Berliini oli unelma

23.11.2017

Tänään aamulla sen tajusin: Berliini ei ole enää unelmani.

Oli pitkästä aikaa aurinkoinen aamu, asteitakin melkein +10, kun hymy naamalla pyöräilin töihin. Olin juuri liittynyt stadionin parkkipaikalta tulevalta autotieltä pyöräväylälle, kun yhtäkkiä punatakkinen mies kääntyi omalla pyörällään jalkakäytävältä minun eteeni - krätz. Mitään vakavaa ei sattunut: mies kolautti pyöränsä takarenkaaseeni, takaa tulijat pääsivät sujahtamaan ohi, ja kun pysähdyttyäni käännyin katsomaan, heilutteli mies närkästyneesti kättään ja huuteli jotain pyöräväylän ja autotien väliseltä nurmikaistaleelta.

Minun ensimmäinen ajatukseni oli: haluan jo lähteä Berliinistä. (Toinen oli, että teinkö minä tilanteessa jotain väärin ja kolmas, että onko aamutyömatkalaisten pakko olla niin hiton kireitä.)

Olen haaveillut Berliinissä asumisesta lähes koko aikuisikäni. Ennen kuin olin edes käynyt koko kaupungissa, rinnassani sykähti, kun kuulin jonkun muuttavan Berliiniin. Muistan elävästi eräänkin tilanteen etutöölöläisen asunnon ulko-ovelta, kun kaverini kaverit kertoivat kesäsuunnitelmistaan elää taiteilijaelämää Berliiinissä - minäkin haluan joskus, ajattelin. Syksyllä 2014 muutto tuli ensimmäistä kertaa lähelle: olin lopettanut työt ja pakannut tavarani Hongkongissa, edessä oli kuukauden reppureissu Kiinassa, jonka suurena tavoitteena oli saada jonkinlainen selvyys sille, mitä seuraavaksi elämässäni teen. Gradun kirjoittaminen Berliinissä oli vaihtoehtolistan top-kolmosessa, sillä kertaa Hongkong kuitenkin voitti.

On minulla ollut muitakin unelmia, jotka eivät ole sellaisia enää. Teini-ikäisenä unelmoin perustavani perheen aika nuorena, ehkä 25-vuotiaana. Abivuonna haaveilin, että opiskelijakämppääni hankin sitten sellaisen Ikean metallisen kaapin, jollaisia myytiin ainakin 2000-luvun alussa. En koe, että kumpikaan näistä olisi toteutumaton unelma - ne vain lakkasivat olemasta.

Berliinillä on silti ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Se on ainoa kaupunki, jonne olen muuttanut ihan vain kaupungin itsensä takia: ensimmäisellä kerralla minua eivät odottaneet täällä opiskelut, työt tai ihmissuhteet. Olen aina halunnut asua Berliinissä oli suurin syy muutolleni.

Unelma ei loppunut siihen, että Berliini olisi tuottanut minulle pettymyksen. Päinvastoin: Olen elänyt täällä hyvää elämää - sellaista joka saa iloisesti yllättymään siitä, että oikeasti asun täällä. Tänäänkin.

Olen pyöräillyt ihan himona, kolunnut taidenäyttelyitä ja istunut tuntikausia kahviloissa joista melkein jokainen on suositteluni arvoinen. Tutustunut ihmisiin, hymyillytihastunut, turhastunut ja innostunut. Olen polleana ojentanut saksalaisen sairasvakuutuskorttini lääkärin vastaanotolla ja tuntenut olevani kunnon veroja maksava kansalainen.

Kun Laura kerran on päässyt Berliiniin, niin ei hän kyllä sieltä mihinkään Englantiin muuta, oli poikaystäväni veli todennut äidilleen, kun parisuhteemme oli ilmeisesti ollut puheenaiheena.

Mutta katsos Alex, en tiedä sinusta, mutta minun unelmani venyvät, muuttuvat ja kasvavat - ihan kuin minäkin. Berliini on, oli ja tulee aina olemaan wunderbar, kuten sinäkin hyvin tiedät, mutta on paljon muitakin paikkoja ja asioita, jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä.

Berliini oli unelmani - nyt sen tilalla on jotain muuta.
Post Comment
Lähetä kommentti