"Kun joskus murhe painaa, se painaa, se painaa. Voi silloin multaa kaivaa ja huolen hukuttaa."
Alfred J. Kwak ja Muumimammakin sen tiesivät, että paras lääke stressiin on puutarhanhoito.
En tiedä, mitä teen ensi viikolla, heinäkuusta puhumattakaan. Ei ole työtä, ei asuntoa eikä juuri säästöjäkään, mutta on sentään isovanhempien (ja isoisovanhempien) vanha maatila, siellä valtava puutarha ja pieni perunamaa.
Sillä jos ressaa, niin kuin täällä maalla sanotaan, melkein missään ei ole sen parempi.
Käki kukkuu ja joka ikkunalla on pelargonioita ja pöydillä kukkakimppuja, vaikka talon viimeinenkin asukas muutti kylille jo melkein 30 vuotta sitten. Keittiön kaapissa on mehutiivistettä, sokerikorppuja ja hiirenpapanoita, aulan komerossa saappaita ja rönttävaatteita.
Ensin kiertelimme kukkamaan, jota oma äitini on viime vuosina hoitanut huomattavasti rennommin kuin aikoinaan hänen äitinsä, joka merkkasi jokaisen kukan nimen multaan painettuun muovilusikkaan. Kun mummu nyt tulee käymään, hän ihastelee, että onpa ollut tänäkin vuonna ahkera kukkamaalla. Äitini kuuntelee hiljaa vieressä, eikä kerro, että mummu ei enää sormiaan multaan sotke muuta kuin käskystä.
Kierros jatkui kalliopuutarhaan, raparperipuskille ja aittaan. Muistelimme puutarhan kulta-aikoja, päivittelimme muurahaisia ja pelottelimme kyykäärmeitä tiehensä.
Sitten siirryimme päärakennuksen taakse kylvämään perunat. Kolme riviä riittää, sillä kaupastakin saa. Kuistin eteen istutimme samettikukkasia ja nostimme talvea sisällä suojassa olleet taimet ulkoilemaan.
Viimeisellä kierroksella poimimme kukkakimpun vanhempieni terassille ja kiskoimme maasta muutaman raparperin valmistujaiskakkua varten.
Lopuksi joimme vielä lasilliset mehua, lukitsimme ovet ja ajoimme pois pihasta, jossa ei ressata.
Post Comment
Lähetä kommentti