Mitä olen oppinut Gilmoren tytöiltä?

Warner Bros

Gilmoren tytöt on paras tv-sarja ikinä. Best ever. Eva eva.

Ensimmäisillä katsomiskerroilla GG oli paras ehkä siksi, että samastuin aikuistuvaan Roryyn. Vuosina 2000-2007 me - minä ja Rory - pänttäsimme kokeisiin, kirjoitimme ekoja lehtiartikkeleita, ihastuimme, uppouduimme kirjoihin, pääsimme yliopistoon, epäonnistuimme, matkustelimme ja yritimme taas.

Sittemmin Gilmoren tytöistä on tullut lohtusarja, johon palaan aina, kun haluan jotain tuttua, turvallista ja takuuviihdyttävää. Osaan skipata kulloinkin liian läheltä liippaavat jaksot ja valita fiilikseen sopivan tuotantokauden. Todellinen Comfort Serie.

Marraskuussa Gilmoren tytöt saa vihdoin kauan huhuttua jatkoa, kun Netflix pamauttaa palveluun neljä uutta jaksoa. Gilmore Girls: A Year in the Life seuraa Gilmoren naisten - Emilyn, Lorelain ja Roryn - elämää kahdeksan vuotta sarjan päättymisen jälkeen. Pidän peukkuja sille, että Rory on nähnyt ja kokenut paljon maailmaa, Lorelai ja Luke ovat Stars Hollow'n voimapari, Kirk viettää päivänsä koti-isänä ja Emily on ystävystynyt kotiapulaisensa kanssa.

Minisarjan julkaisuun on tänään tasan kolme kuukautta. Merkkipäivän kunniaksi kokosin listan: satunnainen määrä asioita, jotka olen oppinut katsomalla Gilmoren tyttöjä.

1. Cul-de-sac taivutetaan culs-de-sac (senkin opin, mitä sanayhdistelmä tarkoittaa). Sittemmin olen oppinut myös, että kirjaimellisesti cul-de-sac tarkoittaa laukun pyllyä (tämän tosin opin ranskikselta).

2. Christiane Amanpour on bad ass journalisti.

3. Jos päätyy istumaan lavalle hame päällä, kannattaa pitää polvet yhdessä. Aina.

4. AWOL lausutaan eiwooll.

5.

6. Leffaeväät on hyvä idea sovittaa elokuvaan, etenkin jos edessä on ruokaa vilisevä elokuva (kuten Jali ja suklaatehdas, Marie Antoinette tai Pieni suklaapuoti).

7. Miten tulla toimeen ärsyttävien ihmisten kanssa: voi joko löytää sisäisen zeninsä (kuten Luke, kun Taylor käy hermoille) tai huvittua (kuten Lorelai Emilyn esittäessä tiukkoja mielipiteitään).

8. Erosta yli pääseminen edellyttää rypemistä.

+ Tajusin juuri, että olen oppinut Gilmoren tytöistä myös sen, miten isketään silmää. Kiitti siitä.

Vuoden koskettavin valokuvanäyttely

Kun olen isosiskoni luona yökylässä, menevät aamut yleensä näin: Herään asunnossa ensimmäisenä ja loikoilen vierashuoneen patjalla, kunnes 4-vuotias kummityttöni pian hipsii ovelleni mursuriepu kainalossaan ja leveä virne kasvoillaan. Luemme sängyssä loikoillen monesti yhden kirjan, leikimme kutitusleikkiä (ei saa kutittaa, kutita, ei saa kutittaa, kutita jne.) ja otamme joskus selfien tai pari. Kun alkaa riittää tai jomman kumman pitää päästä pissalle, siirrymme alakertaan. Telkkariin Nick Jr., ja sillä aikaa kun lapsi huutaa sohvalla vastauksia Doran tai Umizoomin kysymyksiin, teen itselleni runsaan aamupalaleivän ja levitän suurelle ruokapöydälle Hesarin. Normaalissa elämässäni en ollenkaan kaipaa paperisia sanomalehtiä (tai aamupalaleipiä), mutta onhan se vapaapäivisin aika luksusta.

