Sofiassa oli ihanaa, rentouttavaa ja kiinnostavaa, mutta takatalvisen viikonlopun jälkeen oli mukava myös palata hitusen keväisempään Lontooseen. Lämpötilat pyörivät tällä hetkellä hädin tuskin plussan puolella, mutta kevään varmasta tulosta muistuttaa kuitenkin yksi asia:
hedelmäpuut kukkivat.
Ei nyt äkkiä tule mieleen piristävämpää keinoa seurata kevään etenemistä kuin vaaleanpunaisten kukintojen kasvun tarkkailu, joten kiitos luonto tästä! Olen ottanut tämän itselleni asettamani luontobongaritehtävän sen verran vakavasti, että kamerani kuvarulla on jo parin viikon ajan muistuttanut viisivuotiaan siskontyttöni vaaleanpunaisia piirustuksia. Osoittelen erityisen upeita puita bussin ikkunasta, googlailen Lontoon parhaita kevätloistoja ja pidän ihan validina syynä valita ruokakauppa sen perusteella, että matkalla on lähistön kaunein kirsikkapuu.
Selittelen innostustani sillä, että kantahämäläisessä lapsuudessani vaaleanpunaisia puita ei ollut muualla kuin prinsessaunelmissa ja Halinalleissa. En tosin ymmärrä miksi, sillä googlailuni perusteella koristekirsikkapuut kyllä menestyisivät myös pohjoisessa. Vai kukkivatko ne niin myöhään, että muukin luonto on jo kirinyt kiinni, eivätkä puut siten erotu värikkyydellään?
Vuosi sitten, asuessani Lillessä, kuljin joka aamu työmatkallani yhden erityisen puun ohi. Ensimmäinen kuvani siitä on 28. maaliskuuta, minkä jälkeen toistin saman melkein päivittäin. Joka aamu mietin, että tätä upeammaksi kukinta ei enää voi kasvaa, mutta pinkit kukat vain avautuivat, kerrostuivat ja lisääntyivät. Jossain vaiheessa kukinto oli jo niin painava, että oksat alkoivat roikkua entistä alempana. Ensimmäiset kukat alkoivat tippua levittäen pinkkiä loistoa myös kadulle.
Viimeisen kuvan otin muutamaa päivä ennen pääsiäistä, 12. huhtikuuta.
Muistan vieläkin sen pääsiäisloman jälkeisen aamun, kun tajusin, että satupuu oli poissa ja sen tilalla oli jo vähän ruskistunut liukas kadunpätkä ja tavallinen vihreä puu.
Mutta minulle se oli ollut jotain niin paljon enemmän kuin tavallinen puu. Noihin aikoihin töissä oli vähän rankkaa. Tein kahta vaativaa työtä päällekkäin, ja päivät venyivät usein niin, että vielä maaliskuun lopullakaan en juuri päässyt nauttimaan valoisista illoista. Aurinkoiset aamut, kun kävelin ennen yhdeksää toimistolle, olivat minun aikaani. Kuuntelin podcasteja, käytin aurinkolaseja ja sen puun kohdalla aina hidastin tahtia. Ihan kuin se olisi osannut kertoa, että juuri sitä tarvitsin.
En ikävöi viime keväästä tai Lillestä montaa asiaa, mutta sen puun ja kukinnan voisin kyllä ottaa elämääni tänäkin vuonna.
Lue myös:
hedelmäpuut kukkivat.
Ei nyt äkkiä tule mieleen piristävämpää keinoa seurata kevään etenemistä kuin vaaleanpunaisten kukintojen kasvun tarkkailu, joten kiitos luonto tästä! Olen ottanut tämän itselleni asettamani luontobongaritehtävän sen verran vakavasti, että kamerani kuvarulla on jo parin viikon ajan muistuttanut viisivuotiaan siskontyttöni vaaleanpunaisia piirustuksia. Osoittelen erityisen upeita puita bussin ikkunasta, googlailen Lontoon parhaita kevätloistoja ja pidän ihan validina syynä valita ruokakauppa sen perusteella, että matkalla on lähistön kaunein kirsikkapuu.
Selittelen innostustani sillä, että kantahämäläisessä lapsuudessani vaaleanpunaisia puita ei ollut muualla kuin prinsessaunelmissa ja Halinalleissa. En tosin ymmärrä miksi, sillä googlailuni perusteella koristekirsikkapuut kyllä menestyisivät myös pohjoisessa. Vai kukkivatko ne niin myöhään, että muukin luonto on jo kirinyt kiinni, eivätkä puut siten erotu värikkyydellään?
Vuosi sitten, asuessani Lillessä, kuljin joka aamu työmatkallani yhden erityisen puun ohi. Ensimmäinen kuvani siitä on 28. maaliskuuta, minkä jälkeen toistin saman melkein päivittäin. Joka aamu mietin, että tätä upeammaksi kukinta ei enää voi kasvaa, mutta pinkit kukat vain avautuivat, kerrostuivat ja lisääntyivät. Jossain vaiheessa kukinto oli jo niin painava, että oksat alkoivat roikkua entistä alempana. Ensimmäiset kukat alkoivat tippua levittäen pinkkiä loistoa myös kadulle.
Viimeisen kuvan otin muutamaa päivä ennen pääsiäistä, 12. huhtikuuta.
Muistan vieläkin sen pääsiäisloman jälkeisen aamun, kun tajusin, että satupuu oli poissa ja sen tilalla oli jo vähän ruskistunut liukas kadunpätkä ja tavallinen vihreä puu.
Mutta minulle se oli ollut jotain niin paljon enemmän kuin tavallinen puu. Noihin aikoihin töissä oli vähän rankkaa. Tein kahta vaativaa työtä päällekkäin, ja päivät venyivät usein niin, että vielä maaliskuun lopullakaan en juuri päässyt nauttimaan valoisista illoista. Aurinkoiset aamut, kun kävelin ennen yhdeksää toimistolle, olivat minun aikaani. Kuuntelin podcasteja, käytin aurinkolaseja ja sen puun kohdalla aina hidastin tahtia. Ihan kuin se olisi osannut kertoa, että juuri sitä tarvitsin.
En ikävöi viime keväästä tai Lillestä montaa asiaa, mutta sen puun ja kukinnan voisin kyllä ottaa elämääni tänäkin vuonna.
Lue myös:
Post Comment
Lähetä kommentti