Ajatuksia Suomesta parin viinilasillisen jälkeen

Olin viime viikonlopun ja pari päivää päälle Suomessa. Se oli ihanaa, hauskaa ja rentouttavaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ehkä koskaan, en miettinyt, että voisinko tai haluaisinko asua siellä.

(Nyt kun kirjoitan tätä, niin mietin sitä tietenkin vähän, ja vastaus on, että totta kai voisin.)

Mutta sen viisi päivää katselin Suomea tavallaan ulkopuolisen silmin. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin Suomessa oikeasti lomalla enkä suorittamassa Suomi-listaani (Suomi-lista on kokoelma asioista, joita haluan Suomessa ollessani ostaa, syödä, tehdä tai nähdä, sellaisia kuin d-vitamiini, Fazerin uusi suklaalaku, Ankallisgalleria Ateneumissa, kummitytön joulukalenteri ja Yes Yes Yes), näkemässä mahdollisimman paljon perhettä, sukulaisia ja ystäviä muutamassa päivässä ja hoitamassa asioita. Vaan lomailemassa niin paljon kuin kotimaassa nyt voi lomailla (eli yleensä vähemmän kuin jossain muualla).

Loma-Laura huomasi, että Helsingissä on uusia ratikkalinjoja ja vanhoilla erilaisia reittejä. Cappuccino maksoi yhtäkkiä yli kolme euroa, enkä lähimaksua käyttäessäni aina tajunnut että mihin korttini asettaisin. Sekoiluni tuntui ihan luonnolliselta, koska eihän lomalaisen tarvitse tietää, miten asiat toimivat. Kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa myyjät puhuivat joskus englantia enkä viitsinyt vaihtaa Suomeen, vaikka poikaystäväni ei olisi enää ollut lähimaillakaan. Nautin lumesta ja pienestä pakkasesta ajattelematta pimeyttä ja liukkaita teitä ja märkää loskaa, ja aamupalaksi söin voissa pyöriteltyjä karjalanpiirakoita ja uutuussuklaapatukoita miettimättä vihanneksia tai pilatesta.

Lomalöllöilin vain menemään.

Ulkomailla asuessa helposti ajattelee, että Suomi on ihana satumaa. Sellainen, jossa kesällä paistaa aina aurinko ja talvella on aina lunta, mietimme perjantaina-iltana täällä Berliinissä, kun kävin viinillä parin suomalaisen mimmin kanssa.

Puimme tosin myös Helsingin kalleutta ja sitä, miten Suomessa aina vähän yllättyy, jos tuntemattomat ihmiset ovat avuliaita. Ja siis miksi ihmeessä suomalaiset aina noudattavat kaikkia tyhmiäkin sääntöjä, ottais vähän rennommin niin kuin Berliinissä, jossa esimerkiksi baaritupakoinnin kielto ei onnistunut ihan vain siksi, että ravintoloitsijat eivät ottaneet sääntöä vakavasti. (Ystävät, koittakaa kestää mun vertailua, jos joudutte sitä kuuntelemaan.) Tulin siihen johtopäätökseen, että vielä en ole yksi ulkomailla asuvista Suomi-romantisoijista, mutta ehkä kuitenkin matkalla sellaiseksi.

Ja tässä on aika hyvä olla.

Pokkana valitsen sekä koti- että asuinmaastani ne hyvät puolet. Konkreettisena esimerkkinä ostan kosmetiikasta Suomesta tuttua ja turvallista Lumenea, mutta uutta ja jännää luonnoskosmetiikkaa testaan Saksassa, missä se on edullista ja helposti saatavilla. Suomessa käydessäni vedän navan täyteen lohta ja karjalanpiirakoita, mutta aasialaisissa ravintoloissa käyn siellä, missä se on halvempaa ja aidompaa. Koen, ettei minun tarvitse ymmärtää Saksan vaalisysteemiä, mutta kaikista Suomen takakonttikohuistakaan ei tarvitse muodostaa mielipidettä. Jos joku Suomi-homma nolottaa, kerron että siksi en asukaan Suomessa. Jos Saksassa taas joku ärsyttää, niin korostan ylpeästi suomalaisuuttani.

Suomi on minulle myös sellainen varasuunnitelma. Uskottelen, että mikäli kaikki yritykset, haaveet ja säädöt muualla menevät pieleen, voin aina palata tuttuun Suomeen, saada kivan työpaikan, pyöräillä keskiviikkoiltaisin kansalaisopiston pilatestunnille ja leikkiä siskontyttöjeni kanssa viikonloppuisin. Järki-minä tietää, ettei se varmaankaan olisi oikeasti niin helppoa, mutta antakaa minun uskoa.

Tämän kirjoituksen pointti taisi hukkua niihin viinilasillisiin, mutta sellaista mietin, että olen kai aika onnekas ja onnellinen. Ja sitäkin, että Suomi on ihan mahtava paikka, vaikka en juuri nyt siellä haluaisikaan asua. Niistä parista viinilasillisesta maksoin Berliinissä alle vitosen, sanonpahan vaan.

Vielä lopuksi: Hyvää isänpäivää kaikille isille tai sellaisiksi itsensä tunteville, mutta etenkin tietty mun omalle! Vaikka Suomi olisikin mielestäni ihan pyllystä, niin lupaan, että tulisin silti käymään siellä perheeni takia.