Mä tykkään meidän kodista, totesin tänään melkein ensimmäisenä herätessäni. Siinä vaiheessa poikaystäväni huokaisi helpotuksesta ja päästi pienen tuuletuksen, sillä huomattavasti enemmän hän on viime aikoina kuullut lausetta
but it's not pretty.
Vaikka uusi kotimme onkin periaatteessa kalustettu, puuttuu sieltä kaikenlaista oleellista työpisteestä työpisteestä astioihin ja verhoista peileihin, joita olemme viime viikkoina yhdessä etsineet ja hankkineet. Olemme puhuneet budjetista, tarpeistamme ja todellisesta käytöstä, ja sitten aina jossain vaiheessa olen nostanut esiin kauneuskortin. But it's not pretty on kasvanut syyksi olla hankkimatta juuri mitään, vaikka joutuisinkin sen takia meikkaamaan puuterirasian peilin avulla tai näpyttelemään tietokonetta sängyllä.
Jos asia ei ole kaunis, en ole halunnut sitä ostaa.
Pakkomielteeni kauneuteen kärjistyi työpistettä hankkiessamme. Poikaystäväni työskentelee välillä kotoa, ja ihan perustellusti kertoi tarvitsevansa kunnollisen ison pöydän ja oikean toimistotuolin. Siis sellaisen pyörällisen korkeaselkäisen verkkokankaisen muhkun. Minä olisin halunnut jotain kevyttä ja nättiä, enkä ainakaan niitä pyöriä. Etsintä huipentui Ikeaan, jossa kostein silmin osoittelin, mitkä tuoleista ovat mielestäni tarpeeksi nättejä poikaystäväni yrittäessä kovasti ymmärtää soperruksestani ja esittäessä argumenttejaan. Parisuhteen huippuhetkiä.
En vieläkään ihan saa kiinni siitä, mikä minua hankinnassa niin paljon ahdisti. Olenhan mukavuuden ja käytännöllisyyden suuri kannattaja enkä todellakaan halua pilata poikaystäväni selkää tyhmillä periaatteillani.
Epäilen, että vuosien väliaikaiselämä on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rakastan vähäistä tavaramäärää ja sitä vapautta lähteä minne ikinä huvittaakaan, mutta ilmeisesti olen viime kuukausina kuitenkin varovasti uskaltanut haaveilla kodista. Kasvattanut Pinterest-seinää ja kirjoittamatonta sitten kun -listaa. Lukenut blogeja ja selaillut Instagramia, missä kaikkien elämä on kiiltokuvaa ja hattaroita. Mä ansaitsisin saman, varmaan mietin. Nykyään ostan sitä paitsi aika vähän, ja hankkimani asiat ovat yleensä spesiaaleja, joten ei tekisi mieli laittaa rahoja kompromissiratkaisuihin.
En tarvitse paljoa tilaa ja annan anteeksi monenlaiset viritykset, mutta kauneutta ja viihtyisyyttä tarvitsen, ja elämässäni ne usein kulkevat käsikkäin.
Mutta että itkun ja ahdistuksen arvoinen asia, ei todellakaan.
Hiljalleen aloin ymmärtää, että kauneus pitää itse luoda ympärilleen. Eikä siihen aina tarvitse isoa luottokorttia tai skandi-designia.
Annoin poikaystävän ostaa juuri sellaisen työtuolin kuin hän haluaa. Sen selkänojalle taittelin nätin huivin.
Rumanruskean lipaston päälle sijoitin kasveja, ison traakkipuun ja pienemmän vahalehtisen, jonka nimeä en ole vielä onnistunut selvittämään.
Työpöydälle laitoin tsemppaamaan kättään heiluttavan muovikissan, joka on kulkenut mukana Hongkongista asti.
Vaatetelineeseen valitsin nättejä vaatteita ja piilotin loput kaappiin roikkumaan.
Seinässä jo oleviin nauloihin ripustin äitini jouluksi lähettämän valosarjan ja lukiovaihdossa Minnesotassa olleelta ystävältäni saaman unisiepparin.
Sunnuntaiaamuna raotin verhoa ja avasin vähän ikkunaa, annoin siivun aurinkoa tulla huoneeseen. Sitten hipsin takaisin sänkyyn ja ihan aidosti totesin sen:
Mä tykkään meidän kodista
vaikka taisin tarkoittaa, että tykkään elämästäni.
Post Comment
Lähetä kommentti