Mulle kuuluu hyvää

Lontoossa on nyt pari päivää nautittu ihanasta helteessä, olen pukeutunut sandaaleihin ja t-paitoihin, kantanut takkia turhaan mukana. Eilen join pienen oluen sillä terassilla, johon talvella aina suunnittelimme menevämme sitten, kun on lämmin, ja luin kirjaa kahvilan ulkopuolella vaihdettuani varjoon, sillä auringossa tuli liian kuuma.

Mutta ei helle ole pääsyy sille, miksi mulle on viime päivinä kuulunut hyvää.

Muutettuani Lontooseen olen hakenut töitä, mikä on ollut usein aika kauheaa. Olen säännöllisesti kyseenalaistanut kaiken osaamiseni, kielitaitoni ja ylipäätään sen, että voinko enää koskaan nauttia työnteosta. Kuvitellut huijanneeni kaikki aiemmat työpaikkani ja onnistumiseni, toisaalta taas kipuillut heittäväni kaivoon hyvän koulutuksen ja kokemuksen. En ole epäillyt sitä, oliko muutto Lontooseen oikea päätös, mutta mitä kuuluu -kysymykseen on tehnyt mieli vastata korkeintaan ok.

Mutta nyt on kelkan suunta vaihtunut, sillä olen siis vihdoin löytänyt töitä. Sellaisia tähän tilanteeseen sopivia hommia, joista on hyvä fiilis ja joiden alkamista odotan ihan innolla.

Koska työt alkavat vasta toukokuun puolivälissä, lelluttelen parhaillaan sellaisessa superrennossa lomafiiliksessä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Tämä on varmaan huolettominta aikaa aikuisen elämässä, mietimme yksi päivä porukalla. Edellistä työtä ei tarvitse enää pätkän vertaa stressata (toisin kuin vaikka lomilla, jolloin työhommat käyvät väistämättäkin silloin tällöin mielessä), eikä alkavan homman eteen voi tehdä vielä hurjasti. Haaveilen välillä freelancerin arjesta (tai vakkarityöpaikasta), mutta nyt mietin, että vaihtaisinko sittenkään tätä huolettomuutta mihinkään.

Näissä fiiliksissä minä olen rentoillut menemään Lontoon puistoissa ja terasseilla niin, että vasen käsivarsi vähän punottaa. Olen poikennut näyttelyihin ja shoppaillut tuliaisia ensi viikon Suomi-lomalle. Laittanut ystäville viestejä, kun on pitkästä aikaa ollut jotain kivaa kerrottavaa. Ja ehtiskö muuten nähdä pian. Viikonloppuna aion poiketa lähipuiston maauimalaan, tutustua Lontooseen entisen kodittoman vetämällä kävelykierroksella ja naureskella stand up -illassa. Istua terasseilla ja juoda olutta.

Ihan mitä huvittaa, koska (muka)loma, vapaus ja kesä. Jee.

Haussa hauskoja ystäviä (ja hauska elämä)

Osallistuin vähän aikaa sitten tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli tutustua uusiin ihmisiin ja solmia ystävyydenpoikasia muiden Lontooseen hiljattain muuttaneiden tai muuten vain kavereita kaipaavien kanssa. Tai niin ainakin luulin, kunnes joku kysäisi, että mitä pariskunta tekee sinkkutapahtumassa. En mene vannomaan, oliko väärinymmärrys minun vai kommentoijan, mutta operaatio ystäviä Lontoosta on aikamoisen vaiheessa vielä tuonkin illanvieton jälkeen. (Kiinnostuneet kandidaatit voivat ilmoittautua kommenttiboksiin.)

Kotimatkalla juttelimme siitä, mitä mahdollisilta uusilta kavereilta haluamme. Pitäisi olla jotain, mikä yhdistää, mutta kaikesta ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä. Olisi ihanaa, jos olo niiden seurassa olisi rento ja vaivaton, tuntuisi hyvältä jakaa kaikenlaista. Taustalla, iällä tai sellaisilla ei ole väliä, vaikka helpommin sitä kai tutustuu suunnilleen samassa tilanteessa oleviin.

Ja sitten haluaisin, että niiden kanssa olisi hauskaa.

