pamauttelin mukana, samoin vieressä ollut kanssaostelija, eikä ollut yhtään ikävä S-markettien panhuilu-mmmboppia.

Adelen jatkaessa menetystä rakkaudesta harmittelin vähän, etten tajunnut mainita tätä positiivista yllätystä sille paikalliselle nuorelle miehelle, joka juuri vähän aiemmin oli kertonut, ettei oikein pidä Ranskasta. (Hän myös arvioi minut 22-vuotiaaksi ja puhelinnumeron tai Facebookin sijaan kysyi, että olenko Instagramissa.) Toivottavasti hän siellä näkee päivityksen, jossa totesin, ettei voi olla ihan paska paikka, jos metroasemien kuuluttimista soitetaan pophittejä. Samaa mieltä olen edelleen.

Kylmää kestävä blondi

Suomessa hiukseni ovat tummanvaaleat, vaaleanruskeat tai maantienväriset. Ranskassa (ja ehkä yli 90 prosentissa muuta maailmaa) olen blondi. Niin blondi, että ranskantunnilla hoettiin lausetta Laura est blonde, kunnes kaikkien nasaaliäänne õ läpäisi opettajan seulan.

Johtuneeko siitä (ei varmaan), mutta olen viime aikoina miettinyt hiusten värjäämistä oikeasti blondiksi. Suomalaisen blondiksi. 

Ajattelin, että ehkä tämä liittyy siihen, että kun jotain kuulee tarpeeksi, alkaa siihen uskoa. Kuten Donald Trump uskoo vaihtoehtoisiin faktoihinsa, minä uskon siihen, että olen oikeasti blondi.

Sitten mietin, että toimisikohan sama myös klassikkolausahdukseen miten sun voi olla kylmä, sähän olet Suomesta, jonka jokainen ulkomailla joskus palellut suomalainen on kuullut noin tuhat kertaa. (Onko jollain tähän joku nokkela vastaus?) Viimeksi tällä viikolla, kun kietouduin toimistolla suureen harmaaseen villahuiviini, jossa on nerokkaat käsireiät.

Tästä kylmänkestävyydestä oli Hesarissa muutama kuukausi sitten kolumni, jonka kommentit olivat taas hyvin kaukana omasta kuplastani. Nyökyttelin itse artikkelia lukiessani, juuri tällaista olen minäkin miettinyt, vähemmän kärjistetysti tietenkin, ja sitten kommenttikenttä olikin täynnä loukkaantuneita suomalaisia, jotka eivät todellakaan palele, vaikka seisoisivat alasti 30 asteen pakkasessa.

Itse kuljen edelleen talvitakissa (okei, tämä on kyllä sellainen keskieurooppalainen "talvitakki"), aamuisin vedän hanskat käteen työmatkalla ja nukun villasukan jalassa. Kämppikseni sen sijaan katsoo telkkaria sohvalla päällään t-paita ja shortsit, ranskattaret kulkevat kaduilla takit auki ja kevyissä huiveissa.

Pääsiäisenä olin Wienissä, jossa oli alle 10 astetta lämmintä eikä mielestäni siis lainkaan mikään terassikeli. Paikallinen tuttavani kuitenkin kannusti juomaan iltapäiväkahvit ulkona, sillä "itävaltalaiset ovat terassilla aina kun mahdollista". Kuulosti jotenkin tutulta sekin kylmänsietokyky.

Tätä kirjoittaessani istun Charles de Gaullen 2D-terminaalissa odottamassa lentoa Helsinkiin ja virittäydyn Suomi-tunnelmiin katsomalla Iholla-sarjaa. Untuvatakki ja paksuimmat villapaidat on pakattu matkalaukkuun, sillä ajattelin tarjeta vaihtaa ne keväisempiin vaatteisiin. Marimekon paita, lenkkarit, trikoot, farkkutakki, kesävaatteita, pikkukengät, olen kirjoittanut puhelimeni listaan vaatteista, jotka haluan kaivaa mukaani Ikea-kasseista, joissa vaatteitani varastoin. Samalla listalla on muitakin Suomen-lomaan liittyviä asioita: lakritsitaatelit, kulmakarvaväri, Del Monte smoothiejätski, Cafe Pispala, IPI kulmakuppila...

Ja: balayage eli askel kohti blondiutta.

Listaan en ole kirjoittanut aikaa perheen ja ystävien kanssa, siskon- ja veljentyttöjen halimista ja vuoden ensimmäistä mökkireissua, koska enköhän muista muutenkin.

Hei ja vielä vinkki, jos nettiuutisten kommentit saavat pään kiehumaan. Ylen uutisvahti lähettää ilmoituksen sinua kiinnostavimmista uutisista, eikä itse jutun jälkeen jämähdä vahingossakaan lukemaan kommentteja, sillä niitä ei ole. Omaan aamurutiiniini kuuluu päivän uutistiivistelmän lukeminen sängyssä ja BBC:n Global News -podcastin uusimman jakson kuuntelu työmatkalla.

Tällä viikolla lisäsin aamuihini (taas kerran) myös seitsemän minuutin treenin, mutta sitä en ihan vielä uskalla kutsua rutiiniksi. Tuskin koskaan.

Presidenttiehdokkaita ja pieruääniä

Jos saisin äänestää Ranskan presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella sunnuntaina ja joku kysyisi, että kenelle yhdestätoista ehdokkaasta aion ääneni antaa, saattaisin tehdä nopean pieruäänen suullani.

Ptr.

Se on ranskalainen tapa sanoa, että ei mitään hajua.

Yksi on liian äärimmäinen, yksi on liian nuori, yhteen ei voi luottaa, yksi edustaa vallitsevaa järjestelmää ja yksi on liian riski, kuvailtiin ranskalaisten mielipiteitä yhdessä julkaisussa.

