Parin viime päivän kohtaamiset ovat taas muistuttaneet, miksi kannattaa lähteä ulos ja maailmalle, olla avoin ja vastata kun moikataan.
Kööpenhaminan lentokentällä viereeni istui amerikkalainen 27-vuotias Brandon, joka odotteli omaa lentoaan Brysseliin. Brysseliin siksi, että mies oli saanut työpaikan Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä ja oli nyt osallistumassa viikon perehdytyskurssille. Kurssin jälkeen suuntana olisi missio jossakin, ehkä Etelä-Sudanissa, jos Brandonin toive täyttyy.
Viimeisen reilun vuoden hän oli asunut Tanskassa, koska rakastui muutama vuosi aiemmin tanskalaiseen tyttöön. Tyttö jäi, ja nyt oli aika sanoa moikat myös Tanskalle, jolle mies antoi arvioksi blääh. Laimeaan arvioon vaikuttivat ehkä se, että tanskan lausuminen oli kuulemma niin vaikeaa, että parhaiten tuli ymmärretyksi mumisemalla, ja että vuoden aikana hän sai yhden todellisen ystävän, joka sattui olemaan syyrialainen mies.
Puhuimme Brandonin kanssa suurten ja pienten maiden eroista. Esimerkiksi siitä, kun hänen (käsittääkseni entinen) tyttöystävänsä aina välillä toi kotiin tanskalaisen suunnittelijan tuotoksen, joka a) oli tarpeeton, b) oli vähän liian kallis, c) eikä edes kovin hieno, mutta koska se on tanskalaista designia. (Ja mä tavallaan ymmärsin, koska olen kokenut Marimekon, muumit ja Huhtamäen Hongkongissa.)
Menimme myös vähän diipeiksi, kuten minulle tuntemattomien kanssa jotenkin aika helposti käy. Nyt sivusimme aihetta "mun läheiset ei aina tajua ulkomaille muuttoa". Brandonin sisko oli sitä mieltä, että veljen olisi parasta vain pysyä kotona, koska muu on liian hankalaa. Sama sisko luuli Tanskan olevan Kanadassa.
Toinen kohtaaminen sijoittui koleaan ja sateiseen Helsinkiin, jonne Hongkong saapui blondin brasilialaisen hymyilevissä kasvoissa ja oudoissa tervehdyksissä iltana ennen omaa lähtöäni.
Reilu kuukausi sitten nuoren brassin antoisasti palkattu mutta epämotivoiva ja liikaa aikaa vievä työ kansainvälisen pankin Hongkongin konttorissa vaihtui aikaan, hengittämiseen ja ajatteluun. Kiinassa mies hyppäsi Trans-Mongolian junaan, ja saapui Venäjän seikkailujen jälkeen siis lauantaina iltapäivällä Helsinkiin bussilla, johon oli noin seitsemän tuntia aiemmin astunut Pietarissa. Samalla tuli korkattua 50. maa tämän 27-vuotiaan listalta.
Seuraavien päivien suunnitelma on värittää kartalta myös Viro, Latvia ja Liettua, ja sitten ottaa suunta äkkiä eteläiseen Eurooppaan ennen kuin kesä karkaa sieltäkin. Jossain vaiheessa edessä on pidempi aika Italiassa, sillä rinkassa kulkee dokumenttipino, joka todistaa hänen isänpuoleisen sukunsa tulevan alkujaan Italiasta. Tämä oikeuttaa saamaan saapasmaan kansalaisuuden ja aukaisee eurooppalaiset työmahdollisuudet.
Kolmas kohtaaminen tapahtui Friedrichshainilaisella (todellakin katsoin Googlesta, että miten kaupunginosan nimi kirjoitetaan) kadulla, jota takanani kävellyt poika kiristi rinnalle, osoitti kenkiäni ja jutteli jotain saksaksi. Halusi vain sanoa, että on kateellinen sandaaleistani, koska puki itse jalkaansa tukevat tennarit sadetta luvanneen sääennusteen takia. Sillä hetkellä aurinko paistoi ja oli noin 22 astetta lämmintä. Sitten kävimme upean keskustelun:
Minä: Olen Suomesta, joten yli 20 astetta todellakin tarkoittaa sandaalikelejä.
Hän: Vittusaatana.
Nuori saksalainen oli hiljattain asunut töiden takia kuukauden Savonlinnassa (I think it's somewhere east, hän totesi). Nyt suunnitteilla oli uusi reissu itäiseen Suomeen, sillä sieltä löytyvät nykyään miehen parhaat ystävät.
▽ ▽ ▽
Näiden lisäksi olen tavannut viimeisen 30 tunnin sisällä mm.:
Amerikkalaisen Rossin, joka suunnittelee työkseen t-paitojen kuvituksia, mutta haluaisi ehkä kirjailijaksi, ja on tällä hetkellä aikalisällä tyttöystävänsä kanssa miettiäkseen, mitä todella haluaa.
Turkkilaisen pojan, joka haluaa opettajaksi yliopistoon, mutta ei tällä hetkellä puhu juuri niin saksaa kuin englantiakaan.
Amerikkalais-australialaisen pariskunnan, joka aikoo hypätä laskuvarjohypyn, kunhan heillä on työt, vakiintuneempi elämäntyyli ja rahaa.
Kolme 28-vuotiasta saksalaista, joihin tulen seuraavan parin kuukauden aikana tutustumaan toivottavasti paremmin. Nyt tiedän sen, että yhdellä heistä on lapsi ja takanaan tuore ero ja toinen menetti Costa Ricassa työskennellessään uskon kehitysavun toimivuuteen.
Post Comment
Lähetä kommentti