En ole koskaan ajatellut olevani kovin hauska. Olen itse asiassa aikamoinen pohdiskelija, välillä vakavakin, ja vaikka hymyilenkin paljon, niin nauran kuitenkin harvoin. Teini-ikäisenä yksi poika lopetti tapailumme, koska meillä ei ollut hänen mielestään yhdessä tarpeeksi hauskaa. Sitten se pussasi otsalle, koska siitä kuulemma tietää, että välit ovat viilenemässä (haha). Villejä räkätyskohtauksia saan niin harvoin, että monet niistä ovat jättäneet pysyvät muistijäljet: Se kerta mökillä, kun äiti totesi jotain lautapeliä pelatessamme, että tämä ei taida sittenkään olla taitopeli, kun alkoi pärjätä. Se, kun uimahallissa partiokaverin kanssa kikatutti niin, että meinasimme hukkua aaltoaltaan syvään päähän. Se, kun Saksassa avasin sateenvarjon vahingossa auton sisällä. Ne aika monta kertaa, kun siskon- ja veljentyttöni ovat tehneet jotain höpsöä.

Viime vuosina olen kuitenkin tajunnut, että ajatus vakavuudestani on ihan typerä väärinymmärrys, eikä ollenkaan totta. Oikeasti olen nimittäin ihan hauska (monesti esimerkiksi hymähtelen ihan vain omille ajatuksilleni) ja rakastan nauramista. Eiköhän me kaikki. (Ja jos joku teinipoika on sulle joskus kertonut toisin, niin paskat siitä, teinipojat on usein vähän tyhmiä.)

Ylipäätäänkin arvostan entistä enemmän sitä, että elämä on hauskaa. Ei aina tietenkään voi olla, mutta kyllä jokaiseen päivään pitäisi mahtua jotain, mikä tekee iloiseksi. Että tulee sellainen olo, että onpa kivaa olla ja elää.

Sellainen olo tulee esimerkiksi, kun olen nähnyt ystäviäni. Niiden tapaamisten jälkeen kerron kotona, että olipa hauskaa ja saatan lähettää viestin: Kiitos, oli ihana nähdä. Olet upea ja hauska ja rakas. Niitä viestejä haluaisin lähettää myös uusille ystäville täällä Lontoossa.

Lähellä asuvien (hauskojen) ystävien väliaikaisessa puutteessa (ja sen ihan tavallisen, hauskan elämän lisäksi) nauratan itseäni myös näin:

• Kokeilen uusia asioita, joissa olen vähän huono, kuten osallistun museoiden piirustusiltoihin ja savityöpajoihin ja yritän taipua liian haastaviin jooga-asentoihin
• Katselen kuvia ja videoita siskon- ja veljentytöistäni. Uudestaan ja uudestaan.
• Käyn Lontoon stand up -illoissa, joista suosittelen ainakin Angel Comedy Clubia ja Top Secret Comedy Clubia
• Striimaan Netflixin komediapätkiä, joista tähänastinen suosikkini on Gad Elmalehin American Dream
• (Sala)kuuntelen julkisissa tiloissa tuntemattomien, etenkin lasten, keskusteluja
• Luen Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogia, joka on ehkä Suomen hauskin
• Muistelen kuulemiani vitsejä, sellaisia kuin Present, Past and Future walked into a bar. It was tense.

Mitä hauskaa sulle on tapahtunut tänään?

Kevään ihanin merkki

Sofiassa oli ihanaa, rentouttavaa ja kiinnostavaa, mutta takatalvisen viikonlopun jälkeen oli mukava myös palata hitusen keväisempään Lontooseen. Lämpötilat pyörivät tällä hetkellä hädin tuskin plussan puolella, mutta kevään varmasta tulosta muistuttaa kuitenkin yksi asia:

hedelmäpuut kukkivat.

Ei nyt äkkiä tule mieleen piristävämpää keinoa seurata kevään etenemistä kuin vaaleanpunaisten kukintojen kasvun tarkkailu, joten kiitos luonto tästä! Olen ottanut tämän itselleni asettamani luontobongaritehtävän sen verran vakavasti, että kamerani kuvarulla on jo parin viikon ajan muistuttanut viisivuotiaan siskontyttöni vaaleanpunaisia piirustuksia. Osoittelen erityisen upeita puita bussin ikkunasta, googlailen Lontoon parhaita kevätloistoja ja pidän ihan validina syynä valita ruokakauppa sen perusteella, että matkalla on lähistön kaunein kirsikkapuu.