Ja on paperilehdessä sekin hyvä juttu, että välillä sitä silmäilee uutisia, joita otsikon perusteella ei välttämättä klikkaisi. Tänä aamuna katse pysähtyi näyttelyuutisiin ja bongasi sieltä ilouutisen: World Press Photo on taas kaupungissa.

World Press Photo on siis - kuten nimi sanoo - kansainvälinen lehtikuvakilpailu, jonka järjestää samanniminen organisaatio. Parhaat lehtikuvat valitaan joka vuosi, ja noin puolen vuoden ajan niistä koottu näyttely kiertää ympäri maailmaa. (Nykyaikaisissa lehtikuvissa hienoa on kaiken muun lisäksi se, että ne on ovat nollia ja ykkösiä ja siksi helposti tulostettavissa. Niinpä näyttely voidaan järjestää useammassa kaupungissa samaan aikaan.)

Viime vuoden näyttelyn näin Lontoon Southbank Centressä. Lisäksi olen ihaillut parhaita lehtikuvia kaksi kertaa Prahassa ja ainakin kerran aiemminkin Helsingissä. Näyttely on aina ilmainen, monesti aika nopeasti kierrettävissä - ja joka kerta vaikuttava.

Tänään suuntasinkin siis heti keskustaan ehdittyäni Sanomataloon, jonka ala-aulaan näyttely on sijoitettu. Enkä joutunut taaskaan pettymään!

Erityisbonusplussa lyhyistä kuvauksista, jotka on hyvin kirjoitettu, kertovat kiinnostavia faktoja ja jättävät fiiliksen tulkinnan kuvan katsojalle.

Koska kaikki kuvat on oikeasti julkaistu erilaisissa lehdissä tai muissa julkaisuissa, ovat monet teemoista hyvin ajankohtaisia. Tänä vuonna mukana on paljon kuvia pakolaisista. Muutkin vuoden suuret tapahtumat ja katastrofit ovat yleensä edustettuina: viime vuodelta esimerkiksi Nepalin maanjäristys sekä poliisin ja rotuvähemmistöjen yhteenotot Yhdysvalloissa.

Kuten uutiset tai maailma noin yleensäkin, osa kuvista on aika rankkoja. Lapsia tai raskaana olevia ei kannatakaan välttämättä valita kulttuurikavereiksi, jos ei ole varmasti valmis antamaan hyviä vastauksia ja lohduttavaa olkapäätä.

Todistin nimittäin tänään äidin ja noin 8-vuotiaan pojan näyttelykäyntiä, kun satuin kaksikon kanssa yhtä aikaa Nepalin maanjäristyksestä kertovan kuvasarjan eteen. Poika kyseli ensin yleisiä: mitä tässä on tapahtunut, mikä on maanjäristys, sortuivatko kaikki talot? Sitten nuori näyttelykävijä bongasi yhdestä kuvasta likaisen ja verisen ruumiin, joka lojui raunioissa, ja esitti surullisena kysymyksen, johon varmaan itsekin tiesi vastauksen: äiti, mikä tuo on?

Muutama vuosi sitten taas houkuttelin näyttelyyn siskoni, joka juuri oli saanut kuulla odottavansa esikoistaan. Vähän aikaa kierrettyämme huomasin, kuinka siskoni pyyhki silmäkulmiaan yhden kuvasarjan edessä. Kuvissa raskaana oleva nainen hävisi hiljalleen kamppailun syöpää vastaan, ja synnytti samalla terveen lapsen maailmaan. Viimeisessä kuvassa oli vain tyhjä sairaalasänky.

Kuvat sanovat enemmän kuin... kyllähän te tiedätte.

Menkää siis Sanomataloon (tai vähintään nettiin) 8. syyskuuta mennessä (mutta jemmatkaa nenäliina taskuun).

