Ruusukvartsin ja seesteisyyden värinen vuosi

Viime joulukuussa jaoin Facebook-sivullani videon, jossa esitellään Pantonen vuoden 2016 värit ruusukvartsi ja seesteisyys. Videolla herkät värit lainehtivat taustalla ja ilmassa leijailee kaikenlaisia ihania sanoja, kuten balance, calming ja wellness. Välillä ilmassa leijailee myös vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen, ja yksi kohta verestää Nokia - Connecting People -muistoja.

Kirjoitin videon yhteyteen looking forward to 2016.

Oikeasti pelotti, koska tuleva vuosi tuntui ihan joltain muulta kuin rauhoittavalta ja tasapainoiselta. Suunnittelin joulun lomareissua, mutta sitä pidemmälle oli vaikea ajatella. Tiesin, että tulossa oli muutoksia ja vaikeitakin päätöksiä, jotka oli tehtävä ihan itse.

Mutta olihan se kiva ajatus, että vuonna 2016 keskittyisin ruusukvartsin ja seesteisyyden värisiin teemoihin.

Eilen sitten selailin puhelimesta viime aikoina ottamiani kuvia ja tajusin, että ei tämä vuosi nyt ihan pieleen ole mennyt.

Pari päivää sitten kävin iltajätskillä Holzmarktissa (iso kesäsuositus sekä paikalle että konseptille) ja lähdin liikenteeseen Herculeen sijaan poikkeuksellisesti kävellen. Kotimatkalla olin kulkuvälinevalinnastani todella kiitollinen, sillä kävellen nyt vain on kaikkein helpointa pysähtyä tuijottelemaan vaaleanpunertavaa taivasta ja räpsimään taiteellisia kuvia.

Sunnuntainen auringonlasku naapurissani Tempelhofin entisellä lentokentällä oli lämmin, vilkas - ja Pantonen värinen.

Berliinissä ei ole yli viikkoon oikeastaan näkynyt pilviä, mutta kun pilviä on, näyttävät ne ruusukvartseilta seesteisyyden värisellä taivaalla.

Näilläkin kuvilla on nyt merkitys.

Lisäksi muistin äsken, että pakkasin Suomesta mukaan tämän kortin, vaikka en edes sitä matkalaukkuun sujauttaessani oikein tajunnut miksi. Olen ostanut kortin vähintään puoli vuotta sitten tarkoituksenani sutata yli syntymä ja yllättää kortilla ystäväni, jonka kanssa meillä on ollut tapana bongata ja lähetellä mitä huikeimpia heppakortteja. Kului aikaa ja ystäväni synttäritkin menivät, mutta niin vaan kortti jäi itselleni.

Sattumaako? Tuskin.

Kun minä pyörän ostin

Neljäntenä päivänä ostin pyörän.

Ihastuin tasaisessa ja laajalle levittäytyneessä Berliinissä pyöräilyyn heinäkuun lomareissulla, joten parin päivän kävelyn ja muutaman hikisen U- ja S-bahn-matkan jälkeen olikin jo aika hypätä taas konkelin selkään.

Uuden pyöräni nimi on Hercules Barcelona, mikä kuulostaa vähän homolta, mutta sehän sopii Berliiniin. Hercules on pilkullinen, siinä on käsijarrut, dynamolamppu ja toistaiseksi tuntematon määrä vaihteita.

Herculeen hankinta eteni näin: Vietin aamun googlaillen kaupungin parhaita käytettyjen pyörien myymälöitä ja suunnitellen, missä järjestyksessä niitä on järkevintä kiertää. Sitten mainitsin pyöränmetsästyksestä kämppikselleni, jonka kanssa kurkottelimme pian avonaisesta keittiön ikkunasta ja yritimme nähdä pyöräkauppaa, jollaisen hän muisti kadullamme nähneensä. Puolen tunnin päästä kävelin liikkeeseen, sain eteeni kolme vaihtoehtoa ja ostin sen kolmannen.

Vaikka kiikarissa olikin käytetty pyörä eikä mikään valtava rahallinen panostus (90 euroa), halusin kuitenkin löytää kulkupelin, joka tuntuu ja näyttää hyvältä.

Pyöräkaupan mukava mies möi Herculeen minulle näillä puheilla:

• rullaa hienosti
• toimivat valot (oli itsekin vähän yllättynyt)
• hieno ja erikoinen väritys (asuintaloni eteen on tosin parkkeerattu toinenkin Hercules samalla värityksellä)
• ja klassikko: muualta et kyllä saa näin hyvää tällä hinnalla.

Sitten hän kertoi pari vitsiä Suomessa pyöräilemisestä (Miten siellä muka voi pyöräillä, eikö siellä ole aina lunta? ja Ei kai Helsingissä varasteta pyöriä, eihän siellä ole edes ihmisiä.) ja kehui vähän (koska olet niin kiva, niin saat lukon kaupan päälle). Minä kävin testiajolla eli vaihdoin vaihteita ja jarrutin pari kertaa.