Selittelen innostustani sillä, että kantahämäläisessä lapsuudessani vaaleanpunaisia puita ei ollut muualla kuin prinsessaunelmissa ja Halinalleissa. En tosin ymmärrä miksi, sillä googlailuni perusteella koristekirsikkapuut kyllä menestyisivät myös pohjoisessa. Vai kukkivatko ne niin myöhään, että muukin luonto on jo kirinyt kiinni, eivätkä puut siten erotu värikkyydellään?

Vuosi sitten, asuessani Lillessä, kuljin joka aamu työmatkallani yhden erityisen puun ohi. Ensimmäinen kuvani siitä on 28. maaliskuuta, minkä jälkeen toistin saman melkein päivittäin. Joka aamu mietin, että tätä upeammaksi kukinta ei enää voi kasvaa, mutta pinkit kukat vain avautuivat, kerrostuivat ja lisääntyivät. Jossain vaiheessa kukinto oli jo niin painava, että oksat alkoivat roikkua entistä alempana. Ensimmäiset kukat alkoivat tippua levittäen pinkkiä loistoa myös kadulle.

Viimeisen kuvan otin muutamaa päivä ennen pääsiäistä, 12. huhtikuuta.

Muistan vieläkin sen pääsiäisloman jälkeisen aamun, kun tajusin, että satupuu oli poissa ja sen tilalla oli jo vähän ruskistunut liukas kadunpätkä ja tavallinen vihreä puu.

Mutta minulle se oli ollut jotain niin paljon enemmän kuin tavallinen puu. Noihin aikoihin töissä oli vähän rankkaa. Tein kahta vaativaa työtä päällekkäin, ja päivät venyivät usein niin, että vielä maaliskuun lopullakaan en juuri päässyt nauttimaan valoisista illoista. Aurinkoiset aamut, kun kävelin ennen yhdeksää toimistolle, olivat minun aikaani. Kuuntelin podcasteja, käytin aurinkolaseja ja sen puun kohdalla aina hidastin tahtia. Ihan kuin se olisi osannut kertoa, että juuri sitä tarvitsin.

En ikävöi viime keväästä tai Lillestä montaa asiaa, mutta sen puun ja kukinnan voisin kyllä ottaa elämääni tänäkin vuonna.

Lue myös:

• Älä missaa tätä Pariisissa
• Hyppelisin, jos voisin
• Aurinko pelasti viikkoni

Maailman kaunein vesipullo

Vietätkö sinä muovitonta maaliskuuta? Huomasin koko teemakuukauden vasta pari päivää sitten, mutta siitä innostuneena ajattelin esitellä yhden viimeaikaisen hankintani, josta olen kyllä muutenkin niin innoissani, että tekee mieli hehkuttaa kaikille.

Tässä se nyt on:

uusi vesipulloni.

Pullossani parasta on ainakin:

Se on todella kevyt. Tilasin omani Amazonilta, ja kun sain paketin noutopisteessä käsiini, oli pakko heti pihalla vähän raottaa pahvikäärettä ihan vain varmistaakseni, että siellä sisällä todella on jotain.

Pullo on mielestäni maailman kaunein. Pastellit kiinnostivat, ja arvoin pitkään pistaasinvihreän ja karkkipinkin välillä, mutta monet muutkin sävyt ja kuviot ovat ihania. Pelkäsin vähän, että likastuuko ruokakäyttöön soveltuvalla maalilla päällystetty vaalea pullo helposti, mutta vaikka pieniä tahroja tuleekin, lähtevät ne usein pelkällä sormen pyyhkäisyllä tai viimeistään pesussa (tosin ei tiskikoneessa, sillä maalatut pullot pitää pestä käsin, mikä on tilavan suuaukon ansiosta kuitenkin helppoa).

Se saa tuntemaan minut vähän maailmanpelastajaksi. Vaikka Suomessa pullojen kierrätys on tehty helpoksi, ovat muoviset kertakäyttöpullot maailmassa ihan oikea ongelma, joka konkretisoituu valtamerien muovilautoissa ja jätteillä täytetyissä rinteissä. Myös muovipullojen valmistaminen kuluttaa energiaa ja aiheuttaa päästöjä. Oman pulloni kyljessä lukee 0,08, joka tarkoittaa sitä hiilidioksidimäärää (80 grammaa), jonka tavallisen kertakäyttöisen muovipullon valmistaminen aiheuttaa. Lisäksi pulloni valmistanut yritys, 24bottles, kompensoi kestopullojen valmistamisesta aiheutuvan hiilijalanjäljen tukemalla metsien istutusta, mikä on mielestäni hieno teko.