Työkaverini taas pohdiskeli ehdokasasetelmaa näin:

• Tykkään yhdestä ehdokkaasta, mutta sillä ei ole mahdollisuuksia toiselle kierrokselle.
• Neljästä johtoehdokkaasta kahta en todellakaan halua äänestää. 
• Kolmannella on joitakin hyvia ajatuksia, mutta myös EU-vastaisia mielipiteitä, joten non, merci.
• Jäljelle jää yksi, josta en kyllä tykkää, enkä edes tiedä, mitä asioita hän oikeastaan ajaa, mutta joka on kai pienin paha.

Ptr.

Ne neljä kärkiehdokasta ovat Emmanuel Macron, Marine Le Pen, François Fillon ja Jean-Luc Mélenchon. Kaikkien kannatus on noin 19-23 prosenttia.

Marraskuussa, kun entinen pääministeri Fillon valittiin puolueensa ehdokkaaksi, oli aika selvää, että Les Républicains -puolueen oikeaa ja konservatiivista laitaa edustavasta miehestä tulee Ranskan seuraava presidentti. Hän lupaa leikata valtion menoja, vähentää radikaalisti julkisen puolen työpaikkoja, korottaa eläkeikää ja lopettaa 35-tuntisen työviikon.

Sitten tapahtui Penelope-gate. Toisin sanoen moraalisia arvoja peräänkuuluttanutta Fillonia syytetään nyt julkisen rahan väärinkäytöksestä, sillä mies on maksanut vaimolleen ja lapsilleen korkeaa parlamenttiavustajan palkkaa työstä, josta ei löydy mitään näyttöä. Ensimmäisten syytösten tultua julkisuuteen Fillon vakuutti luopuvansa ehdokkuudesta, mikäli virallinen tutkinta aloitetaan. Parin viikon kuluttua hän pyörsi päätöksensä, mutta maine ryvettyi ja lähes varma presidenttiys vaihtui altavastaajan rooliin.

Siinä vaiheessa esiin nousi 39-vuotias Emmanuel Macron, joka tällä hetkellä vaikuttaa maan todennäköisimmältä tulevalta presidentiltä. Mies on entinen pankkiiri, jolla ei oikeastaan ole poliittista kokemusta lukuun ottamalla lyhyttä pestiä nykyisen hallituksen talousministerinä. Macron, joka perusti oman keskustaliberaalin puolueensa En Marche! (Eteenpäin! tai Liikkeessä!) vuosi sitten, päihittää kannatuskyselyjen mukaan toiselle kierrokselle päästessään vastaehdokkaista kenet tahansa.

Ranska ei pärjää yksin, uskoo optimistinen Macron, mutta puoluepolitiikan ulkopuolelta tulevan miehen linjaa on vaikea hahmottaa, etenkin sitä, miten hän muuttaisi nykyistä politiikkaa. #EnMêmeTemps (#samaanaikaan) ilkutaan somessa, kun ehdokas tuntuu kannattavan vähän kaikkea. No ainakin hän näyttää miellyttävältä ja kuulostaa kivalta (ääni on oopperalaulajan treenaama), tosin ehkä juuri näistä syistä Macronin kannattajia kutsutaankin vähän pilkkaavasti faneiksi ja En Marche!:a puolueen sijaan start up -liikkeeksi.

Macron on muuten naimisissa itseään 20 vuotta vanhemman entisen ranskanopettajansa kanssa. Pariskunta tapasi Macronin ollessa 15-vuotias, mutta virallisesti he alkoivat seurustella Macronin täytettyä 18. Alle nelikymppinen Macron on nyt isoisäpuoli seitsemälle lapselle, joskaan tällaisilla seikoilla ei Ranskan presidentinvaaleissa onneksi tunnu olevan merkitystä.

Sitten on tietenkin Marine Le Pen, ranskalaisen äärioikeiston tähti, joka syrjäytti vielä huomattavasti äärimmäisemmän isänsä tämän perustaman Front National -puolueen (Kansallinen rintama) johdosta. Maahanmuuttovastainen populisti, joka on luvannut sulkea maan rajat niin laillisilta kuin laittomiltakin maahanmuuttajilta, järjestää Frexit-kansanäänestyksen ja sulkea moskeijat. Le Pen halveksii EU:ta niin paljon, että pyysi hiljattain TV-haastattelussa poistamaan taustaltaan EU-lipun.

Kuten Fillonia, myös Le Peniä syytetään julkisten varojen väärinkäytöksestä, sillä kaikessa EU-vastaisuudessa Euroopan parlamentin palkka kuitenkin on kelvannut.

Melko varmaa on, että Le Pen on toisella kierroksella, vastustajasta ei vaan ole tietoa. Vaikka vaalijulisteista voisikin päätellä toisin, täällä pohjoisessa Le Penin kannatus on maan korkeinta, ensimmäisellä kierroksella hänen odotetaan keräävän jopa 30 prosentin kannatuspotti.

Viimeisen kuukauden aikana kolmen vahvan rinnalle on noussut yllättäjä äärivasemmalta, Jean-Luc Mélenchon, joka vetoaa etenkin moniin nuoriin äänestäjiin. Työpaikkani ulkopuolelta tunnen useita koulutettuja nuoria, jotka kertovat äänestävänsä ehdokkaista vanhinta.

Mélenchon ajaa ympäristöasioita, presidentin vallan leikkaamista ja EU:n rankkaa uudistamista ja asettaisi 100 % tuloveron yli 360 000 euron vuosituloille. Vaalitilaisuuksissa hän on paikalla välillä hologrammina ja erottautuu edukseen vaaliväittelyissä. Kampanjaan kuuluu Fiscal Combat -verkkopeli, jossa ravistetaan rahaa pukumiesten taskuista, ja yli 300 000 tilaajaa kerännyt YouTube-kanava.