Kun mies vielä lupasi, että voin kaikissa ongelmissa tulla hänen luoksensa, ja kirjoitti mukaan kuitin, jossa on lupaus takaisinostosta, oli kauppa sillä sinetöity. (Ensimmäisen lupauksen lunastinkin heti seuraavana iltana, kun en osannut vääntää lamppua itse päälle.)

Siten minusta tuli Hercules Barcelonan uusi omistaja.

Muutamassa päivässä olemme ehtineet jo kokea kaikenlaista.

Lauantai-iltana kävin tapaamassa tuttujani Admiralbrückella noin 10 minuutin pyörämatkan päässä kotoani. Lähtiessäni kotiin (muiden jatkaessa klubille) kuvittelin muistavani reitin ilman kartan vilkaisua. Noin 40 minuutin pyöräilyn jälkeen olin takaisin pisteessä, josta kotimatkani aloitin. Kaikkiaan matka kotiovelle kestikin vajaan tunnin, kun onnistuin valitsemaan kiertoreitin vielä uudelleenkin. Ei tosin edes harmittanut, koska puolen yön aikaankin lämpötila oli reilusti yli 20 asteen, terassit täynnä ihmisiä ja autotiet sopivan tyhjiä.

Olen pyöräillyt myös puistoon syömään thairuokaa ja tapaamaan muita uusia berliiniläisiä. Polkiessani Alexanderplatzille jouduin keskelle työmaata, jossa kaikki muut pyöräilijät tuntuivat tietävän, minne ovat menossa. Museosaarella viittilöin vähän väliä kädelläni merkiksi siitä, että aion nyt pysähtyä ja ottaa kuvan.

Olen rohkaistunut ottamaan paikkani ajoväylällä ja löydän yleensä oikean paikan risteyksessä. Hiljalleen olen oppinut myös bongaamaan aidat, tolpat ja sopivat kolot, johon pyörän voi lukita.

Kerran kohtasin ylämäen, väänsin vaihteita väärään suuntaan ja jouduin taluttamaan, mutta sekin oli ihan kivaa, sillä kuten myyjä lupasi:

Hercules Barcelona rullaa hienosti.

24 ensimmäistä tuntia Berliinissä

Saavuin Berliiniin sunnuntaina iltapäivällä, joten julkaistessani tämän olen ollut yhdessä maailman parhaassa kaupungissa jo reilut kolme vuorokautta. Koska 24 tuntia on kuitenkin todettu ainakin kahdeksan kauden arvoiseksi ja jännitystä sisältäväksi aikaperiodiksi, keskityn kuitenkin nyt vain siihen, mitä 24 ensimmäisen Berliinissä viettämäni tunnin aikana tapahtui.

• Jäin jumiin hostellihuoneeni kylppäriin, jonka oven kahva oli poistettu sisäpuolelta (minkä tietenkin huomasin vasta, kun yritin poistua tilasta). Onneksi yksi huonetoverini, jonka jokseenkin kiusallisesta ensitapaamisesta huolimatta opin sittemmin tuntemaan mukavana amerikkalaisena nimeltä Ross, tuli pian paikalle ja kuuli huhuiluni oven ja lattian välisestä raosta, enkä joutunut viettämään ensimmäistä Berliini-iltaani lukittuna kylpyhuoneeseen. (Jos saisin valita, niin kylppäri olisi kuitenkin ehkä yksi parhaista huoneista jäädä jumiin. Kärkisijasta taistelee myös keittiö, josta saa veden lisäksi myös ruokaa. Pissata voisi vaikka lavuaariin.)
• Löysin kodin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi Kreuzbergista juuri niin kauniista berliiniläisasunnosta kuin etukäteen haaveilinkin. Valtavien ikkunoiden ja vaaleiden lautalattioiden lisäksi sain kolme sympaattisen (ja normaalin - kämppismarkkinoilla se on tärkeää!) oloista kämppistä. Huoneessa oli valmiina jopa kaksi huonekasvia - super! Kämppishaastatteluni oli sellainen, että istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä, söimme erikoisen makeaa kurkkua ja mautonta juustoa, ja kun tuli hiljaista, niin totesimme, että tämä on vähän awkward.
  Uuden kotikatuni nimi on muuten Dudenstraße eli Dude-katu, mikä vähän hihitytti, koska jaan asuntoni kolmen nuorehkon miehen (eli duden) kanssa. Tosin googlasin, että oikeasti katu on saanut nimensä kielimies Konrad Dudenin mukaan, mutta pidän ehkä silti kiinni dude-tarinasta.
• Söin ilmaisen aamiaisen, koska kivat ihmiset on kivoja.
• Osasin neuvoa turkkilaiselle nuorukaiselle tien, tai siis junalinjan, Osloer Straßelle. Oslo-vitsi meni vähän ohi, mutta sain kertoa, että Suomi on Euroopassa ja Siperia taas Venäjällä.
• Juttelin useammalle vieraalle ihmiselle kuin edeltäneen kahden viikon aikana Suomessa.
• Pesin hiukseni lavuaarissa, koska hostellin suihkusta tuli vain kylmää vettä ja se lukkokin toimi vielä vähän huonosti.
• Tajusin, että olen pakannut mukaan neljä paria villasukkia, mutta vain yhdet sandaalit. Sääennuste näyttää yli 25 asteen lämpötiloja niin pitkälle kuin ennustetta riittää.