Hei, olen Laura ja olen koukussa podcasteihin

Holla kaikille fellow podcast-lovereille ja varteenotettava vinkki niille, jotka eivät vielä ole näiden nerokkaiden äänituotosten onnea löytäneet.

Podcastit ovat vähän kuin radio-ohjelmia (ja joskus ihan oikeastikin), joita voi kuunnella suoraan netistä tai esimerkiksi erilaisten sovellusten kautta (itse käytän Podcast Addictia, Ylen ohjelmat tosin kuuntelen Yle Areenan sovelluksen kautta). Aiheita ja tyylejä löytyy ihan joka lähtöön, eikä kuuntelu vaadi ihan niin suurta ja pitkäaikaista keskittymistä kuin äänikirjat.

Olen kuunnellut podcasteja jo muutaman vuoden, mutta varsinainen hullaantuminen alkoi viime syksynä, kun särkyneen sydämen kanssa en kestänyt oikein kuunnella musiikkia (paitsi Teflon Brothersia tai biisejä, joiden lyriikoita en ymmärrä mutta joita ei lauleta ranskaksi tai kiinaksi).

Sittemmin podcastit ovat sulostuttaneet paitsi kävelypätkiä ja lenkkejä myös tiskaus-, siivous- ja neulontahetkiä sekä ajomatkoja. Podcastien ainoa miinuspuoli on se, että niiden kuuntelu on huomattavasti vähentänyt pyöräilyä, sillä olen sen verran lälläri, etten uskalla polkea kuulokkeet korvilla.

Onneksi rakastan myös kävelyä. Ja esimerkiksi näitä podcasteja:

Tuija Pehkonen
Suomessa parhaita henkilöhaastatteluja podcastiksi (ja radioon, kyse on Yle Puheen ohjelmasta) tekee tällä hetkellä mielestäni Tuija Pehkonen. Ohjelma on nyt kesätauolla, mutta jatkuu taas syksyllä. Kesän ajan tyhjiön voi täyttää joka arkiaamu ilmestyvällä Ali Showlla.

Maailmanpolitiikan arkipäivää
Yle Puheen sarja käsittelee ajankohtaisia maailmanpolitiikan ilmiöitä selkeästi ja kiinnostavasti.

Serial
Serial oli ensimmäinen englanninkielinen podcast, johon todella koukutuin. Se oli myös ihan erilainen kuin aiemmin tuntemani podcastit. Haastattelujen tai keskustelujen sijaan Serial kertoikin tarinaa. Ei livenä, vaan taitavasti leikattuna ja niin koukuttavana! Jos olet jo vakuuttunut äänikirjoista tai katsoit putkeen Making a Murderin, niin Serial on luonteva askel podcasteihin.
Ykköskausi on loistava, toinen ei ihan niin, mutta ehdottomasti silti kuulemisen arvoinen.

Limetown
Limetown on Serialin fiktiivinen vastike: koukuttava, jännittävä ja taitavasti kerrottu. Pääosassa on toimittaja, joka tutkii outoa tapausta, jossa kokonainen kylällinen ihmisiä katosi.

Oh Boy by Man Repeller
Yksi uusimmista löydöistäni, Oh Boy, on sarja valitsemallaan polulla menestyneiden naisten haastatteluja. Olen aina ollut heikkona intohimoisesti johonkin asiaan suhtautuvista naisista kertoviin henkilöjuttuihin (esim. Hongkongissa suosikkini oli Sassyn That Girl -juttusarja), joten Oh Boy uppoaa, vaikka iso osa vieraista on mulle tuntemattomia.

Strong Opinions Loosely Held
Toinen tuore löytö on Refinery29:n podcast, jossa puhutaan mm. muslimien feminismistä, Kardashianien viehätyksestä ja kaikesta siltä väliltä.