Myös Mélenchon tulee perinteisten puolueiden ulkopuolelta, sillä hän edustaa viime vuonna perustamaansa La France insoumise (Nöyrtymätön Ranska) -liikettä.

Mikäli Mélenchon pääsee toiselle kierrokselle ja kohtaa siellä Le Penin, on asetelman kuvattu olevan "Ranskan Hugo Chávez" vastaan "Ranskan Donald Trump" (tai rutto vastaan kolera, etenkin liberaalia taloutta kannattaville asetelma olisi painajaismainen). Monet kannattajat vertaavat Mélenchonia tosin mieluummin Bernie Sandersiin.

Nykyinen presidentti François Hollande ei ole ehdolla, eikä tämän sosialistipuolueen (josta sekä Macron että Mélenchon ovat eronneet) ehdokas Benoît Hammonilla ole asiaa toiselle kierrokselle. Ei sinänsä mikään ylläri, sillä viime vuoden lopulla tyytyväisyys Hollandeen presidenttinä oli noin neljä prosenttia. Vertailun vuoksi: Donald Trumpin kannatusluku on käynyt alimmillaan 35 prosentissa, ja viime kesänä Niinistön suoriutumisen presidenttinä arvioi erittäin tai melko hyväksi 89 % suomalaisista.

Mitä väliä sillä sitten on, kuka Ranskan presidentiksi valitaan?

No, paljon enemmän kuin Suomessa, sillä Ranskassa presidentillä on ihan oikeasti valtaa, ainakin jos takana on suuri puolue. Pian presidentinvaalien perään äänestetään nimittäin parlamenttivaaleissa, joissa valtaan nousevat tyypillisesti presidenttiä tukevat puolueet, minkä jälkeen presidentti sitten valitsee pääministerin omiensa joukosta. Nyt useammankin kärkiehdokkaan ongelmana tosin on se, ettei omaa väkeä ehkä riitä parlamentin enemmistöksi. Ja mikäli presidentti ja parlamentti eivät kykene yhteispeliin, ollaan pattitilanteessa, jossa Ranskaa on vaikea parantaa.

Parlamentin tuella presidentin pallilta voi kuitenkin vaikuttaa paljon myös ihan tavallisten ranskalaisten arkeen. Pidetäänkö edelleen kiinni 35-tuntisesta työviikosta? Leikataanko julkisen puolen työpaikkoja? Millaista opetusta kouluissa annetaan? EU vai rajat kiinni?

Ja: miten käy työpaikkani?

Yleensä hymyilevä työkaverini tuli perjantaiaamuna toimistolle harvinaisen vakavana. Ça va ?, kysyin, ja normaalin bienin sijaan vastaus kuuluikin: No ei kovin hyvää. Mietin niin paljon sunnuntain vaaleja, etten saa öisin oikein unta. En oikeasti tiedä, ketä äänestäisin! Ja tunnen, että mulla on niin suuri vastuu. Voin menettää työpaikkani, kaikki täällä voi menettää työpaikkansa.

Ennen on kuulemma voinut ensimmäisellä kierroksella äänestää tunteella, toisella sitten järjellä. Tällä kertaa ei ehkä voi.

Bon courage, Jo ja muut ranskalaiset äänioikeutetut!

Lisää Ranskan vaaleista voi lukea Suomeksi vaikka Hesarista. Kannattaa katsoa alta myös Last Week Tonightin hauska video.

23 astetta

Sunnuntaina oli 23 astetta lämmintä. Toisin sanoen:

K E S Ä

Aamulla laitoin kasvoilleni aurinkorasvaa, mutta oikeaan käsivarteeni tai vasempaan nilkkaani en, koska ei tullut mieleen, kun varmuuden vuoksi heitin päälleni merinovillatakin ja kietouduin kaulahuiviin. Kesävirheiden ykkönen.

Latasin lukulaitteeseeni kesäkirjoja, sellaisia kuin One True Loves, The Vacationers, It Ends with Us, Truly Madly Guilty ja Tytöt. (Haha, en kestä näitä nimiä!) Totta puhuen en kyllä muita nykyään juuri luekaan kuin kesäkirjoja - sellaisia, joissa on juoni ja joista tehdään elokuvia. Musiikissa olen sen sijaan syysihmisiä, siitä muistuttaa Spotify päivittäin tarjoamalla kuunneltavaksi soittolistaa nimeltä Autumn Leaves.

Sitten lähdin tekemään kesäjuttuja.

Hésitez-vous ?, kysyi alusvaatekaupan myyjä, kun kuljeskelin liikkeessä binikit kädessäni. Epäröin kyllä, mutta en oikein osannut vastata mitään, joten vaihdoin englantiin. Älä epäile, olen nähnyt nuo bikinit tyttöjen päällä, ja ne näyttävät hyvältä, hän kannusti. En viitsinyt kysyä, että näyttääkö hyvältä, vaikka olisi lihonut kuusi kiloa Ranskaan muuttamisen jälkeen, vaan seurasin naista kassalle.

Luin niitä kesäkirjoja puistoissa, suljin välillä silmät auringossa, söin sipsiä, nauroin, enkä miettinyt työasioita kunnes taivaalla ei enää ollut häivähdystäkään sinisestä tai pinkistä.