Mulla on sellainen fiilis, että kaikesta huolimatta tästä tulee hyvä.

Kohtasin kerran ihmisen (ja toisenkin)

Parin viime päivän kohtaamiset ovat taas muistuttaneet, miksi kannattaa lähteä ulos ja maailmalle, olla avoin ja vastata kun moikataan.

Kööpenhaminan lentokentällä viereeni istui amerikkalainen 27-vuotias Brandon, joka odotteli omaa lentoaan Brysseliin. Brysseliin siksi, että mies oli saanut työpaikan Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä ja oli nyt osallistumassa viikon perehdytyskurssille. Kurssin jälkeen suuntana olisi missio jossakin, ehkä Etelä-Sudanissa, jos Brandonin toive täyttyy.

Viimeisen reilun vuoden hän oli asunut Tanskassa, koska rakastui muutama vuosi aiemmin tanskalaiseen tyttöön. Tyttö jäi, ja nyt oli aika sanoa moikat myös Tanskalle, jolle mies antoi arvioksi blääh. Laimeaan arvioon vaikuttivat ehkä se, että tanskan lausuminen oli kuulemma niin vaikeaa, että parhaiten tuli ymmärretyksi mumisemalla, ja että vuoden aikana hän sai yhden todellisen ystävän, joka sattui olemaan syyrialainen mies.

Puhuimme Brandonin kanssa suurten ja pienten maiden eroista. Esimerkiksi siitä, kun hänen (käsittääkseni entinen) tyttöystävänsä aina välillä toi kotiin tanskalaisen suunnittelijan tuotoksen, joka a) oli tarpeeton, b) oli vähän liian kallis, c) eikä edes kovin hieno, mutta koska se on tanskalaista designia. (Ja mä tavallaan ymmärsin, koska olen kokenut Marimekon, muumit ja Huhtamäen Hongkongissa.)

Menimme myös vähän diipeiksi, kuten minulle tuntemattomien kanssa jotenkin aika helposti käy. Nyt sivusimme aihetta "mun läheiset ei aina tajua ulkomaille muuttoa". Brandonin sisko oli sitä mieltä, että veljen olisi parasta vain pysyä kotona, koska muu on liian hankalaa. Sama sisko luuli Tanskan olevan Kanadassa.

Toinen kohtaaminen sijoittui koleaan ja sateiseen Helsinkiin, jonne Hongkong saapui blondin brasilialaisen hymyilevissä kasvoissa ja oudoissa tervehdyksissä iltana ennen omaa lähtöäni.

Reilu kuukausi sitten nuoren brassin antoisasti palkattu mutta epämotivoiva ja liikaa aikaa vievä työ kansainvälisen pankin Hongkongin konttorissa vaihtui aikaan, hengittämiseen ja ajatteluun. Kiinassa mies hyppäsi Trans-Mongolian junaan, ja saapui Venäjän seikkailujen jälkeen siis lauantaina iltapäivällä Helsinkiin bussilla, johon oli noin seitsemän tuntia aiemmin astunut Pietarissa. Samalla tuli korkattua 50. maa tämän 27-vuotiaan listalta.

Seuraavien päivien suunnitelma on värittää kartalta myös Viro, Latvia ja Liettua, ja sitten ottaa suunta äkkiä eteläiseen Eurooppaan ennen kuin kesä karkaa sieltäkin. Jossain vaiheessa edessä on pidempi aika Italiassa, sillä rinkassa kulkee dokumenttipino, joka todistaa hänen isänpuoleisen sukunsa tulevan alkujaan Italiasta. Tämä oikeuttaa saamaan saapasmaan kansalaisuuden ja aukaisee eurooppalaiset työmahdollisuudet.

