Osallistuin vähän aikaa sitten tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli tutustua uusiin ihmisiin ja solmia ystävyydenpoikasia muiden Lontooseen hiljattain muuttaneiden tai muuten vain kavereita kaipaavien kanssa. Tai niin ainakin luulin, kunnes joku kysäisi, että mitä pariskunta tekee sinkkutapahtumassa. En mene vannomaan, oliko väärinymmärrys minun vai kommentoijan, mutta operaatio ystäviä Lontoosta on aikamoisen vaiheessa vielä tuonkin illanvieton jälkeen. (Kiinnostuneet kandidaatit voivat ilmoittautua kommenttiboksiin.)
Kotimatkalla juttelimme siitä, mitä mahdollisilta uusilta kavereilta haluamme. Pitäisi olla jotain, mikä yhdistää, mutta kaikesta ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä. Olisi ihanaa, jos olo niiden seurassa olisi rento ja vaivaton, tuntuisi hyvältä jakaa kaikenlaista. Taustalla, iällä tai sellaisilla ei ole väliä, vaikka helpommin sitä kai tutustuu suunnilleen samassa tilanteessa oleviin.
Ja sitten haluaisin, että niiden kanssa olisi hauskaa.
En ole koskaan ajatellut olevani kovin hauska. Olen itse asiassa aikamoinen pohdiskelija, välillä vakavakin, ja vaikka hymyilenkin paljon, niin nauran kuitenkin harvoin. Teini-ikäisenä yksi poika lopetti tapailumme, koska meillä ei ollut hänen mielestään yhdessä tarpeeksi hauskaa. Sitten se pussasi otsalle, koska siitä kuulemma tietää, että välit ovat viilenemässä (haha). Villejä räkätyskohtauksia saan niin harvoin, että monet niistä ovat jättäneet pysyvät muistijäljet: Se kerta mökillä, kun äiti totesi jotain lautapeliä pelatessamme, että tämä ei taida sittenkään olla taitopeli, kun alkoi pärjätä. Se, kun uimahallissa partiokaverin kanssa kikatutti niin, että meinasimme hukkua aaltoaltaan syvään päähän. Se, kun Saksassa avasin sateenvarjon vahingossa auton sisällä. Ne aika monta kertaa, kun siskon- ja veljentyttöni ovat tehneet jotain höpsöä.
Viime vuosina olen kuitenkin tajunnut, että ajatus vakavuudestani on ihan typerä väärinymmärrys, eikä ollenkaan totta. Oikeasti olen nimittäin ihan hauska (monesti esimerkiksi hymähtelen ihan vain omille ajatuksilleni) ja rakastan nauramista. Eiköhän me kaikki. (Ja jos joku teinipoika on sulle joskus kertonut toisin, niin paskat siitä, teinipojat on usein vähän tyhmiä.)
Ylipäätäänkin arvostan entistä enemmän sitä, että elämä on hauskaa. Ei aina tietenkään voi olla, mutta kyllä jokaiseen päivään pitäisi mahtua jotain, mikä tekee iloiseksi. Että tulee sellainen olo, että onpa kivaa olla ja elää.
Sellainen olo tulee esimerkiksi, kun olen nähnyt ystäviäni. Niiden tapaamisten jälkeen kerron kotona, että olipa hauskaa ja saatan lähettää viestin: Kiitos, oli ihana nähdä. Olet upea ja hauska ja rakas. Niitä viestejä haluaisin lähettää myös uusille ystäville täällä Lontoossa.
Lähellä asuvien (hauskojen) ystävien väliaikaisessa puutteessa (ja sen ihan tavallisen, hauskan elämän lisäksi) nauratan itseäni myös näin:
- Kokeilen uusia asioita, joissa olen vähän huono, kuten osallistun museoiden piirustusiltoihin ja savityöpajoihin ja yritän taipua liian haastaviin jooga-asentoihin
- Katselen kuvia ja videoita siskon- ja veljentytöistäni. Uudestaan ja uudestaan.
- Käyn Lontoon stand up -illoissa, joista suosittelen ainakin Angel Comedy Clubia ja Top Secret Comedy Clubia
- Striimaan Netflixin komediapätkiä, joista tähänastinen suosikkini on Gad Elmalehin American Dream
- (Sala)kuuntelen julkisissa tiloissa tuntemattomien, etenkin lasten, keskusteluja
- Luen Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogia, joka on ehkä Suomen hauskin
- Muistelen kuulemiani vitsejä, sellaisia kuin Present, Past and Future walked into a bar. It was tense.
Post Comment
Lähetä kommentti