Yritin kirjoittaa myös kesälistaa, mutta siitä tulikin ostos-, loma- ja urheilulista:

• Hanki kunnolliset aurinkolasit. Tästä on kiittäminen minut kadulla pysäyttänyttä miestä, joka (luultavasti) kysyi "Combien les lunettes ?". En tiedä, halusiko hän ostaa aurinkolasini vai myydä minulle uudet, enkä jaksanut keskustella aiheesta, joten tuhahdin, hymyilin, kävelin pois ja lisäsin kohdan kesälistaani.
• Opi päälläseisonta.
• Vaella Suomessa ja muualla. Aloitan tämän toivottavasti pääsiäisenä Wienissä, jossa suunnitelmissa on päivävaellus Wachaun alueella.
• Matkusta junalla ympäri Ranskaa, koska now or never.
• Ui. Ranskalaiset ovat uintikansaa, joten ehkä täältä löytyy maauimaloita.

Puoli kymmeneltä sunnuntai-iltana olin ihan poikki. Poskipäitä kuumotti ja oikean käden kämmenselkä hohkasi punaisena. Ajatus ei kulkenut edes tämän tekstin loppuun.

Mutta ainakin oli paras syy: C'est l'été !

(Jos tietäisin, miten ranskaksi puhutaan imperfektissä, voisin tosin viitata menneeseen aikaan, sillä tänään lämpötila kipusi tuskin 15 ja tuuli sai kietomaan huivin kahdesti kaulan ympäri.)

Typerys Ranskassa

Aina välillä tunnen itseni täällä typerykseksi.

Usein tunne liittyy kieleen, monesti kulttuuriin ja vielä useammin näiden kahden yhdistelmään.

Esimerkiksi bisous, se hämmentää edelleenkin. Viimeksi tällä viikolla palatessani sairaslomalta töihin astuin työkaverini varpaille, kun en osannut varautua poskipusujen vaihtamiseen.

Kaupan kassalla osaan jo kertoa, että tässä kaikki, en tarvitse kassia eikä minulla ole bonuskorttia, mutta yllättävämpien kysymysten tai pyyntöjen kanssa olen usein pulassa. Vähän aikaa sitten olin seuraavana ruokakaupan jonossa, kun myyjä otti katsekontaktin, sanoi minulle jotain ja tuikkasi käteeni tukun paperilippuja. Sain suustani muistaakseni hiljaisen pardonin ja kasvoilleni ihan yrittämättäkin hoomoilas-tuijotuksen, mutta myyjä keskittyi jo muuhun. Siinä minä sitten seisoin lippupaketti kädessä ja aivot raksuttaen muodostaakseni jonkinlaisen "mitä minun pitää tehdä" lauseen ranskaksi. Hetken pyörittyäni bongasin viereisen kassan myyjän, joka hänkin sanoi minulle jotain ja ojensi kätensä. Aah, voilà, totesin luovuttaessani liput vihdoin eteenpäin.

Noidannuolen ansiosta olen päässyt viime aikoina tutustumaan ranskalaiseen terveydenhuoltoon, joka sekin on muuten yksi maailman parhaista. Ainakin jos osaa kieltä ja tietää, mitä tehdä. Koska itse en ole varma kummastakaan, käytin yhden aamun soitellessani lähialueen lääkäreille (listan sain lähiapteekistani) aloittaen Bonjour, parlez-vous anglais? Välillä sain luurin suoraan korvaan, vielä useammin jonkinlaisen non, madame, au revoir -litanjan. Yhdessä paikassa olisi pitänyt selvittää numerovalinta ennen kuin olisi päässyt puhumaan ihmiselle.

Lopulta lähdin vähän kauemmaksi jonottamaan lääkärille, jonka tiesin puhuvan englantia. Minut edellisenä iltana ensiapuun kuskannut työkaverini oli onneksi jo "varoittanut", että Ranskassa lääkärit eivät sitten käytä mitään valkoisia takkeja ja odotushuoneet muistuttavat lähinnä mummolan olohuonetta vanhoine huonekaluineen ja ylijäämätauluineen. Ei vastaanottoa tai sihteereitä, vaan mennään istumaan odotushuoneeseen, josta lääkäri sitten käy hakemassa. Järjestyksestä pitävät huolta jonottajat itse.

Näitä ohjeita seuraamalla yleislääkärillä menikin ihan hyvin. Tajusin tervehtiä muita odotushuoneessa jonottavia bonjourilla, vaikka heidän rupatteluunsa jouduinkin toteamaan je ne compre pas, je ne parle pas français. Lääkäri kertoi, että hänellä on ainakin viisi muutakin suomalaista naista potilaina - en edes tiennyt, että Lillessä asuu niin paljon suomalaisia!

Yleislääkäriltä sain lähetteen vielä röntgenkuvaan. Edellisestä päivästä viisastuneena laitoin kämppikseni soittamaan minulle rendez-vous'n puolestani. Typeryyshetkiä koin, kun röntgenlääkäri pyysi minua riisuutumaan ja jätti pieneen odotustilaan. Koska en todellakaan tiennyt, millaisilla vaatetuksella selkäkuva otetaan, vähensin vain päällimmäisen paidan. Lopulta hyvin vähän englantia puhuva lääkäri sitten osoitteli riisuttavia vaatekappaleita yksi kerrallaan: kengät, housut, rintsikat.

Kulttuurityperyyttä koin viime viikon työmatkalla, johon sisältyi myös toimiston virkistäytymispäivät. Illallisella pelasimme erilaisia pelejä, joista yhdessä pöydästämme erään piti hyräillä jotakin kaikille tuttua laulua huulet yhdessä ja muiden sitten arvata. Mmm-mm-mm-mmm, hän aloitti, kun muut jo yhtyivät lauluun. Ihan liian helppo, pöytätoverini totesivat, kun hoilasimme Les Champs-Élysées'tä puolelta toiselle heiluen.