Stuff You Should Know
Viime aikoina olen kuunnellut SYSKiä vähemmän, mutta jos jakson aiheena on jotain erityisen kiinnostavaa, niin toimii kyllä edelleen.
Ohjelma perustuu sille, että kaksi miestä, Josh ja Chuck, selvittävät ja selittävät, miten jokin asia toimii tai mistä siinä on kyse. Miesten tutkimus perustuu käsittääkseni lähinnä netin selailulle, joten joskus mukaan mahtuu myös virheitä. Kovin syvälle aiheisiin ei päästä, mutta joka jaksosta oppii varmasti paljon uutta nippelitietoa.

This American Life
Todellisia human interest storyja. Yksi ohjelma koostuu useasta eri jaksosta, jotka liittyvät jotenkin samaan aiheeseen. Choosing Wrong -ohjelmassa esimerkiksi haastatellaan ensin kirjailijaa siitä, miksi niin monet valitsevat väärän puolison. Sen jälkeen kerrotaan koripalloilijasta, joka vaihtoi ylivoimaisen heittotekniikkansa toiseen, vaikka se huononsi tuloksia. Kolmanneksi ääneen pääsee datajournalisti, joka kertoo, miksi kukaan ei arvannut Trumpin menestystä. Ohjelman päättää lyhyt stand up -osio.

BBC Documentaries
Maailmanpolitiikan arkipäivää + This American Life + BBC

Reply All
Reply All perustuu tutulle amerikkalaiselle podcast-konseptille: pari miestä puhuu rennosti valitusta aiheesta, välillä kuunnellaan toimitettuja pätkiä, joissa haastatellaan asiantuntijoita tai jotain kokeneita ihmisiä. Reply Allin aiheet liittyvät laajasti nettimaailmaan, esim. nettideittailuun, internetin löytäneeseen hasidijuutalaiseen ja pop up -mainoksiin.
Erityissuositus: Neliosainen kertomus On the Inside, joka alkaa tarinana vankilassa blogia kirjoittavasta miehestä ja laajenee käsittelemään amerikkalaista oikeusjärjestelmää. Tämäkin uppoaa varmasti Making a Murderiin koukuttuneille.

Muita suomalaisia suosikkejani:

• Ali ja Husu (Sarja loppui tänä keväänä, syksyllä samalla paikalla alkaa Mahadura&Özberkan, jonka luvataan jatkavan keskustelua moninaisuudesta, mutta tällä kertaa naisnäkökulmasta.)
• Julkinen sana
• Kadonnut
• Roman Schatzin Maamme-kirja
• Maria Pettersson (loppunut vuonna 2013)

Muita englanninkielisiä suosikkejani:

• Radiolab
• Mystery Show
• Call Your Girlfriend

Joko olet löytänyt podcastit? Löytyykö listalta suosikkejasi ja mitä muuta minun pitäisi kuunnella?

Sunnuntai-ikävä

Vietin sunnuntain Youtube-tanssibileitä. Sidoin tukan yläponnarille, ravasin uuden mattoni vapaaksi ja jammasin Phoenixin Listzomaniaa ja Years and Yearsin Shineä. Oli hyvä fiilis.

Sitten laitoin soimaan Hesaäijän Keski-Hesan (miksi? niinpä!). Keskityin oikein katsomaan videota ja tuli ihan mieletön ikävä Helsinkiin.

En ole ihan varma, mitä ikävöin, sillä en ole edes asunut Helsingissä oikeasti melkein kahteen vuoteen. Kuvittelen kai olevani ja tekeväni enemmän, vaikka varmaan ikävöisin sielläkin.

Vähän aiheesta poiketen: Musta on söpöä, että työkaverit täällä sanoo Hesa ihan pokkana ja häpeilemättä. Ja sitten ärsyttää, että kiinnitän siihen huomiota. Niinhän mäkin sanoin ennen kuin muutin sinne ja päätin muuttaa kaksi asiaa puheessani: määstä tuli mä ja Hesasta Helsinki.