Vaikka kertapanos olikin muovipulloon verrattuna ainakin kaksikymmenkertainen, säästää kestopullon käyttäminen nopeasti rahaa. Olen aikamoinen vesikittaaja ja kannan vesipulloa mukana minne ikinä menenkin, joten jouduin ostamaan uuden kertispullon aina muutaman päivän välein. Käytön kannalta kertakäyttöpullojen suurin ongelma onkin mielestäni se, että ne alkavat haista helposti jo ensimmäisen käytön jälkeen.

Ruostumattomasta teräksestä valmistettu pullo on turvallinen. En usko, että kertakäyttöpullot uhkaavat terveyttäni, kunhan pullon muistaa vaihtaa silloin tällöin. On kuitenkin ihanaa tietää, että teräspullo ei sisällä mitään mahdollisesti haitallista, kuten BPA:ta tai ftalaatteja. Tiiviyssyistä pullon korkissa on toki muovia, mutta sekin on tehty BPA-vapaasta materiaalista, jota käytetään myös vauvojen tuttipulloihin. Olen huomannut, että kauniista pullosta tulee myös mieli juoda usein ja pitää hyvää huolta, joten samaa vettä ei tule siellä kauaa lillutettua ja bakteerit pysyvät poissa.

Sen saa mukaan lentokoneeseen. Tämä oli minulle tärkeä ominaisuus ja jotain mistä en ollut ilman googlaamista ihan varma. Etenkään Euroopassa monen euron lentokenttävesille ei yleensä ole tarvetta, sillä juomakelpoista vettä pitäisi olla saatavilla ilmaiseksi kaikilta eurooppalaisilta lentoasemilta.

Oma vesipulloni on 24bottles-nimisen italiaisen firman valmistama, joita Suomessa näyttää myyvän ainakin TRE Helsingissä. Vastaavia on kuitenkin varmasti muitakin, joten jos kaipaat vähän lisää kauneutta elämääsi ja boostia muovittomuuteen, niin tässä helppo ensiaskel.

Muita vinkkejä muovittomuuteen voi noukkia esimerkiksi näistä osoitteista:

• Helsingin Sanomissa Otso Sillanaukee antaa 13 vinkkiä, miten onnistua muovittomuudessa
• Destination: Happiness -blogissa kerrotaan haasteen taustoista ja mietitään muovittomuuden haasteita
• Kodin Kuvalehden 21 vinkkiä muovittomaan arkeen

Nautiskelijan aamurutiinit

Väitän, että aikaisissa aamuissa on jotain taikaa, joka liittyy ehkä siihen, että kaltaiselleni iltakukkujalle pelkkä ilman herätyskelloa aikaisin herääminen lasketaan päivän ensimmäiseksi onnistumiseksi. Huoletkaan eivät paljoa paina, koska onhan koko päivä vielä edessä ja aikaa tehdä kaikenlaista.

Viikonloppuna sain tästä osani, kun sekä lauantaina että sunnuntaina raottelin silmiäni jo seitsemän maissa, enkä ollenkaan edes toivoen, että olisipa kello vasta tosi vähän, kuten arkiaamuisin usein käy pari minuuttia ennen herätystä. Olin virkeä, eikä tarvinnut tehdä yhtään mitään. Oi autuus.

Siinä sängyssä kuuntelin sitten itseäni ja mietin, mihin nämä yllättävät ekstratunnit käyttäisin. Menisinkö hot joogaan, koska viikon tekstijaksoa lähisalille oli vielä jäljellä? Valmistaisinko aamupalaksi uunipuuroa, jota olen halunnut jo pidempään testata? Aikaiset viikonloppuaamut olisivat olleet myös erinomainen tilaisuus toteuttaa satunnaiset haaveeni olla sellainen vähän parempi ihminen, joka on jo urheillut, meditoinut ja valmistanut vitamiinientäyteisen aamupalan muiden vasta raukeasti venytellessä raajojaan peiton alla. Tiedäthän ne supermenestyjät, Gwynethin, Oprahit ja Barackit, jotka eivät lue sähköposteja tai selaa Instagramia sängyssä vaan siemailevat sitruunavettä, joogaavat ja tarttuvat ensitöikseen hommista hankalimpiin.