Tai siis muut hoilasivat, koska itsehän en ollut koskaan edes kuullut koko laulua.

Sitten tunnustin typeryyteni pöytäseurueelleni, sain pari ihmettelevää kommenttia ja illalla linkin puhelimeeni. Sillä vaikka Ranska saa tuntumaan oloni typerykseksi, on se myös opettanut, että ei sen niin väliä - kaikki mokaa eikä kukaan jää muistelemaan typeryyttäsi ja ainoa tapa oppia on tunnustaa osaamattomuus.

C'est la vie.

Hyppelisin, jos voisin

Olin viikon työreissulla Maltalla, ja sillä aikaa tänne on tullut kevät. Eikä mikään sellainen varovainen alkukevät, jolloin ensimmäiset kirsikkapuut vähän punertavat ja neilikat kukkivat aurinkoisilla seinustoilla, vaan ihan kunnon kevät.

Jos olisin kuin puutarhakuningatar äitini, osaisin luetella kukkivien kasvien nimiä, mutta tällaisenaan keskityin lähinnä väreihin: vaaleanpunaista, valkoista ja pinkkiä. Nurmikoilla jotain sinisiäkin siellä voikukkien seassa. Huomaan myös muotoja: kelloja, nuppuja, rypäleitä ja sellaisia peruskukkia, joita lapset piirtävät.

Tänään satuin yhdelle pienelle kadulle, jota reunustivat pienet puut täynnä valkoisia kukkia. Yrittäessäni löytää sopivaa kuvakulmaa kukkivan kujan ikuistamiseen, olin jäädä kadulle kääntyneen pakettiauton alle.

Kukkapoukkoiluni alkoi naurattaa, joten hymyilin autossa oleville ja heilautin kättäni. Ennalta odottamani tööttäyksen tai ilmeettömän välinpitämättömyyden sijaan kuskilta heltisikin hymy.

Kevään piikkiin, ajattelin.

Sillä vaikka ero loppumattomalta tuntuvan talven ja kuin yllättäen kirkastuvan kevään välillä ei täällä olekaan yhtä huomattava kuin Suomessa, vaikuttaa valon lisääntyminen ranskalaisiinkin.

Lähikauppani edessä yleensä yksin päivystävä koditon esimerkiksi on niin kiireinen jutellessaan kavereidensa kanssa, ettei ehdi lainkaan pyytää lanttia tai ruokaa hänet ohittaessani. Kämppikseni taas on tällä viikolla lähtenyt töistä jo neljän jälkeen nauttiakseen lämpimistä keleistä. Ellei työpäivän lyhentäminen ole mahdollista, vietetään ainakin lounastauko aurinkoisilla terasseilla tai vanhan kaupungin aukioilla istuskellen.

Sunnuntaina kuljin ohi lähipuistoni, jonka nurmikentällä loikoili paljon ihmisiä. Petankin peluun suunnitellu alueella oli matsi käynnissä, mutta mölkkyä en tällä kertaa bongannut, vaikka le mölkky onkin ainakin tänne pohjoiseen Ranskaan hienosti levinnyt.

Nilkat vilkkuvat paljaina, kerran vastaan tuli tyttö hameessa ja t-paidassa. Minä uskalsin tänään ulos ensimmäistä kertaa ilman takkia, ja voi sitä vapautta. Hymy on korvissa, tekee mieli hypähdellä, ja askel on kevyt.

Paitsi että en hypähtele.

Ainoan varjon näillä 20 asteen lämpötiloille ja siniselle taivaalle tuo nimittäin lääkärin määräämä vuodelepo ja noidannuoli-diagnoosi. Eilisellä lääkärikäynnillä kysyin toiveikkaana, josko voisin kuitenkin vähän kävellä, jos lupaan ottaa erityisen rauhallisesti ja varovasti.

Lääkäri ei suoranaisesti lytännyt ehdotustani, muistutti vain, että makuuasento on paras. Kyljellään ja jalat koukussa.

Paras siis olla kevät myös ensi viikolla, sillä silloin aion hypähdellä.

Älä missaa tätä Pariisissa

Juuri nyt elämässäni suunnilleen parasta ovat kukkivat kirsikkapuut, joten tässäkin postauksessa kirjoitan niistä.

Aion kirjoittaa myös Pariisista ja siitä, miten vähän sattumalta löysin kaupungista uuden suosikkipaikan yhtenä keväisenä maaliskuun lauantaina, kun aurinko paistoi, lämpötila kohosi yli 15 asteen ja vanhempani olivat tulleet Ranskaan lomailemaan ja minua tapaamaan.

Paljon muusta en sitten ajatellutkaan kertoa.

Se paikka, jota Pariisissa vierailevan ei pitäisi missata, on Petit Palais, naapuriinsa Grand Palaisiin verrattuna pieni vanha rakennus Champs-Elyseen ja Seinen välissä.

Petit Palais on kaupungin taidemuseo. Monet, Rembrandt ja Rodin, patsas naisesta jonka talutusnuorassa on apina, mutta todellinen helmi löytyy sisäpihalta. Siellä me näimme palmuja, kukkivia kirsikkapuita ja pinkkiä graniittia. Aurinko paistoi ja moottorien ja autontorvien sijaan lauloivat linnut. Nyt näkisimme varmaan jotain vähän erilaista.

Petit Palaisiin ja sen puutarhaan on vapaa pääsy, ja tutkitusti turvatarkastuksesta saa kuljettaa myös leivoksia. Vessat ovat alakerrassa, ja maaliskuussa neljän aikaan valo siivilöityy kadunpuoleisista ikkunoista halliin upeasti.

Leivos on Aux Merveilleuxista, jota sitäkin suosittelen. Alkuperäinen löytyy Lillestä, mutta Pariisistakin näitä herkkuja saa ainakin Maraista ja latinalaiskortteleista.