° ° °

Joka sunnuntai kaipaan myös Hongkongiin. Muistelen kaiholla sunnuntaivaelluksia, venebileitä, galleriakierroksia ja iltapäiviä istuen kahvilassa töitä tehden. Kuinka mieletön on suurkaupunki, jossa alle tunnissa pääsee upeille vaelluspoluille, vesiputouksille ja rannoille. Tätä kirjoittaessa alkaa itkettää.

Välillä mietin, haluaisinko edelleen asua Hongkongissa, mutta en tiedä. Sen tiedän, että nyt olen täällä, sen kai pitäisi riittää. Elän hetkessä ja niin edelleen.

° ° °

Eniten ikävöin ranskista. Etenkin viikonloppuisin, etenkin iltaisin, mutta myös aamuisin, keskipäiväisin ja maanantaisin. Sitten kuuntelen kaikkia cheesyjä suomalaisia ikäväiskelmiä, enkä aina edes ironisesti.

Tv-sarja, jonka avulla selität pohjoismaalaisuuden ulkomaalaiselle poikaystävällesi

kuva: NBC

No niin, nyt olisi timanttinen sarjasuositus kaikille pohjoismaalaisille, joilla on ei-pohjoismaalainen poikaystävä, tai kaikille niille suomalaisille, joita kiinnostaa, mitä Suomesta ajatellaan Atlantin toisella puolella (Suomi, Ruotsi – kuka näitä muka erottaa, kun välimatkaa on valtameri).

Welcome to Sweden.

Sarjassa on samaa hyväntuulista ruotsalaishenkeä kuin helmessä Solsidanissa. Heti ensimmäisessä jaksossa päästään kesämökille, hikoillaan saunassa ja skoolataan rapujuhlissa. Så härligt!

Welcome to Sweden kertoo amerikkalaisesta julkkisten kirjanpitäjästä, joka muuttaa Ruotsiin pitkäsäärisen ja blondin tyttöystävänsä takia. Vastassa on omalaatuinen mutta harmiton perhe, idyllinen maalaismaisema, Abba ja Ace of Base.

Paitsi ruotsalaisuutta, sarjassa käsitellään toki myös ruotsalais-amerikkalaista parisuhdetta.

Joka voisi ihan hyvin olla myös suomalais-ranskalainen. Moni asia on niin tuttua.

• Miten poikaystäväni äiti puhuu minulle vähän väliä ranskaa, vaikka osaa itse englantia. Ja se tyhjä katse, joka seuraa muistutettuani etten ole koskaan asunut ranskankielisessä ympäristössä, ja siksi en hallitse tätä upeaa kieltä.
• Miten poikaystäväni isä valitsee väärän sanan englanniksi ja sanoo jotain tahattoman koomista. 
• Miten intoilen, kun näen ulkomailla jotain suomalaista (rekisterikilven, Koneen hissin, Huhtamäen muovikannen). Ja jos ollaan tarpeeksi kaukana, muutkin Pohjoismaat riittävät.
• Saunetiketin opettaminen. Kerrostalovälttelyn selittäminen. Pitkät keskustelut siitä, miten Suomessa oikeasti tarkoitetaan, mitä sanotaan, ja halutaan kuulla vastaukset kysymyksiin.
• Miten poikaystäväni ranskalaiset ystävät eivät tiedä Suomesta mitään. Puhutaanko siellä englantia? Onko siellä kesää?

Luin, että sarja on lakkaudettu kesken toisen tuotantokauden. Maailmassa ei ilmeisesti ole tarpeeksi pohjoismaalaisia tai pohjoismaalaisten kanssa seurustelevia ei-pohjoismaalaisia.

Katsokaa siis, kun vielä ehditte! Ensimmäinen tuotantokausi löytyy Netflixistä. Käskekää myös ulkkarikumppanienne katsoa, mutta olkaa valmiita kysymyksiin, keskusteluihin ja vertailuihin.

Kiitos niistä, Welcome to Sweden!

(Tässä ajassa ja ahtaassa ilmapiirissä on kai pakko lisätä myös, että welcome to Finland.)