Typerys Ranskassa

Aina välillä tunnen itseni täällä typerykseksi.

Usein tunne liittyy kieleen, monesti kulttuuriin ja vielä useammin näiden kahden yhdistelmään.

Esimerkiksi bisous, se hämmentää edelleenkin. Viimeksi tällä viikolla palatessani sairaslomalta töihin astuin työkaverini varpaille, kun en osannut varautua poskipusujen vaihtamiseen.

Kaupan kassalla osaan jo kertoa, että tässä kaikki, en tarvitse kassia eikä minulla ole bonuskorttia, mutta yllättävämpien kysymysten tai pyyntöjen kanssa olen usein pulassa. Vähän aikaa sitten olin seuraavana ruokakaupan jonossa, kun myyjä otti katsekontaktin, sanoi minulle jotain ja tuikkasi käteeni tukun paperilippuja. Sain suustani muistaakseni hiljaisen pardonin ja kasvoilleni ihan yrittämättäkin hoomoilas-tuijotuksen, mutta myyjä keskittyi jo muuhun. Siinä minä sitten seisoin lippupaketti kädessä ja aivot raksuttaen muodostaakseni jonkinlaisen "mitä minun pitää tehdä" lauseen ranskaksi. Hetken pyörittyäni bongasin viereisen kassan myyjän, joka hänkin sanoi minulle jotain ja ojensi kätensä. Aah, voilà, totesin luovuttaessani liput vihdoin eteenpäin.

Noidannuolen ansiosta olen päässyt viime aikoina tutustumaan ranskalaiseen terveydenhuoltoon, joka sekin on muuten yksi maailman parhaista. Ainakin jos osaa kieltä ja tietää, mitä tehdä. Koska itse en ole varma kummastakaan, käytin yhden aamun soitellessani lähialueen lääkäreille (listan sain lähiapteekistani) aloittaen Bonjour, parlez-vous anglais? Välillä sain luurin suoraan korvaan, vielä useammin jonkinlaisen non, madame, au revoir -litanjan. Yhdessä paikassa olisi pitänyt selvittää numerovalinta ennen kuin olisi päässyt puhumaan ihmiselle.

Lopulta lähdin vähän kauemmaksi jonottamaan lääkärille, jonka tiesin puhuvan englantia. Minut edellisenä iltana ensiapuun kuskannut työkaverini oli onneksi jo "varoittanut", että Ranskassa lääkärit eivät sitten käytä mitään valkoisia takkeja ja odotushuoneet muistuttavat lähinnä mummolan olohuonetta vanhoine huonekaluineen ja ylijäämätauluineen. Ei vastaanottoa tai sihteereitä, vaan mennään istumaan odotushuoneeseen, josta lääkäri sitten käy hakemassa. Järjestyksestä pitävät huolta jonottajat itse.

Näitä ohjeita seuraamalla yleislääkärillä menikin ihan hyvin. Tajusin tervehtiä muita odotushuoneessa jonottavia bonjourilla, vaikka heidän rupatteluunsa jouduinkin toteamaan je ne compre pas, je ne parle pas français. Lääkäri kertoi, että hänellä on ainakin viisi muutakin suomalaista naista potilaina - en edes tiennyt, että Lillessä asuu niin paljon suomalaisia!

Yleislääkäriltä sain lähetteen vielä röntgenkuvaan. Edellisestä päivästä viisastuneena laitoin kämppikseni soittamaan minulle rendez-vous'n puolestani. Typeryyshetkiä koin, kun röntgenlääkäri pyysi minua riisuutumaan ja jätti pieneen odotustilaan. Koska en todellakaan tiennyt, millaisilla vaatetuksella selkäkuva otetaan, vähensin vain päällimmäisen paidan. Lopulta hyvin vähän englantia puhuva lääkäri sitten osoitteli riisuttavia vaatekappaleita yksi kerrallaan: kengät, housut, rintsikat.

Kulttuurityperyyttä koin viime viikon työmatkalla, johon sisältyi myös toimiston virkistäytymispäivät. Illallisella pelasimme erilaisia pelejä, joista yhdessä pöydästämme erään piti hyräillä jotakin kaikille tuttua laulua huulet yhdessä ja muiden sitten arvata. Mmm-mm-mm-mmm, hän aloitti, kun muut jo yhtyivät lauluun. Ihan liian helppo, pöytätoverini totesivat, kun hoilasimme Les Champs-Élysées'tä puolelta toiselle heiluen.

Tai siis muut hoilasivat, koska itsehän en ollut koskaan edes kuullut koko laulua.

Sitten tunnustin typeryyteni pöytäseurueelleni, sain pari ihmettelevää kommenttia ja illalla linkin puhelimeeni. Sillä vaikka Ranska saa tuntumaan oloni typerykseksi, on se myös opettanut, että ei sen niin väliä - kaikki mokaa eikä kukaan jää muistelemaan typeryyttäsi ja ainoa tapa oppia on tunnustaa osaamattomuus.

C'est la vie.