Viikonloppujen parhaita

Olen koko viikon meinannut viimeistellä viime viikonlopun parhaista asioista kertovan blogipostauksen. Aloitin jo perjantaina, jolloin kirjoitin eteerisistä öljyistä: laventelista ja piparmintusta. Lauantaina lisäsin listaan Brysselin ja ruotsalaiset vaatekaupat, sunnuntaina Lillen metroasemat ja kämppikseni ostamat huonekasvit. Editoin ja valitsin kuviakin.

Sitten tuli maanantai, pitkät työpäivät ja ranskan opiskelu. Tuli aamu, jolloin sähköt katkesivat, kun olin suihkussa, enkä voinut avata kylppärin sälekaihtimia, koska rakennusmiehet työskentelivät heti ikkunan takana. Tuli sekin ilta, kun poikkesin kotimatkalla lähikauppaan, jota oltiin juuri sulkemassa. Lähtiessäni työntekijä tarjosi yli jäänyttä patonkia kaupan päälle: à toi, madame.

Ja hups, nyt on jo torstai, eikä se blogiteksti ole vieläkään valmis. 

Aloitin tänään pitkän viikonlopun, mutta mieli on vielä ainakin puoliksi vastaamattomissa sähköposteissa, punaisille post it -lapuille kirjoitetuissa tehtävälistoissa ja suunnittelemattomissa kampanjoissa. Sen toisen puolen avulla olen hakenut sushia illalliseksi, pessyt pyykkiä ja siivonnut. Pyykkitelineen virittämiseen ei puolikas mieli näemmä kuitenkaan riitä - tuossa se nyt nojaa seinää vasten muistuttamassa siitä, että moni asia elämässäni on tällä hetkellä vähän vinksin vonksin.

Aamulla otan junan Pariisiin, jossa vanhempani jo seikkailevat. Sieltä he ovat lähettäneet selfien Notre Damen tornista, kuvia leivoksista ja terveisiä kävellessään illalla ravintolasta hotellille.

Tuntevat varmaan Pariisin jo paremmin kuin minä.

Toivottavasti seuraavien kolmen päivän aikana pystyn kuitenkin näyttämään jotain. Ostamaan leivokset ranskaksi tai viemään siihen museoon, jossa on usein kiinnostavia näyttelyitä. Rohkaisemaan ainakin kävelemään punaisia päin.

Sunnuntaina tekee ehkä mieli kirjoittaa viikonlopun kohokohdista, ja silloin listalle saattaa päätyä vaikka jotain tällaista:

• aurinko
• Pariisin kadut
• aika vanhempieni kanssa
• kirjan lukeminen illalla
• leivokset

Tai sitten jotain ihan muuta. Perästä kuuluu (tai sitten ei).

Bon week-end !

Kuvat Pariisin reissulta kesältä 2015.

Aurinko pelasti viikkoni

Viime aikoina olen aika usein kyseenalaistanut, että oliko tänne muuttaminen sittenkään kovin hyvä ajatus. Onko siinä mitään järkeä, että en tee melkein mitään muuta kuin töitä, ja silti osan asioista joudun hoitamaan vasemmalla kädellä, alisuoriutuen ja vähän huitaisten.

Olen miettinyt, että olisiko minun parempi olla jossain, missä lähden töistä neljältä ja näen pinkkejä talvisia auringonlaskuja. Tai jossain, missä pääsisin viikonloppuisin vaeltamaan ja leffanäytökseen kattoterassille.

Jossain, missä ymmärrän ja tulen ymmärretyksi.

Sitten tulee helmikuinen viikko, jolloin aurinko paistaa ja lämpötila kipuaa +15 asteeseen.

Ihmiset syövät lounasta oopperatalon portailla, ja minäkin vietän pitkät lounastauot ulkona katujen aurinkoisia puolia tallustaen.

Varaan viikonloppureissun Bruggeen, vaikka hotellihuoneiden hinnat kauhistuttavat. Katson kuitenkin, että lauantaina Bruggessa paistaa aurinko, täällä ei, ja päätän, että siitä olen todellakin valmis maksamaan.

Lähetän yhden viestin, jonka olisin halunnut lähettää jo kauan sitten. Aiemmin olin kuitenkin jättänyt lähettämättä, sillä pelkäsin.

Kahtena aamuna joogaan, ja päätän pitää itsestäni parempaa huolta.

Hymyilen avatessani takkia auringonpaisteessa ja mietin, että jos joku nyt kävelisi tässä rinnallani, niin sanoisin, että olen onnellinen.

Aurinko, älä koskaan mene pois.

Parlez-vous français ?

Blogini luonnoksissa on kesältä 2015 teksti, jonka olen otsikoinut Parlez-vous français ? eli Puhutteko ranskaa?

Luonnoksen sisältö on seuraavanlainen:

Je te veux.

Que voulez-vous?

Suomeksi:

Minä haluan sinut.
Mitä te haluatte?

Siinä vasta hyödyllinen lausepari.

Pari viikkoa sitten aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti opiskella ranskaa. Kahtena iltana viikossa, kaksi tuntia kerrallaan.

Ryhmän muodostamme minä, kaksi kiinalaista opiskelijatyttöä, yksi turkkilainen ja yksi syyrialainen. Tällä viikolla porukkaamme liittyi myös työkaverini eteläafrikkalainen poikaystävä Reino, joka ennen Ranskaa asui puolitoista vuotta kollegani kotimaassa Espanjassa, ehti juuri oppia kielen, saada kavereita ja löytää sopivat urheiluseurat. Nyt hän on sitten Pohjois-Ranskassa, ei puhu pätkääkään kieltä, eikä tunne ketään. C'est l'amour.

