Olen sen verran pihalla tämän maan asioista, että hoksasin vasta keskiviikkona edessä olevan pitkä viikonloppu: 3.10. vietetään Saksan yhtenäisyyspäivää vuoden 1990 Saksan jälleenyhdistymisen muistoksi.
Kun tiedosta valaistuneena sitten kyselin tuttujeni viikonloppusuunnitelmia, ymmärsin, että tämä tällainen maanantaivapaa kuuluisi käyttää lähtemällä reissuun. Ystäväni esimerkiksi osallistui Instagram-vaellukselle Sächsische Schweizissä ja toinen suunnitteli pyöräilevänsä samoissa maisemissa. Kämppiksistäni yksi matkasi Kölniin yläkerran WG:n väen kanssa, toinen häippäisi Frankfurtiin vanhemmilleen ja kolmas viettää isä-poika-aikaa täällä Berliinissä. Itse olin lauantai-iltaan mennessä käynyt leffassa, shoppaillut suklaata Ritter Sportin lippulaivamyymälässä, vieraillut saksankielisessä näyttelyssä, joka ehkä käsitteli sitä, miten maailma pelastuu innovaatioiden avulla, ja melkein mennyt meetupiin mutta sitten kastellut jalkani ja palannut sipsipussin kanssa kotiin tajutakseni, että Netflix ei toimi.
Tämänkö takia tulin Berliiniin, mietin lauantai-iltana. (En.)
Niinpä kaivoin puhelimeen keräämäni Berliini-listan esiin ja valitsin kohdista kaukaisimman: Potsdamin (ei siis edes sijaitse Berliinissä), joka on tunnettu palatseistaan, puutarhoistaan ja suihkulähteistään. Historiallinen paikka, jonne on rakennettu linnoja jo 1600-luvulla ja sovittu Saksan jakamisesta toisen maailmansodan jälkeen.
Tätä kirjoittaessani kello on viisi iltapäivällä ja istun aurinkoisella joenpientareella Potsdamin päärautatieaseman lähettyvillä.
Viimeisen seitsemän tunnin aikana olen kävellyt paljon. Olen nähnyt monta palatsia, mutta en mennyt sisään yhteenkään. Sen sijaan maksoin kahden euron pääsymaksun kasvitieteelliseen puutarhaan. Hengitin syvään kosteaa ilmaa ja mietin, että mitäköhän kuuluu olohuoneemme kasveille, joiden pelastamisen päätin eilen ottaa asiakseni. Melkein kaikki tekstit olivat saksaksi, mutta yritin lukea vähän banaaneista, koska haluaisin tehdä yhteen tyyppiin vaikutuksen faktoillani. Banaaneista en muista enää mitään, mutta tiedän, että kookospähkinä on siemen.
Söin mukaan pakkaamani satsuman ja suklaat pahimpaan nälkään, kun kaikkialla oli vain palatseja ja puutarhoja eikä yhtään kahviloita. Ensimmäisenä Potsdamissa herkuttelin tosin suklaacroissantin, jonka ostin juna-aseman leipomosta. Myyjä kysyi jotain, joka mielestäni loppui lagen, mutta en ymmärtänyt (myöhemmin googlasin, että lagen tarkoittaa asettaa), joten esitin, etten kuullut. Sain kuitenkin croissantini ja vaihtosenttini.
Välillä on satanut vettä ja sitten taas paistanut aurinko. Kun satoi ja paistoi yhtä aikaa, harmittelin etten vieläkään ole muistanut ottaa selville, mihin suuntaan sateenkaaret tulevat.
Olen ehtinyt miettiä muutakin, lähinnä poikia, mutta myös Berliiniä, Lilleä, siskontyttöjä, saksan puhumista ja sitä, pitäisikö liittyä Tinderiin.
Rauniomäellä istuin alas ja nautin hiljaisuudesta. Pian taakseni ilmestyi kaksi tuhisevaa naista, jotka huokailivat, kunnes ymmärsin siirtyä lepopaikaltani, jossa he halusivat poseerata.
Söin viimeisen suklaan ja päätin käydä vielä yhdessä puistossa. Siellä alkoi tehdä tosi paljon mieli ranskalaisia, ja päätin, että jos näen McDonald'sin, niin menen sinne. Sen jälkeen en pystynytkään ajattelemaan enää muuta kuin ruokaa, joten menin Mäkkiin ja söin pelkän hampurilaisen ilman ranskalaisia.
Hampurilaisen jälkeen menin kahvilaan, joka mainosti sloganilla Support Your Local ja myi Kusmi-teetä. Mietin Lahtea ja Petit St. Louisia, ja tuntui kuin niistä olisi ikuisuus.
Post Comment
Lähetä kommentti