Tunnustus: minä en ole sellainen. Hongkongissa asuessani tosin join kuuden päivän ajan aamuisin ison lasillisen sitruunavettä pillillä ja meditaatiolle haluaisin antaa mahdollisuuden.

Mutta viikonloppuna mieli / sielu / mikä lie kertoi, että hei tyyppi, ota ihan vain rennosti.

Ja minä tottelin, sillä vaikka kuinka nautin aktiviisuudesta, siitä että on paljon menoja, spontaaneja maahanmuuttoaiheisia keramiikkatyöpajoja (tästä lisää myöhemmin) ja pitkiä päiviä ulkona, tarvitsen elämääni aikaa hengähtää. Slööbailla, nautiskella ja olla vaan.

Luin sunnuntaiaamuna, miten suomalaisille onnellisuus on läheisten tukea ja luottoa siihen, miten vastoinkäymistenkin sattuessa tietää saavansa apua, kun taas italialaiset tekevät onnelliseksi nautinto ja viihtyvyys. Makoillessani siinä sängyllä mietin, miten olen muutamassa vuodessa, kenties ainakin osittain puoli-italialaisen poikaystäväni ja Ranskassa elettyjen aikojen ansiosta, kehittynyt nautiskelussa. Vaikka löydän itsestäni edelleen myös suorittajaa, uskallan väittää, että sen rinnalle on puhjennut kukkaan nautiskelija, joka nousee pintaan etenkin sellaisina hetkinä, kun on aikaa tehdä jostain arkisesta asiasta vähän erityisempi.

Kas näin:

• Pakollisten aamutoimien jälkeen palasin sänkyyn. Tavan olen oppinut äidiltäni, tosin torkkumisen sijaan tykkään tehdä kaikenlaista, kuten lukea kirjaa, venytellä ja tökkiä poikaystäväni selkää. Tärkeää on, että makuuhuoneessa on tässä vaiheessa raikas ilma, minkä saa aikaan avaamalla ikkunan tai muuttamalla takatalviseen Lontooseen asuntoon, jossa on yksinkertaiset ikkunat.
• Aamupalan (joka jo itsessään on nautinto ja jotain, mitä välillä illalla nukkumaan mennessä jo odotan) jälkeen söin jälkkäriaamupalan, tänä viikonloppuna Nutella-paahtikset, mikä sai aikaan välittömän ylellisen hotelliaamupalafiiliksen.​
• Järjestelin vähän kotia, mitä ei tule missään nimessä sekoittaa siivoamiseen. Järjestely on sitä, kun siirtelee ja kääntelee asioita kuten viherkasveja ja vilttejä ja piilottaa sotkuja kaappeihin. Kepeyden maksimoiseksi laitoin taustalle soimaan musiikkia kaiuttimista, koska ei tarvinnut multitaskata kuten tavallisina aamuina, jolloin kuuntelisin aamu-uutiset nappikuulokkeista askareita samalla hoitaen.
• Katsoin aamuohjelmaa, joka on sellainen ohjelma, jota katsotaan esimerkiksi aamupalaa syödessä ja meikatessa. Ensin meinasin tosin tehdä muutaman aurinkotervehdyksen, levitin joogamatonkin ja selailin sopivaa videota Youtubesta (tässä listassa on hyviä vinkkejä), kunnes kohta huomasinkin istuvani risti-istunnassa joogamatolla katsoen Netflixin hulvatonta leivontamokasarjaa Nailed It:iä. Aamuohjelmana suosin yleensä jotain helppoa ja kevyttä, esimerkiksi Gilmoren tyttöjä, jos en keksi mitään muuta.​

Maanantaiaamuna olikin sitten ihanan tehokas fiilis palata normaalin nopeisiin aamuihin. Sen verran minussa on nimittäin sitä suomalaista suorittajaa, että nautiskelu tuntuu paremmalta, kun on ensin vähän puhissut ja paahtanut.

Lue myös:

• Ranskalainen minussa x 5
• Mitä olen oppinut Gilmoren tytöiltä​
• Puistoperinne Hongkongissa