Ensimmäisen tunnin alussa keskustelimme lyhyesti tavoitteistamme. Kävi ilmi, että kiinalaiset haluaisivat huhtikuussa tehdä töitä Ranskassa ja ranskaksi. Oma tavoitteeni on tilata lounasta ja ostaa leivoksia.

Ensimmäisellä tunnilla kävi ilmi sekin, että heillä ei ole hajuakaan paitsi eurooppalaisista valtioista myöskään Kiinan rajanaapureista. Shui, tu aimes la géographie ?, opettajamme kettuili viimeksi tällä viikolla oppiessamme erilaisia kysymyksiä.

Numeroiden opiskeluun käytetyt päässälaskut sen sijaan sujuvat nopeasti, ennakkoluuloja pönkittäen. Itse kamppailen numeroiden kanssa edelleen, sillä eihän tämä ranskalaisten tapa laskea nyt mitenkään järkevä ole. 77 on 60+17 eli soixante-dix-sept, 80 on 4x20 eli quatre-vingts, ja 98 taas 4x20+18 eli quatre-vingt-dix-huit.

Ja sitten pitäisi vielä muistaa, että miten luvut lausutaan. Olenkin raapustanut monisteet ja kirjojen marginaalit täyteen keksimiäni lausuntaohjeita, sellaisia kuin soixanten (60) vieressä lukeva suasante tai numeron kaksi (deux) ääntämistä ohjaava dö.

Kurssin syyrialainen sanoo olevansa aloittelija, mutta on osannut kaikki tähän mennessä opiskelemamme asiat jo valmiiksi ja kyselee joka tunnin jälkeen lisätehtäviä. Arabian puhuja ääntää ärrät vakuuttavasti ja käyttää sujuvasti erilaisia suhuäänteitä.

Turkkilainen Nasir on onneksi aika pihalla hänkin. Hän on myös turkkilaisen kiinnostunut blondihkosta pohjoismaalaisesta. Sillä tavalla, että jos hän saa valita, keneltä kysyy vaikkapa nimeä, asuinpaikkaa tai puhelinnumeroa, niin pääsen aina vastaamaan. Tulee yläaste mieleen.

Entä minä? Minä olen se, joka vastaa vain, jos suoraan kysytään tai kun muut eivät tiedä vastausta. Olen aika hyvä ymmärtämään, mutta sanojen lausuminen on vaikeaa. Monesti en muista, että viimeinen e on äänetön, ja lausun en ja à kummatkin a, vaikka ensimmäinen pitäisi sanoa suu ammollaan.

Läksyt teen edellisenä iltana ja kertaan lounastauolla. Tulen kello 18:30 alkavalle tunnille monesti myöhässä, kun työkaverini kuuden maissa muistuttaa, että eikös sulla ole ranskaa tänään. Sama työkaveri opetti, että myöhästymistä pahoitellaan excuse-moi pour mon retard. Ovensuussa hän laittoi minut toistamaan ärrän moneen kertaan, kunnes päästi lähtemään.

Välillä ranskalaisten tapa korjata ja jankata jokainen pienikin virhe ärsyttää, vaikka hyväähän he tarkoittavat. Niissä tilanteissa osaamattomuuteni kuitenkin harmittaa niin, että jos kiroilisin, päräyttäisin ilmoille voimakkaan perkeleen.

Tyydyn kuitenkin satunnaiseen merdeen, koska a) eihän vieraalla kielellä kiroilua lasketa ja b) jotain sentään olen kolmessa viikossa oppinut.

Ranskalainen minussa x 5

En vieläkään selviä yleensä lounaan tilaamisesta kokonaan ranskaksi eivätkä poskipusut tule aina luontevasti (eilen esimerkiksi tapasin kämppikseni isän, eikä ollut hajuakaan, että miten tässä nyt kuuluu tervehtiä), mutta jotain ranskalaista minuun on kuitenkin tarttunut.

1. Punaisia valoja päin käveleminen ei aiheuta enää minkäänlaisia tunnontuskia.

Ei edes työmatkalleni sattuvan koulun edessä, jossa aikaisemmin odottelin aamuisin vihreää valoa näyttääkseni lapsille hyvää esimerkkiä. Kun tarpeeksi moni pikkukoululainen (täällä aloitetaan koulu 4-vuotiaana, joten lapset todellakin ovat pieniä) viiletti vanhempiensa johdattamana tien ylitse minun odottaessani valon vaihtumista, loppui minunkin seisoskeluni. Nyt, loisti liikennevalo mitä väriä tahansa, ylitän tien, jos autoja ei tule.

2. Muutenkin ajattelen paljon vähemmän sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Ranskalaiset eivät yritä olla cooleja, ja ehkä juuri siksi he ovat sellaisia. Teoriani mukaan viileys syntyy siitä, ettei välitä, mitä muut meistä ajattelevat, kunhan läheisten kanssa on hyvä, helppo ja hauska olla.

3. Saatan syödä merveilleux'n, pain au chocolatin tai palan tarte tartinia tavallisena tiistaipäivänä.

Ja muistan nauttia jokaisesta suupalasta.

4. Päätän lähes jokaisen aterian jälkiruokaan.

Osaksi jo siksi, että lounassetelin eli ticket restaurantin arvo on 9 euroa, ja yleensä suunnilleen sen hintaiseen menuun sisältyvät myös jälkiruoka ja juoma. Jälkiruokavalikoimaa on yleensä runsaasti, tyypillisimpinä omenasose, suklaamousse tai paikallinen rahkantapainen herkku fromage frais esimerkiksi hedelmäsoseella tai keksimurskalla.