Kolmas kohtaaminen tapahtui Friedrichshainilaisella (todellakin katsoin Googlesta, että miten kaupunginosan nimi kirjoitetaan) kadulla, jota takanani kävellyt poika kiristi rinnalle, osoitti kenkiäni ja jutteli jotain saksaksi. Halusi vain sanoa, että on kateellinen sandaaleistani, koska puki itse jalkaansa tukevat tennarit sadetta luvanneen sääennusteen takia. Sillä hetkellä aurinko paistoi ja oli noin 22 astetta lämmintä. Sitten kävimme upean keskustelun:

Minä: Olen Suomesta, joten yli 20 astetta todellakin tarkoittaa sandaalikelejä.
Hän: Vittusaatana.

Nuori saksalainen oli hiljattain asunut töiden takia kuukauden Savonlinnassa (I think it's somewhere east, hän totesi). Nyt suunnitteilla oli uusi reissu itäiseen Suomeen, sillä sieltä löytyvät nykyään miehen parhaat ystävät.

▽ ▽ ▽

Näiden lisäksi olen tavannut viimeisen 30 tunnin sisällä mm.:

Amerikkalaisen Rossin, joka suunnittelee työkseen t-paitojen kuvituksia, mutta haluaisi ehkä kirjailijaksi, ja on tällä hetkellä aikalisällä tyttöystävänsä kanssa miettiäkseen, mitä todella haluaa.

Turkkilaisen pojan, joka haluaa opettajaksi yliopistoon, mutta ei tällä hetkellä puhu juuri niin saksaa kuin englantiakaan.

Amerikkalais-australialaisen pariskunnan, joka aikoo hypätä laskuvarjohypyn, kunhan heillä on työt, vakiintuneempi elämäntyyli ja rahaa.

Kolme 28-vuotiasta saksalaista, joihin tulen seuraavan parin kuukauden aikana tutustumaan toivottavasti paremmin. Nyt tiedän sen, että yhdellä heistä on lapsi ja takanaan tuore ero ja toinen menetti Costa Ricassa työskennellessään uskon kehitysavun toimivuuteen.

Mitä olen oppinut Gilmoren tytöiltä?

Warner Bros

Gilmoren tytöt on paras tv-sarja ikinä. Best ever. Eva eva.

Ensimmäisillä katsomiskerroilla GG oli paras ehkä siksi, että samastuin aikuistuvaan Roryyn. Vuosina 2000-2007 me - minä ja Rory - pänttäsimme kokeisiin, kirjoitimme ekoja lehtiartikkeleita, ihastuimme, uppouduimme kirjoihin, pääsimme yliopistoon, epäonnistuimme, matkustelimme ja yritimme taas.

Sittemmin Gilmoren tytöistä on tullut lohtusarja, johon palaan aina, kun haluan jotain tuttua, turvallista ja takuuviihdyttävää. Osaan skipata kulloinkin liian läheltä liippaavat jaksot ja valita fiilikseen sopivan tuotantokauden. Todellinen Comfort Serie.

Marraskuussa Gilmoren tytöt saa vihdoin kauan huhuttua jatkoa, kun Netflix pamauttaa palveluun neljä uutta jaksoa. Gilmore Girls: A Year in the Life seuraa Gilmoren naisten - Emilyn, Lorelain ja Roryn - elämää kahdeksan vuotta sarjan päättymisen jälkeen. Pidän peukkuja sille, että Rory on nähnyt ja kokenut paljon maailmaa, Lorelai ja Luke ovat Stars Hollow'n voimapari, Kirk viettää päivänsä koti-isänä ja Emily on ystävystynyt kotiapulaisensa kanssa.

Minisarjan julkaisuun on tänään tasan kolme kuukautta. Merkkipäivän kunniaksi kokosin listan: satunnainen määrä asioita, jotka olen oppinut katsomalla Gilmoren tyttöjä.

1. Cul-de-sac taivutetaan culs-de-sac (senkin opin, mitä sanayhdistelmä tarkoittaa). Sittemmin olen oppinut myös, että kirjaimellisesti cul-de-sac tarkoittaa laukun pyllyä (tämän tosin opin ranskikselta).

2. Christiane Amanpour on bad ass journalisti.

3. Jos päätyy istumaan lavalle hame päällä, kannattaa pitää polvet yhdessä. Aina.

4. AWOL lausutaan eiwooll.

5.

6. Leffaeväät on hyvä idea sovittaa elokuvaan, etenkin jos edessä on ruokaa vilisevä elokuva (kuten Jali ja suklaatehdas, Marie Antoinette tai Pieni suklaapuoti).

7. Miten tulla toimeen ärsyttävien ihmisten kanssa: voi joko löytää sisäisen zeninsä (kuten Luke, kun Taylor käy hermoille) tai huvittua (kuten Lorelai Emilyn esittäessä tiukkoja mielipiteitään).

8. Erosta yli pääseminen edellyttää rypemistä.

+ Tajusin juuri, että olen oppinut Gilmoren tytöistä myös sen, miten isketään silmää. Kiitti siitä.