Alkuviikon seitsemän parasta

Olen suuri hetkessä elämisen puolestapuhuja.

Never let the things you want make you forget the things you have.

At some point you just have to let go of what you thought should happen and live in what is happening.

 – Tällaiset lausahdukset saavat minut nyökyttelemään ja ottamaan kuvakaappauksia. Välillä sormi on meinannut käydä myös jakonapilla, mutta siitä olen toistaiseksi pidättäytynyt.

Ja siitäkin huolimatta, kaiken hehkutuksen ja innostuneen pöhinän hyläten, saan itseni välillä kiinni elämästä sitku-elämää ja ajattelemasta sitku-ajatuksia. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun asun seuraavassa maassa, sitten kun paistaa aurinko, sitten kun olen lomalla, sitten kun olen henkilön x kanssa, sitten kun ei stressaa... Sitten on paremmin.

Aika järjetöntä tehdä niin, koska vaikka tulevaisuudelle on kyllä helppo asettaa kaikenlaisia toiveita ja tavoitteita ja unelmoiminen ja suunnittelu on ihanaa ja tärkeää, niin ei se saisi viedä liikaa elämiseltä eikä sen autuuden varaan todellakaan kannata laskea edes höyhentä. Sitä paitsi, juuri nytkin elämä on yleensä kuitenkin ihan kivaa.

Tämän todistaakseni listasin alle hyviä, kivoja, ihaniakin juttuja, jotka tapahtuivat parjatulla alkuviikolla eli aika-akselilla maanantai-keskiviikko.

• Kirjoitin miscellaneous oikein ensimmäisellä yrittämällä ilman minkäänlaisen oikolukuohjelman tai tekstisyötön tukea. Rockin' it!
• Lähikauppani valikoimassa on taas suosikkihedelmääni eli satsumoita, joita olen käynyt hamstraamassa aikalailla päivittäin ja sitten haahuillut hyllyjen välissä viisi minuuttia yrittäen keksiä jotain muutakin ostettavaa. Kerran söin niin ihanan kirpeän mehukkaan satsuman, että oli pakko kuoria vielä se toinenkin mukana ollut, joka ei tietenkään päässyt edeltäjänsä tasolle mutta kutkutti silti makunystyröitä mukavaksi.
• Maanantain lounaspöydässä opin, että jaan toimistoni muutamien mahtavien tiedenaisten kanssa, jotka osaavat selvittää vaikkapa millainen vaikutus ruokavaliolla on aivoihin. En yhtään tiennyt heidän taustaansa, koska näiden supernaisten nykyiset työt eivät suoranaisesti liity opiskeltuun alaan, joten yhtäkkiset lounaspöytäpuheet proteiineista, erilaisista laboratiokoemenetelmistä ja kasvikokeiden tekemisen monimutkaisuudesta olivat ihana yllätys. 
• Tiistai-iltojeni ilo eli neulontakerho Piukat puikot, jonka pari suomalaismimmiä Berliinissä pisti tänä syksynä aluille. En tuntenut porukasta ketään ennestään, ei moni muukaan, mutta olen tosi onnellinen aina kun pääsen mukaan heiluttelemaan puikkoja ja rupattelemaan suomeksi. Nytkin jo maanantaina suunnittelin, miten vien naposteltavaksi niitä superhyviä satsumoita ja sitten kaikkien neulomukset tuoksuu ihan sitrukselta. Tiistaina meitä oli koolla viiden hengen porukka rohkeita huippumimmejä, joiden kanssa tuntui luontevalta keskustella niin sijoittamisesta kuin Berliini-kotien erilaisista hyönteisistä. Ja tietty neuloa.

• Toimistossani on tapana melkein päivittäin valmistaa yhdessä ruokaisa salaatti lounaaksi. Osallistun itsekin salaattirinkiin yleensä parina päivänä viikossa ellei minulla ole mukana edellisen päivän illallisjämiä tai muita eväitä, mutta jostain syystä olen tähän mennessä onnistunut välttämään kauppareissut antamalla Lildiin menijöille muutaman euron mukaan, mistä olen kuitenkin kokenut tästä vähän huonoa omaatuntoa. Kiitos tiistain kaupparetken saan mutustella lounassalaattejani ainakin hetken puhtaan omantunnon kera.
• Nämä kuvat.
• Yksi työkaverini sai kuulla, että pääsee aina välillä työskentelemään toisella toimistolla ja toisessa maassa, jonne hänen poikaystävänsä hiljattain muutti (ja jossa on vauvakilpikonnia). Kaikki tällaiset rakkausjutut saavat mut tällä hetkellä ihan sydänsilmäiseksi.

Ihana nähdä millaisia onnenhetkiä ja ilon aiheita loppuviikko tuo mukanaan!

(Alkuviikon kuvasaldo sen sijaan on aika köyhä - maanantaina ottamani kuva työpuhelimen SIM-kortista, joka ei sopinut puhelimeeni, todisteeksi Vodafonelle ja tiistain pimeä ja tärähtänyt "hei lähden nyt neulontakerhosta" -kuva Whatsapp-keskusteluun - joten elävoittämässä kuvia parin viikon takaa Bristolista, jossa sielläkin oli hyvää, kivaa, ihanaa.)

Mun ja isäni vinkki stressaantuneille

Olen tullut aika monessa asiassa isääni. Olemme esimerkiksi molemmat herkkiksiä itkupillejä, joilla on taipumus monileukaisuuteen.

Ja kun mieltä painaa, me menemme yksin luontoon.