Tätä kirjoittaessani herkuttelen illallisen päätteeksi suklaaunelmalla, jonka noukin mukaani supermarketin valtavalta jälkkärihyllyltä. Paketin ohjeiden mukaan lämmitin leivosta 15 sekuntia mikrossa, ja lopputulos on taivaallinen.

5. Pesen hiukseni vain kaksi kertaa viikossa aiemman joka toisen päivän sijaan.

Torstaisin ja sunnuntaisin.

Olen monta kertaa aiemminkin yrittänyt pidentää hiustenpesuväliä, eräs vanhempi ranskalainen nainen tästä minulle aikoinaan huomauttikin, mutta johonkin yritykseni on aina kaatunut. Kunnes sitten muutin maahan, jonka asukkaat ovat kuuluisia tyylikkäistä sotkuhiuksistaan, ja pesujen määrä väheni ihan huomaamatta.

Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla myös sillä, että käyn suihkussa yleensä vain aamuisin, jolloin a) ei ole kauheasti aikaa ja b) kylppärissä on inhottavan kylmä.

Pesujen välillä yritän olla koskematta hiuksiini (vaikka ne ovatkin aina auki), käytän kuivashampoota ja lisään huulipunaa. 

Poikkeustila jouluostoksilla

Sac eli laukku on yksi ensimmäisiä sanoja, jotka opin ranskaksi. Muistan vieläkin sen ylpeyden, kun ymmärsin silloisen poikaystäväni äidin 'unohdin käsilaukkuni' -huudahduksen, kun olimme lähdössä illalliselle hänen vieraillessaan Hongkongissa.

Nyt Ranskassa asuessani kuulen tuon sanan jatkuvasti.

Bonjour mademoiselle, votre sac, s'il vous plaît. (Välissä saattaa olla jotain muita sanoja, mutta ne tulevat niin nopeasti ja toisiinsa kietoutuneina, etten ole vielä onnistunut selvittämään niitä.)

Pyynnön kuulee kauppakeskusten ja suurten kauppojen sisäänkäynneillä, museoihin tai näyttelyihin mennessä, juna-asemilla ja siellä täällä muuallakin. Kiinnitin asiaan kyllä heti huomiota, mutta luulin sen olleen pidempiaikaisempikin maan tapa.

Muutama päivä sitten jouluostoksilta palannut kämppikseni otti asian puheeksi, ja kävi ilmi, että jatkuvat tarkastukset ovatkin aika uusi ilmiö. Post Paris attack.

Ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa noudattamaan erityistä varovaisuutta matkustaessa Ranskaan. UM:n varoitus noudattelee varmastikin Ranskan omaa turvallisuusvalmiutta, joka alueesta riippuen on korkein mahdollinen, alerte attentat, tai tehostettu, renforcement de la vigilence. Syynä terrorismiuhka.

Sen lisäksi voimassa on poikkeustila, l'état d'urgence.

Sekä tehostetun turvallisuusvalmiuden että poikkeustilan oli määrä päättyä tammikuun lopulla, mutta muutama viikko sitten Ranskan uusi pääministeri Bernard Cazeneuve ehdotti niiden jatkamista puolella vuodella, presidentti Hollande komppasi.

Se oli ennen Berliinin joulutori-iskua, jonka jälkeen toimet kiristyivät.

Aatonaattona kävin lounasaikaan ostamassa viimeiset jouluherkut vanhan keskustan putiikeista. Aseistettuja sotilaita ja poliiseja kulki yhtäkkiä kaikkialla, huomattavasti enemmän kuin aiemmin.

Joulutorin sisäänkäynnillä laukut kyllä tarkastettiin aiemminkin. Berliinissä en törmännyt samaan kertaakaan.

Miten muuten poikkeustila ja tehostettu valmius sitten näkyvät elämässäni?

Prepaid-liittymän hankkimisen se ainakin teki vähän hankalammaksi, sillä Ranskassa kaikki puhelinliittymät, prepaiditkin, tulee voida liittää osoitteeseen ja henkilöllisyystodistukseen. Ei ole siis niin yksinkertaista vain marssia lehtikioskiin ja lähteä mukanaan toimiva puhelinliittymä. Sen sijaan on käytävä liikkeessä näyttämässä virallinen henkilöllisyystodistus tai rekisteröitävä ranskalainen pankkikortti liittymään. Itse ostin prepaidini SFR:n liikkeestä, jossa otettiin kopio passistani ja kirjattiin ylös osoitteeni. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan jouduin rekisteröimään SIM-kortin vielä netissä sekä aktivoimaan puhelimessa (tässä vaiheessa tarvitsin jo ranskanpuhujan apua).

Olen myös tottunut siihen, että junissa kaikki suuret matkatavarat ihan oikeasti pitää merkitä. Ainakin Brysselin ja Lillen välisissä junissa kiertää satunnaisesti myös matkalaukuntarkastajia, jotka selvittävät jokaisen laukun omistajan. Lipuntarkastajia en ole Ranskassa tavannut.

Dramaattisin vaikutus poikkeustilalla, terrorismiuhalla ja ties millä meinasi olla aatonaattona, kun olin vähällä missata lentoni Suomeen. Siitä lisää täällä.

Itse en tunne oloani sen enempää uhatuksi Lillessä kuin vaikkapa Helsingissäkään. Enemmän täälläkin pelottavat yksittäiset narkkarit tai humalaiset, ihan kuin Forssan Bar 54:ssakin. Mutta ehkä ei ole vain osunut vielä niin lähelle, että kynnys olisi ylittynyt. Siihen asti avaan mukisematta laukkuni ja jonotan turvatarkastuksiin, jos niiden avulla pystytään estämään yksikään isku tai väkivaltainen teko.