Miten tulla paremmaksi ystäväksi?

Toivottavasti sulla oli onnellinen ystävänpäivä!

Englannissa helmikuun 14. on omistettu muun maailman tyyliin pariskunnille ja rakastavaisille, mutta koska valentineni sattui olemaan työreissussa ja rakkaushommat rajoittuivat siten puheluihin ja emojipusuihin, sain pyhittää iltani suomalaiseen tapaan sipseille, Netflixille ja ystävyydelle. Etenkin etäystävyydelle, joka näin uuteen maahan muuttaessa on taas pyörinyt mielessä. Kuten varmaan monella eri maissa ja paikkakunnilla asuneilla, minulla on monenlaisia ystäviä.

Lapsuudenystävien jengi, joista muutaman olen tuntenut alle kouluikäisestä. Heidän kanssaan virnistelen harvahampaisissa kerhokuvissa ja poseeraan farkkuhaalariuniformuissa ala-asteen kaverikuvissa. Yläasteelta ja lukiosta mukaan tarttui muitakin kuin naapurin lapsia, kun kauempanakin asuvat ikätoverit tulivat samaan kouluun. Partiokavereiden kanssa olen kokenut, kasvanut ja seikkaillut ehkä enemmän kuin kenenkään muiden. Myöhemmin opiskelu kahdella eri paikkakunnalla, puolivuotinen vaihdossa, ensimmäinen kunnon muutto ulkomaille, kollegoita, poikaystävän kavereita... Toisin sanoen ympäri maailmaa löytyy ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. Heidän näkemisensä kasvotusten on yksi parhaista tietämistäni asioista ja saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle, onnelliseksi ja kiitolliseksi kaikista huipputyypeistä elämässäni.

Sitten seuraa tunnustus: kasvokkaisten näkemisten välissä olen surkea osoittamaan ystävilleni että välitän.

Viestittelen kyllä yksittäin ja ryhmissä ja lähetän satunnaisia Moi, mitä kuuluu? -henkisiä viestejä somekanavissa, mutta niistä huolimatta yhteydenpidon määrä ja laatu hävettää ja pyörii mielessä. Haluaisin olla kuin poikaystäväni, joka soittaa Ranskassa asuvalle bestikselleen melkein joka päivä. Miehet ovat puhelimessa helposti tunninkin esimerkiksi työmatkalla tai lounasaikaan, vaikka mitään varsinaista puhuttavaa ei olisi. He katselevat ja kommentoivat videoita, jakavat reseptejä, analysoivat leffoja tai ihan vain ovat hiljaa puuhaillen omia juttujaan. Vuoden alussa tämä sama ystävä soitti lisäksi läpi heidän vanhan kaveriporukkansa, joka on hajautunut ympäri Eurooppaa. Très cool.

Mikään ei toki estä minua olemasta kuin he ja seurata esimerkkiä, mutta soittelijan ja yhteydenpitäjän sijaan minä olen sellainen ystävä, joka ei saa aikaiseksi lähettä joulukortteja, mutta päättää vuoden alussa ostaa ystävilleen juuri heille sopivat kortit, ottaa aikaa merkityksellisen viestin kirjoittamiseen ja yllättää vastaanottajat kotiin tai toimistolle saapuvalla tervehdyksellä. Ystävänpäivään mennessä tämä tällainen ystävä on ostanut kolme, kirjoittanut kaksi ja lähettänyt pyöreä nolla korttia. Mutta voi että pidän ystävistäni. Mietin heitä usein ja puhun heistä paljon. Käyn säännöllisesti lukemassa, millaisia kolumneja paikallislehdessä toimittajana työskentelevä ystäväni on kirjoittanut ja kerron ihan superylpeänä upeasta maailmanparantaja-feministiystävästäni, joka edellisessä asuinpaikassaan opetti vapaa-ajallaan afgaaninaisille joogaa. Puhun kiinnostavista töistä, arvostamistani luonteenpiirteistä ja siitä, miten Hongkongissa asuvat tuttuni ovat uskomattoman aktiivisia. Tallennan linkkejä, joiden ajattelen kiinnostavan ystäviäni. Seuraan ja tykkään.

Tuntuu kuitenkin, ettei se ole tarpeeksi. Tarpeeksi minulle, koska ystäväni ovat tietenkin ihania eivätkä pyydä minulta enempää. Enkä minä heiltä, en osoittele sormia hiljaisuudesta.

En aio ottaa tästä stressiä tai tehdä lupauksia, mutta kun mieleeni seuraavan kerran ponnahtaa ajatus siitä, että ystäväni ansaitsivat enemmän yhteydenpitoa, koitan pitää nämä mielessä:

• Aina on aikaa vastata. Vaikka olisit sitten viime yhteydenpidon muuttanut maata, palannut yhteen eksän kanssa ja aloittanut uudessa työssä, ei heti ekassa viestissä tarvitse välttämättä vuodattaa koko elämäntarinaa. Viestin kirjoittaminen vie hurjasti vähemmän aikaa, jos keskittyy ihan vain siihen hetkeen.
• Pitkä hiljaisuus ei ole este yhteydenotolle. Kun joku tulee mieleen, paina sitä nappulaa, vaikka et olisikaan antanut kuulua itsestäsi vuoteen. Olipa muuten kiva viesti, mutta ei ilostuta, koska sen lähettäjästä ei ole pitkään aikaan kuulunut, olen miettinyt en koskaan.
• Kaikkiin ystäviin ei tarvitse olla yhteydessä yhtä paljon ja yhtä aikaa. Eivät ne tiedä, eivät ne välitä, niillä on elämä.
• Ei tarvitse olla mitään asiaa. Kysy ja kerro, se on sun ystävä!

Ensimmäisenä konkreettisena asiana lähetän ystävänpäivän videotervehdyksen 5-vuotiaalle kummitytölleni. Laitan pusuefektit ja vaaleanpunaiset sydämet ja kaikki, koska niistä hän pitää. Ja se tekee minut onnelliseksi.

Sitten vastaan ystäväni viestiin. Sekin tekee minut onnelliseksi.

Lopulta tässä kun on kyse yksinkertaisesta ja jopa itsekkäästä asiasta. Ystäväni tekevät minut onnelliseksi. Ja minä haluan tehdä saman heille.