Takana oli vähän vaikea, ikävöivä loppuviikko ja sen huipentumana perjantai-iltapäivänä kilahtanut sähköpostiin, joka sai väsyneen pääni tolaltaan. Pari yötä pyörittelin omia ja maailman tuskia niin, että nukuin huonosti, ohimoita särki ja aivot huusivat lepoa. Kun lauantai-iltana kotikortteliini yllättäen laskeutunut hento vaaleanpunainen valo sai sitten paitsi hymyilemään myös jostain syystä herkistymään, määräsin itselleni metsäterapiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin U-bahnilla seitsemän pysäkinväliä, S-bahnilla kymmenen ja sitten kävelin, kiipesin ja rämminkin, kunnes edessäni avautui berliiniläisen metsän vihreä, keltainen ja ruskea väripaletti.

Huipulle kivuttuani otin villapaidan pois, suljin silmäni, käänsin kasvoni aurinkoon ja hengitin syvään.

Jos olisin suunnitellut reissuni paremmin, olisin tässä vaiheessa vielä ehkä pitänyt villapaidan päällä tajutessani, että pusikkoseikkailun sijaan kukkulalle olisivat johtaneet myös leveä päällystetty polku tai vaihtoehtoisesti portaat. (Google kertoo, että helpoin reitti Drachenbergille eli lohikäärmevuorelle, joka ainakin sunnuntaiaamupäivänä oli leijaa lennättävien lapsiperheiden suosiossa, käy Heerstrassen S-bahn-aseman kautta. Maisema on hyvä myös kaupungin suuntaan ja kukkula toimii kuulemma myös auringonlaskun ihailuun, joten jos vähän erilainen Berliini-kohde kiinnostaa, niin mene ihmeessä.)




Huipulta jatkoin alas puiden sekaan, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mäntyjä ja aina välillä värikkäiden lehtipuiden reunustamia kujia. Paljon maastopyöräilijöitä ja ihmisiä, jotka hymyilivät halloita vaihdettaessa. Pusikkoon loppuvia polkuja ja kyttäyskoppi, johon en melkein uskaltanut kurkistaa, koska olin edellisenä iltana katsonut The Walking Deadia.

Reitilleni osui myös muutamia Havel-joen varren hiekkarantaisia uimapaikkoja, joissa olisin pulahtanut, jos olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja joku muu aika kuin lokakuu. Nyt katselin pieniä purjeveneitä ja aavemaisia kesähotelleja satsumoita mutustaen.

En minä siellä muutenkaan mitään sen ihmeellisempää tehnyt tai suuria ajatellut, mutta tulipahan ainakin hengitettyä kunnolla.

Lempeää viikon alkua! Ja jos stressimörkö on hiipinyt päiviisi, niin minä ja isäni suosittelemme: mene metsään.

Totuus Instagram-kuvieni takaa

Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, kertomattomia tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.

Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.

Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.

Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.

Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.

Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.

Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.

Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.

Kahvilapojan kasvaneet hiukset ja muita ajatuksia

Melkein tasan vuosi sitten istuin tässä samassa kahvilassa, samassa pöydässä, silloinkin yksin tietokoneeni kanssa.

Otin kuvan, ja tiskin takana työntekijä poseerasi. Nyt työ sama kiharatukkainen mies valmisti kahvini, ja siitä kuvasta katsoin, että hiuksensa ovat vähän kasvaneet.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta, kirjoitin silloin. Berliinissä oli kesä, olin muutama viikko aiemmin lopettanut työt Suomessa ja hain Berliinistä uusia.

Aika paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen asunut Saksan lisäksi kahdessa maassa, käynyt kahdeksassa. Reissuillani olen ensimmäistä kertaa kokenut niitä matkustamisen varjopuolia, joista jotkut varoittelevat: reppuni varastettiin, matkalaukkuni jäi saapumatta, sairastuin niin että jouduin palaamaan kotiin aiemmalla lennolla. Mutta enemmän olen kuitenkin kokenut riemuja: uusia makuja, tuoreita ajatuksia, ainutlaatuisia kokemuksia ja yllättäviä kohtaamisia.

Vuosi sitten kipuilin sitä, saanko ja osaanko nauttia vapaudesta. Kuukausi sen jälkeen aloitin työt, joihin olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt enemmän energiaa ja aikaa kuin mihinkään muuhun, vähän liikaakin. Tein ensin yhden äitiyslomasijaisuuden, joka vaihtui sulavasti työpätkään toisessa organisaatiossa. Viime viikolla kuulin, että minulle tarjotaan pysyvää sopimusta Berliinissä, mikä vuosi sitten olisi ollut unelmani. Nyt tekee mieli kieltäytyä. 

Olen ihastunut, tietoisesti unohtanut ja sitten rakastunut uudelleen.

Olen vaihtanut cappuccinot flat whiteen ymmärrettyäni, että jälkimmäisessä on vähemmän vaahtoa ja enemmän juotavaa.

Kroppani on kuuluvasti ilmaissut, ettei kestä minkälaista kohtelua tahansa kehittämällä sekä noidannuolen että viikon lihassäryt treenin jälkeen.

Ja kaikesta huolimatta olen taas täällä, samassa kahvilapöydässä juomassa kahvia, jonka on valmistanut sama barista. Mietin, että mitäköhän hänen elämässään on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, sillä vaikka tällaisesta blogilistauksesta voisi saada kuvan, että elämäni on jotenkin harvinaisen tapahtumarikasta, niin kaikillehan tapahtuu. Läheiseni ovat saaneet lapsia ja keskenmenoja, ostaneet koteja ja autoja, vaihtaneet työpaikkoja ja asuinmaita. Eronneet ja rakastuneet, oppineet aakkoset ja uusia kieliä.

Ei minunkaan elämäni ole sen kummempaa.

Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.

Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).