Muutama viikko sitten vietin tihkusateisen illan Berliinissä käppäilemällä pitkin Neuköllnin katuja olutpullo kädessä kaverini kanssa jutellen. Meillä oli noin kolmikymppisten tavalliset puheenaiheet: työt, asunnot, kavereiden ja sisarusten lapset, vihannesten kasvattaminen - ja ihmissuhteet. Kun kerran aiheessa oltiin, minä tietenkin avauduin tuntemuksistani etäsuhteesta, johon kaverini äkkiä totesi jo ajatuksenkin olevan itselleen ihan mahdoton.
Minäkin ajattelin joskus, että ei koskaan. Sitten ajattelin, että eihän se melkein milloinkaan toimi, mutta ehkä me ollaan erityisiä. Myöhemmin muutin mieleni vielä pari kertaa.
En voi sanoa, että minäkään etäsuhteen välttämättä valitsisin. Tätä kirjoittaessani, Ryanairin Lontoo-Berliini-koneen kahdeksannen rivin keskipenkillä istuessani, kieltämättä mietin, että olisipa kivaa olla sellainen "normaali" pariskunta, joka lähtisi aamulla töihin, kävisi ruokakaupassa ja iltaisin katsoisi tv-sarjoja, harrastaisi keramiikkakurssia (poikaystäväni idea!) tai tapaisi kavereita yksin ja yhdessä. Ei olisi aina ikävä tai tukahdettu suru siitä, että kohta toinen meistä taas lähtee.
Mutta mahdotontako? En suostu uskomaan niin.
Tuona tihkusateisena iltana aloin listata ystävällenikin etäsuhteen hyviä puolia.
Silloin kun on yhdessä, ei viitsi ärsyyntyä pienistä. Kun viimeksi vietimme sunnuntaiaamua yhdessä Englannissa, söimme aamupalaksi paahtoleipiä, jotka päällystimme erilaisilla voista, avokadosta ja hunajasta kootuilla yhdistelmillä. Leivät olivat ihanan lämpimiä, koska söimme ne seisten kolkossa ja viileässä keittiössä sitä mukaa, kun ne paahtimesta pomppasivat. Itse haluan aina valmistaa aamupalan valmiiksi ja sitten istua rauhassa sitä syömään. Ajatus kävi mielessä, mutta ei se ollenkaan harmittanut.
Aikalailla kaikki mitä se toinen tekee on jotenkin ihanaa tai söpöä. Se kun se toikkaroi puolialasti rappusten kaiteella yrittäen kattolasiteoksen läpi selvittää, mistä ullakkokerroksen huoneen oviheijastus oikein tulee. Tai se, kun itken sitä etten ymmärrä korttipelin sääntöjä enkä varsinkaan sitä, miksi aina häviän ja poikaystävä haluaa välttämättä ottaa kuvan, koska se on muka niin söpöä ja hän haluaa muistaa tämän hetken. Minä otin kuvia, kun mies halusi kolme kertaa peräkkäin olla Mastermindissa arvaaja kehittääkseen taktiikan, jolla kaikki yhdistelmät selviäisivät korkeintaan kuudessa rivissä. Melkein ihanaa on sekin, että poikkis haluaa ottaa kuviin sellaisin typerän kawaii-poseerauksen ja siksi muistojen tallentamiseksi mun pitää ottaa siitä salaa kuvia takaapäin.
Kun haluaa sanoa jotain, niin se tulee kyllä sanottua heti. Ei ole varaa lykätä ajatuksia tai asioita, koska yhteinen aika on niin kovin lyhyt. Etenkin tekee mieli koko ajan kertoa toiselle, kuinka onnellinen on ja tuijotella silmiin rakastuneena. Mutta myös ikävät asiat tekee mieli käsitellä aikalailla heti, koska ei se Skypessä ainakaan helpompaa ole.
Yhdessä ihan kaikki tuntuu tosi spesiaalilta. Teemme toki paljon asioita, viimekin vierailullani vietimme kaksi yötä reissussa, mutta ihan vain kahvilassa töiden tekeminen, käsi kädessä käveleminen tai kortin pelaaminen tuntuu sekin erityiseltä.
Aika klisee, mutta se, että on joku, jota ikävöidä, tuntuu aika kivalta. Kivalta tuntuu myös se, kun kuulee, että susta on puhuttu ja toisen ystävät osaavat kysyä kaikenlaisia yksityiskohtia esim. siitä, että miten työtapahtuma meni tai että onko Suomessa karhuja.
Puhelimessa (tai siis ei me koskaan puhelinta käytetä, mutta whatsapp/skype/mitä näitä nyt on) puhuminen tuntuu nykyään paljon helpommalta. Vaikka olenkin vieläkin vähän toivoton vieraille tai puolitutuille soittamisessa (mitä tapahtui sille lapselle, joka kilpaili sisarusten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä aulassa pirittävän luurin luo?!), niin englanniksikin pulisen töissä tai tutuille puhelimeenkin jo ihan sujuvasti.
Aika klisee, mutta se, että on joku, jota ikävöidä, tuntuu aika kivalta. Kivalta tuntuu myös se, kun kuulee, että susta on puhuttu ja toisen ystävät osaavat kysyä kaikenlaisia yksityiskohtia esim. siitä, että miten työtapahtuma meni tai että onko Suomessa karhuja.
Puhelimessa (tai siis ei me koskaan puhelinta käytetä, mutta whatsapp/skype/mitä näitä nyt on) puhuminen tuntuu nykyään paljon helpommalta. Vaikka olenkin vieläkin vähän toivoton vieraille tai puolitutuille soittamisessa (mitä tapahtui sille lapselle, joka kilpaili sisarusten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä aulassa pirittävän luurin luo?!), niin englanniksikin pulisen töissä tai tutuille puhelimeenkin jo ihan sujuvasti.
Niin ja se ystäväni, joka ei ikinä missään nimessä voisi edes harkita etäsuhdettä. Hänen tyttöystävänsä haluaisi elää polyamorisessa suhteessa, ystäväni ei.
Jotenkin olen ihan onnellinen siitä, että minun ja kikkarapään suurin haaste on reilu 1000 kilometriä.
Post Comment
Lähetä kommentti